Oman elämänsä toimittaja

Lopulta avaan tilin Instagramiin. Usein teen ”lopulta” kaikenlaista. Kunhan olen aikani vältellyt ja epäillyt. Keskimäärin muut taitavat olla minua 5-7 vuotta edellä sellaisissa asioissa kuten some. Suurin syy miksi en ole aiemmin halunnut Instagramiin tai moneen muuhun somekanavaan uppoutua on ,että pelkään etten löydä sieltä enää pois. Käy niinkuin kaikille ruuhkajunassa. Kaikki tuijottavat hypnoottisina puhelimiaan, kun maisema vilahtaa ohi. Ajattelen lausetta Hararin kirjassa , jossa ennustetaan että tulevaisuudessa massoja hallitaan viihteellä. Aika vain valuu ,kun luen mitä joku jossain sanoi jostain. En ole halunnut että aikaani huijataan pois, se tuntuu muutoinkin pakenevan.
Lisäksi epäilen  , että somessa palloillessa sitä tottuu katsomaan kuvia vain välähdysten sarjana ja  lukemaan lyhyitä emojeilla varustettuja lauseita. Niin ettei jaksa enää keskittyä mihinkään työläämpään, jossa ei ole jatkuvia salamoita, paranneltuja värejä ja huutomerkkejä.

Olinkin ihan oikeassa Instan suhteen: Innoissani uppouduin selailemaan muiden kuvia ja kirjoituksia ja löysin hetkessä monta ihmistä ,jotka kirjoittivat niistä aiheista ,mistä itsekin olen ollut viimeaikoina kiinnostunut. Kirjoituksia kirjoittamisesta ja runoista . Lukemattoman määrän kuvia mökeiltä tietysti näin kevään juuri humahtaessa päälle. Runoja ja mielipiteitä ja palopuheita ja ilmapallokuvia ja laitureita ja  vangitsevia valoja ja varjoja joita aina rakastan katsoa. Että onkin olemassa  niin paljon ihmisiä ,joilla on kiinnostavaa sanottavaa ja  joita en olisi ehkä muuten koskaan löytönytkään!

Parin tunnin instassa pyörimisen myötä tuli toisaalta olo  kuin olisi ollut meluisissa juhlissa , joissa silmät ja korvat väsyvät kaikkeen mikä on kovalla ja kirkasta. Alan vahingossa ajatella ,että kuinka hyviä tekstejä ja kuvia muitten kanavat ovatkaan  täynnä. Kuinka hyvin niin moni on osannut sanoa jonkun asian, että alan miettiä kannattaako itse julkaista juuri mitään missään. Kuviakin on virtana kuin vesiputouksessa. Millä tahansa hastagillä aukeaa miljoonien osumien luettelo. Sama teema miljoonina eri versioina. En tiedä onko se väsyttävää vai huojentavaa ,että ihmiset ovat keskenään kuitenkin kuin yksi henkilö. Lempiasiat ovat paljolti samanlaisia ja kaikki tunnistavat ne helposti. Laitureita ja auringonlaskuja ja kuohuviinilaseja. Harkitsen onko  turhaa kuvata itse yhtään laiturikuvaa tai järven pintaa ,vaikka ne kuinka olisivat lempiasioitani. Siellähän ne ovat jo tallessa ; kuvina ja ladattuina jonkun muun ottamina.

Jokainen on vähän kuin oman elämänsä toimittaja ,joka vastaa siitä mitä lataa ja minne ja mitä seuraa ja mihin ryhmiin kuuluu. Epäilen alanko katsella kaikkea vähän etäältä ja miettiä mitä siitä kuvaisin ja mitä hastageja ja tekstin pätkiä käyttäisin ,kun siirtäisin sen vaikka Instaan. Ja tykkäisikö joku? Yllättävän hyvältä kuitenkin tuntuu ,kun sydämiä on ilmestynyt itse otettuun kuvaan joltain tuntemattomalta ,kun klikkaudun sisään.

