• 
  En ole oikein varma minkälaisen palveluksen KonMari teki saapuessaan. Ihan oikean vai sellaisen karhunpalveluksen. Kai sanoma oli se ,ettei tavara hallitsisi, mutta se muuttui ehkä matkalla niin ,että kaikki alkoivat keskittymään siihen tavaraan entistä enemmän. Keskittymään siihen tuoko tämäkin esine nyt minulle onnea vai velvoittaako se? Mistä se on tullut ja mitä sille pitäisi tehdä? Voisiko sen laittaa kiertoon? Kuka sen ottaisi ja jos kukaan ei ota ,onko väärin pistää se roskiin? Aiheuttiko KonMari vain jättimäisen aallon kaatopaikoille?  Tuntuu ,että tällaisten kysymysten hautomiseen menee monilla hirveästi aikaa. Kuinka työlästä ja aikaa vievää se sitten onkaan ,kun pitää pysähtyä jokaisen esineen ja vaatteen kohdalla ja miettiä syvällisesti sen sanomaa ja tarkoitusta. Ehkä vähän syyllistyä  siinä samalla siitä ,kun sellainenkin  tuli sitten joskus hankittua ja siitä että ,elämä ei ole hallinnassa kun on tällaistakin turhaa tavaraa nurkissa ,jota vain harvoin käyttää. Vanhanajan mummot pyörittelisivät päitään ja muljauttelisivat silmiään. Nykymummot , ne vähän nuoremmat, saattavat itsekin tempautua karsimismaratoniin. Maratonihan se vähän on, kun tavaroiden kanssa kuitenkin joutuu olemaan loppuelämänsä enemmän tai vähemmän tekemisissä. Pitääkö sitten jokaisesta päivästä käyttää aikaa siihen ,että miettii :”Onko tämäkin tavara nyt varmasti tarpeellinen?”

Kukaan ei varmaan oikein enää pysty perustelemaan itselleen ,että omien turhien tavaroiden hävittäminen olisi jotenkin palvelus  ympäristölle ja yhteiskunnalle. Toisen roska kun on aina harvemmin toisen aarre. Kierrätyskeskukset pursuilevat tavaraa ja suuri osa päätyy kaatopaikalle sieltäkin, kun ihmiset harvemmin ostavat sieltä uutta tilalle, vaan lähinnä tuovat ylimääräistä tavaraansa loppusijoitukseen. Perustelevat että: ”Tuon nyt nämä kymmenen huonoa tänne, että voin ostaa hyvällä omalla tunnolla sen yhden oikeasti hyvän”, niinkuin niille on mainoksissa opetettu. Ja ihan tavallista ostamista se ostaminen edelleenkin on: kuluttamista.  Silloin  konmarituksen alkuaikoina tavarasta saattoi päästä eroon vielä hyvään hintaankin, mutta nyt taitaa olla aina vain enemmän ostajan markkinat. Että kuka nyt jollain hinnalla huolisi tämänkin, että saisin omantuntoni puhtaaksi  tästä tavarasta ja sen rauhallisen , ilmavan kokonaisuuden kotiini.

”Miksi minä heittäisin mitään näistä tavaroista pois?”, ihmettelee vanha nainen lehtijutussa. Hänellä on hyllyillä vanhoja koriste-esineitä, kynttelikköjä, kirjoja ja kaikenlaista tavaraa, mikä ei ole varmasti millään designlistalla. Ei ole harkittuja kokonaisuuksia, tilaa ja avaruutta. Ei yksittäistä tulppaania lasimaljakossa kevät auringossa. Vaan no; aika paljon kaikenlaista. Koitan tunnistaa kuvista kaikkea sellaista, mitä mummoloissa ainakin ennen oli. Sellaisia jotenkin tuttuja ja nostalgisia asioita, kuten vanhoja pehmoleluja, pelejä, koristelautasia ja kahvikuppeja joissa on kukkia.  Tavaranpaljous on vähän siinä rajoilla, että onko se jo vähän ongelmakin, mutta silti olen rouvan puolella ja ilahtunut. ”Hyvä kun et jäänyt karsimistrendin uhriksi!” Onneksi on  näitäkin juttuja, joissa ei vain keskitytä elämän siivoamiseen, karsimiseen ja onneen mitä se väitetysti ihmisille tuo. Aiempaa enemmän olenkin sellaisiin juttuihin törmännyt viime aikoina. Kai se on aaltoliikettä. Joskus keräillään ja joskus karsitaan. Ja kai kon-marituksesta, karsimisesta ja elämän yksinkertaistamisesta on jo kirjoitte kaikki mahdollinen jo ainakin viitisen vuotta sitten.

