Inhoan sanaa postaus. Se on vähättelevän kuuloinen sana. Kuin liimalappu jääkaapin ovessa. Ja vaikken ajattele ,että  kirjoittaisin mitään korvaamatonta, niin ”postaus” on kyllä liian turhanpäiväinen nimitys. Puhun siis ”kirjoituksista”. (Yhden tytön kirjoituksista:)). Olin vahingossa tovin kirjoittamatta. Koska joskus on niin vähän aikaa olla yksin ja järjestellä ajatuksia lauseiksi, ettei ole oikein mieltä kirjoittaa. Teini-iän päiväkirjoissa taisi vähän jokatoinen teksti alkaa: ”Rakas päiväkirja  , anteeksi etten ole nyt ehtinyt kirjoittamaan , mutta tapahtui niin että…”. Olin lukenut tyttökirjoja ,kuten Runotyttöä, jossa päähenkilö taisi kirjoittaa uskollisesti päiväkirjaa ja runoja vähän joka käänteessä ja olin kai ymmärtänyt että kunnon kirjoittaja kirjoittaa joka päivä. Siitä kai se pahoittelun tarve tuli. Nyt ajattelen, että turha sitä on kirjoittaa mistään ,mikä ei ole itseä mietityttänyt, vain siksi, että oikeat bloggaajat julkaisevat tasaisesti.   Mutta tämä onkin mulle ihan vain vapautta ,kun kukaan ei maksa tästä mitään. Omaa tilaa vain. Se Virginia Wolfin Oma Huone.

En juuri ajattele mistä pitäisi kirjoittaa tai miten. En oikein edes ajattele kelle olen kirjoittamassa. Joskus tulee vain olo että on  saatava  kirjoittaa ajatus näkyville. Irti itsestä. Katsottua sitä joka puolelta. Niinkuin joku oikea kirjailija Hesarin haastattelussa osasi sanoa: ” Kuinka voisi elää ilman ,että kirjoittaisi tästä kaikesta?” Kaikesta tästä kummallisesta, minkä keskellä seisoo ja miettii miten tämä kaikki tuli tänne ja mitä  tapahtuu seuraavaksi, kuin teatterin katsomossa.

Kirjoitan ainakin puoliksi itselleni. Että saisin selvää mitä mietin ja että muistaisin. Haluan jotenkin järjestellä jonkin ajatuksen ja tunteen ,jota en oikein ymmärrä enkä tiedä mihin se on johtamassa. Kirjoittamisessa kun on sellainen maaginen puoli, että sanat järjestyvät yrittämättä. Ehkä kirjoittaminen on sen verran hidasta, näin kahden sormen järjestelmällä ainakin ,että seuraava lause ehtii tulla ilman hakemista. Jokin muisto tai ajatus ui tekstin mukaan vaikken ollut sitä suunnitellut kun aloitin. Lause on yllättäen kuin puun oksalla edessä poimittavaksi. En tiedä mistä se siihen ilmestyi ,mutta silti se tuntuu sopivan edellisen ajatuksen jatkoksi. Kirjoitan kuin  paketoisin. Taittelisin kaikki paperin kulmat kohdalleen ja solmisin narut yhteen ja ympäri.   Kuin lahjaksin. Kun viimeinen nauha on päätelty  totean  : Valmis! Nyt voin antaa sen olla, ainakin hetken.

