Olin ihan kamalan huono olemaan nuori

Joissakin elokuvissa ( Call me by your name), tv- sarjoissa (Skam ) tai vaikka joissakin blogeissa on se jokin ,josta tulee oikeasti se olo: Tuollaista oli olla tosi nuori. Ja oli se tarina sitten 70-luvulta, 2010-luvulta tai juuri tällä hetkellä kirjoitettua ,niin se jokin siinä ei kai muutu millaista on olla nuori. Kaikki on jotenkin pakahduttavaa, epävarmaa ja toisaalta taas selkeää, ainakin hetkellisesti. Samanlaisia pikakelauksia johonkin siihen ikään kun itse oli ehkä 19 ,tulee kun yllättäen autoradiossa soi jokin ysärin vähemmän soitetumpia hittejä. Joku sellainen ,jota ei oikeasti ole kuullut sen jälkeen kun oli 19.

Välähdyksinä muistaa millaista oli ajaa kavereitten kanssa, isän perheautolla, ensimmäistä kertaa festareille. Ja kuinka aikuisilta kaikki vastaan tulijat leirialueella näyttivät. (Olivat siis varmasti yhtä nuoria kuin mekin.) Muistaa hiostavan teltan ja kaverin tarttuvan naurun .Maistaa melkein suussaan ne kamalat puolen litran Upciderit eri mauissa , joita en enää suostuisi juomaan. ( Tehdäänköhän niitä edes enää?) Ja sitten muistaa että kaveri löysi jonkin festariheilan ,mikä oli ihan arvattavaakin ,koska oli meistä se parhaimman näköinen. Yöllä käveltiin toisen kaverin kanssa väsähtäneinä ja ehkä hieman pettyneinä telttoja kohti ,kun emme olleet itse löytäneet kuumottavaa miesseuraa taaskaan. Bändit olivat soittaneet ja paistoruoka ja Bajamajat haisivat ohikulkumatkalla. Se matka teltoille tuntui loputtomalta, mutta kaveri kertoi koko matkan juttuja joille nauroin osin väsymystäni ,osin siksi että kaveri osasi kertoa tylsätkin jutut niin, että ne muuttuivat hauskoiksi. Teltoilla söimme tonnikalaa purkista ja tyrskähtelimme jollekin iänikuiselle inside-jutulle ,jota en enää muista.
Sen kolme minuuttia ,jonka kappale kestää pikakelaan ,mitä juuri sinä päivänä tai sinä automatkalla kävi. Ja mietin mitäköhän ne kaverit nykyään puuhaavat, keihin yhteys katkesi joko pikkuhiljaa tai sitten kerrasta ,jonkin yllättävän riidan takia.  On vähän ikävä; sitä aikaa ja niitä ihmisiä. Mutta ei niin ikävä  ,että ottaisin yhteyttä. Maailma on kaikkien kohdalla kuitenkin kulkenut eteenpäin.

Olin tosi huono olemaan nuori. Aina ihan liian peloissani kaiken suhteen. Kaverit olivat pelottomia. Aina mietin saanko ikinä poikaystävää ? (Olin miettinyt että sellainen joku ”ihan ok”:kin  kävisi , mutta pitäisi edes joku löytää, jolla aloittaa pelin. Raksi ruutuun.) Kaikilla muilla oli jo ollut ainakin jonkinlainen säätö ,jos ei nyt ihan poikaystävää. Mietin että rakastaakohan kukaan ikinä mua? Jäänkö yksin? Pääsenkö  ikinä mihinkään kouluun mihin haluan? Saanko ikinä sellaisia töitä joista tykkään? Saanko uusia kavereita kun muutan kaupunkiin? Tuleeko maailmanloppu ennen kuin löydän edes jonkun ,joka suostuu pussaamaan mua? Milloin napamantereet sulavat tai asteroidi iskee?
Luulen että olisin saanut jonkin diagnoosin jos olisin ikinä hakeutunut johonkin puhumaan näistä kaikista huolista ,jotka ajoittain tuntuivat musertavilta ja toivottomilta. Olin suurimman osan aikaa nuorena aivan kauhuissani milloin mistäkin. Muutoinkin olin sitä pidättäytyvää sorttia , joka ei syöksy seikkailuihin taakseen katsomatta.( Tunsin tästä tietysti myös häpeää. )En olisi ikinä mennyt juttelemaan jonkun kiinnostavan oloisen tyypin kanssa , vaan katsellut kaukaa ja kuvittellut loput. Kaikki kaverini olivat niin paljon parempia olemaan nuoria. Ne hyppäsivät aina täysillä ,kun minä tepastelin laiturilla ja mietin uskallanko.

Sittemmin selvisi että pääsin kouluun, pääsin töihin, joku raskastaa ja jos joku ei halua olla kaveri ,niin ei se haittaa. Moikataan kadun kulmassa kumminkin. Ei ne kaikki asiat mitenkään tyylipuhtaasti menneet vaan enempi räpiköiden , mutta menipä kuitenkin. En nyt vieläkään mikään ihan täti-ihminen ole ,mutta nyt kolmenkympin toisella puolella 19-vuotis kesästä tuntuu olevan ikuisuus.

Nykyisin luen usein niitä blogeja joita kirjoittaa joku nuorempi ,sieltä missä joskus olin. Muistan miten keveitä ja raskaita asiat olivat silloin. Täältä kaukaa näkee lähinnä sen vapauden ,jota ei silloin tajunnut samalla tavalla. Että kun mitään ei ole vielä tapahtunut ja mitään ei ole vielä päätetty kaikki portit ovat auki. Kävi sitten kuinka kävi. Silloin laskeskelin lähinnä uhkia enkä mahdollisuuksia.
En kyllä pystyisi nytkään parempaan nuoruuden suoritukseen .Onneksi suurin osa muista osaa sen paremmin. Osaan paremmin olla täällä missä nyt olen. Mutta kiva käydä kyläilemässä siellä nuoruudessa ,vaikka jonkun toisen blogin kautta.