Katsoin vuosia sitten kummallisen elokuvan nimeltä Stranger than fiction. Se on amerikkalainen komedia ,  mutta idea on todella erikoinen. Yhtenä päivänä mies (Will Ferrel) herää ja huomaa että hänen elämäänsä on ilmaantunut kertojaääni ,joka puhuu taustalla kuin kertoen hänestä kirjan päähenkilönä. Ääni seuraa taustalla kokoajan ja yllättäen kertoo ,että mies on kuolemassa lähitulevaisuudessa. En tarkalleen muista mitä olivat lopputarinan käänteet, mutta idea kertojaäänestä oli niin outo ,että se jäi mieleeni. Ja ajattelen sitä kertojaääntä nyt Instaa selatessani. Kuinka elämä lipuu vähän etäämmälle ,kun sitä alkaa katsoa sillä katseella ,jolla valitaan julkaistavaa .Missä päähenkilön kannattaa seikkailla, näkyä ja kommentoida? Saako hän sydämiä ja seuraajia vai ei?

Katsoin kunnioitusta ja lievää kauhua tuntien joidenkin muiden seuraajalistoja. 30000 seuraajaa! Varsin kunnioitettava luku kiinnostuneita henkilöitä. Ja toisaalta taas olisi hieman karmivaa, että niin moni ihminen tietäisi niin paljon henkilökohtaisia asioitani ,jos he olisivat omia seuraajiani. Joku tuntematon kaupan kassajonossa tunnistaisi minut somesta ja tietäisi arimmatkin asiani ja lempilauseeni.  Se ,että tuntemattomat ihmiset tietäisivät ei haittaisi, koska he olisivat kasvottomia , mutta tuntematon kauppajonossa joka tietäisi ja kommentoisi olisi ahdistavaa.Siksipä olenkin valinnut kasvottomuuden , että voin kirjoittaa mitä oikeasti haluan. Pelkäämättä että kerron liikaa.

En pysty vakuuttamaan itseäni siitä , että kaiken jakaminen omilla kasvoilla olisi vaivan arvoista. Vaikka siitä saisi kuinka instassa sydämiä ja kommentteja ,kuinka on ”Rohkeaa tästäkin asiasta puhua” . ”Että jos ei häpeä jotain se kuuluu jakaa. ” Että voi ja kannattaa itkeä kameralle ,vaikkei muuten itksi koskaan kenekään nähden. Vaikka se lisäisi myötätuntoa ja ymmärrystä. En suostuisi jakamaan. En uskoisi , että puhuminen ja jakaminen korjaa kaiken. Mutta se olenkin vain minä. On niitä jotka ovat sen 5-7 vuotta edellä tässäkin minua. Tai muuten vain eri mieltä. Ja ne jotkut tekevät sitä ihan työkseen. Kuuntelen  ja arvostan vaikka Nonsense-podin tyttöjä , jotka kertovat avoimesti vaikka hankalista tunteista  omaa itkevää vauvaa kohtaan tai kohdun laskeumistaan.Ajattelen heitä lämmöllä. Klikkaan heidät päälle kuulokkeisiin ja he ovat vähän kuin ystäviä ,joita kuuntelen kun kaipaan jotain ääntä, mutten jaksa itse osallistua puheeseen.Tiedän aika paljon heidän elämistään ,vaikka oikeassa elämässä olen ollut vain hetken samaan aikaan raitiovaunussa heidän kanssaan.

Somen siunaus on siinä , että nykyään kaikkein kaukaisimmassa pikkukylässä kasvava ,se vähän erikoisempi lapsi tai nuori , joka ei mahdu lätkäjoukkueeseen ja sysätään muutenkin aina reunalle ,saattaa löytää joukon muita reunalla olijoita muista kaukaisista pikkukylistä ja solahtaa ryhmään heidän kanssaan.  Eikä ole enää yksin. 

Joku sanoi ,että Instagram on kuin inspiroiva huone.Ainakin lyhyinä pätkinä. Pidempinä pätkinä se on enemmän kuin meluisa keitos. Suljen sen oven. Mutta palaan kyllä pian.

Ja tili on muuten @yvaloyvalo 😉

Kuvissa ”Helsinki on hetkisen kaunis”. Tekee mieli kuvata mitä vain kirkasta kun on viimein valoisaa. Vaikka liikennemerkkejä!