Isäni on sitä sukupolvea ,joka ostaa kolme kun tarvitsisi yhden, jos nyt sattuu halvalla saamaan. Se menee yli omankin ymmärrykseni. Olen sitä välimallia joka vastustaa tavaran ostamista , mutta inhoaa sitä kun tavaroista hankkiudutaan turhaan eroon. Silloin tällöin koitan isän kanssa asiasta puhua , että ehkä halpa ei ole aina se paras , eikä ehkä näin montaa lumilapiota, kattilaa, tehosekoitinta tai yöpaitaa kannattaisi ostaa, mutta hän kohauttaa harteitaan ja toteaa ,että :” Oli niin hyvä tarjous”.Isälle tavaroiden poisheittäminen taas ei ole mikään ongelma.Hänen ikäisilleen, isoille ikäluokille se ei yleensä ole. Sitten on se isää vanhempi sukupolvi,ne mummot rintamiestaloissaan joilla on aitat ja vintit täynnä tavaraa. Tavaran puute 70 vuotta sitten  näkyy vieläkin siinä, etteivät he ole oikeastaan ikinä heittäneet mitään pois , jos vähänkin on mahdollista että tavaraa voisi vielä joskus käyttää. Ne mummolat ja lehtijutut joissa ihmiset pitävät tavaroistaan, saavat minut aina ilahtumaan ja rentoutumaan, kun koitan tunnistaa esineitä joita en ole vuosiin missään nähnyt.  Voisin haahuilla siellä kuin kirpputoreilla tai museoissa: tunteja. Perikunta on ehkä joskus myöhemmin tuskissaan, kun tulee talon tyhjennyksen aika, mutta kyllä semmoisestakin pitäisi ihan hyvin keskivertokansalaisen selviytyä kokematta sitä vääryytenä itseään kohtaan.  Saisivat mummot nauttia rauhassa tavaroistaan ilman ,että nuoremmat käyvät hölisemässä raivauksen puhdistavasta voimasta. Sydäntä vähän särkee aina ,kun joku tuttu mummo joutuu muuttaamaan palvelutalon pikkuhuoneeseen ja saa mukaansa vain muutamia niistä tavaroista joiden ympärillä on aina elänyt. Elämän viime metrit ja silloin pitäisi sellaiseen vielä tottua. Kaikki empatiani heille.

Välillä kun luen juttuja joissa joku taas karsii, mietin mihin muuhun sitä ihminen voisikaan keskittyä ,kuin miettimään kaikkien tavaroidensa merkityksiä ja arvoja.  Sehän on vähän kuin paradoksi: Tarkoitus keskittyä elämässä olennaiseen karsimalla, mutta siinä matkalla keskittyy aina vain enemmän kaikkeen siihen tavaraan ja kotiinsa ,jonka ei nyt ehkä täytyisi olla ihan ….no Täydellinen. Elämän tai arjen ei ehkä täydy olla sellaista kuin asuntomyyntilmotuksien kalliilla alueilla: valkoisia huoneistoja, joissa kirkas valo sokaisee ja lasten huoneessakin on vain tarkoin valittuja leluja jotka korostavat tilaa. Toivon että myyntilmoituksien ulkopuolella ne kodit eivät oikeasti arjessa näytä siltä: täysin hallituilta ja harkituilta. Niissä on jotakin vähän pelottavaa.