Selasin jonain toimettomana hetkenä vanhoja kirjoituksiani, ja muistin sitten hetkiä, jolloin olin kirjoittanut niitä kirjoituksia  ja kuinka hyvä olo tuli ,kun sai puettua sanoiksi jotain, mitä oli miettinyt vaikka vuosiakin pätkissä. Joskus joku ajatus nimittäin unohtuu vaikka vuosiksi ja kun kuulee yllättäen jonkun sanovan ohimennen jonkin lauseen ,se ajatus yhtäkkiä hyppää sieltä vuosien takaa . Poimin siitä kiinni ja mietin miltä se näyttää nyt ,kun en ole sitä katsonut aikoihin. Ajatukset kun muuttuvat ajan kanssa. Aika usein joku tapahtuma alkaa merkitä ihan eri asioita, kun sitä katsoo viikon, vuoden tai viiden takaa. Tai ehkä muistotkin siitä tapahtumasta muokkautuvat. Olen  miettinyt viime aikoina sitä ,kuinka luotettavia ne omat muistot ovat ja miksi muistaa jotain merkityksettömän tuntuisia  hetkiä selkeästi ja toisista, sellaisista tärkeän oloisista asioista ,ei juuri mitään. Ja mitä tapahtuu kun muistelee?   Muuttuuko se muisto aina hieman kun muistelee?  Ehkä sitä vahingossa värittää jotain päälle kun sitä muistoa käyttää. Ehkä muistoa  ei voi muuttumattomana säilöä missään laatikossa ,josta sen voisi poimia katsottavaksi, vaan aina kun sen poimii, se ehkä muuttaa vähän värejään.

Vaikka ensimmäiset kirjoitukset täällä ovat vain vuoden takaa ne tuntuvat kaukaisemmilta kun selaan niitä täältä. Mitä mahtaa käydä kirjoituksille kun niistä kuluu lisää vuosia. Muistanko paremmin kun olen kirjoittanut asioista, joita silloin mietin. Saavutanko sen itseni, joka olin sillä hetkellä. Valokuvan ja kirjoituksen kautta kun muistaa niin eri asioista. Joskus vanhaa päiväkirja merkintää lukiessa mietin, että kuinka paljon olinkaan kirjoittanut jostain arkisista asioista, kuten mitä kaikkea päivän aikana tehtiin kun oli 12 vuotta tai kuinka kiukkuinen olin jollekin kaverille jollain mökkimatkalla. Sellaista ei ehkä muistaisi jos päiväkirjaa ei olisi tallessa. En nyt tiedä onko se nyt niin tarpeellistakaan muistaa, mutta hauskaa vertailla mitä itse muistaa kesästä 12-vuotiaana ja mitä se 12-vuotias minä oli oikeasti kirjoittanut siihen päiväkirjaan. Ja nyt kun luen näitä vuoden vanhoja kirjoituksia blogista, muistan missä niitä kirjoittelin: joskus mökillä kun kaikki muut nukkuivat ja oli hiljaista ja järven pinta oli tasainen ja sitä katsoi hämärässä välillä kun etsi oikeaa lausetta. Tai työpaikalla oikein töiden välissä, kun tietokone sirisi ja surisi ja käytävällä kuuluivat muiden askeleet.

Osin kirjoitan jollekin tuntemattomalle. Mutta koska en tunne häntä ,ei ole paineita siitä mitä kirjoitan. Vähän kuin heittäisi jotain pimeään ,eikä tiedä ottaako kukaan siitä kiinni vai päätyykö se vain jonnekin ojan pohjalle unohtumaan. Mutta tulee toiveikas olo ,että joku jossain lukee ja on ajatellut jotain samantapaista ja meillä on hetken yhteys vaikkakin näkymätön. Tiedän että niinkin voi käydä, koska silloin tällöin luen itsekin jotain ,jonka joku muu on kirjoittanut tietämättä ,että se minullekin päätyy ja yllättäen ymmärränkin tarkasti miltä jokin hetki siellä jossain tuntuu ja liikutun, tai olen toiveikas jonkun tuntemattoman puolesta.  Ja mietin että se tunne on nyt siellä ,mikä liikkui  joskus aiemmin minun luonani ,jossain muussa asunnossa ja kaupungissa. Yhteys on hetken johonkuhun tuntemattomaan ja samalla vähän kuin kaikkiin. Joskus kirjoitan muutaman rivin kirjoittajalle takaisin, koska haluan että se joku tietää että luin ja että ymmärsin. Että joku tuntematon jossain ymmärsi.