Yläasteella, vieläkin

Arvioin (vieläkin) automaattisesti uusista ihmisistä ,mihin yläasteen luokkayhteiskunnan portaaseen he olisivat kuuluneet. Suosittuihin, keskikastiin, outoihin vai ala-luokkaan.Se tapahtuu vaikka yritänkin kytkeä analyysiä  pois päältä. Vähän naurattaa ja vähän ärsyttää ,että vuosienkin jälkeen yläaste elää jotenkin edelleen jossain takaraivossa.

Yläaste on siitä kumma paikka, että siellä on viimeistä kertaa joka päivä tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa.Ei ole vielä eriydytty omiin kupliin. Kotitaustat vaihtelevat, mielipiteet vaihtelevat, kiinnostuksen kohteet vaihtelevat. Tulevaisuuden suunnitelmat ja odotukset vaihtelevat ( jos niitä on). 16-vuotiaana kaikki alkavat sitten tekemään sitä ,mitä katsovat parhaimmaksi. Hakevat lukioon tai amikseen. Tai eivät ala tehdä yhtään mitään ja syrjäytyvät jonnekin pikku teille.Vieläkin joskus mietin ,mitä mahtoi tapahtua yhdelle Matiakselle ja yhdelle Villelle jonka kanssa jaettiin yläasteen luokka. En ysiluokan viimeisen päivän jälkeen ole kuullut niistä mitään. Eipä niin että olisin peräänkään kysellyt. Ne olivat niitä tyyppejä ,joista eroon pääsemistä aina joinakin päivinä 14-vuotiaana odottelin. Että alkaisi edes lukio ja kaikki ne häiriköt ja keskittymiskyvyttömät pullistelijat voisivat poistua vapaasti juomaan kaljaa johonkin nurkan taakse.

Enkä edes ollut sitä alinta kastia yläasteella. Vähän ujo ja kiltti kyllä. Koulu oli vähän sellainen sivujuonne elämää ,mihin ei tarvinnut ihan kauheasti keskittyä. Olin aika tavallisen näköinen tapaus .En osannut oikein meikata ,enkä käynyt salaa polttamassa röökiä koulun siivessä.

Yläasteella kaikille iskostui se jokin rooli ,josta oli aika hankala riuhtaista irti. Ja kummasti se edelleenkin pyörii mielessä. Tutustun edelleen sellaisiin ihmisiin helpoiten ,joiden arvioin olevan samaa kastia kuin itse olin. Sellaisia vähän salahikareita ,joita ei juuri bileisiin kutsuttu , ja joille koulu oli sellainen vähän itsellään soljuva pakollinen projekti. Huomaan ,että edelleen suhtaudun varauksella niihin tyyppeihin ,jotka olivat varmaan niitä luokan näteimpiä tyttöjä tai suosittuja jalkapallon pelaajia. Niitä yläasteen  yläluokkaa. En koe olevani mitenkään huonompi kuin he. Oikeastaan ajattelen ,että onneksi en ollut sitä luokkaa ylä-asteella. Tulipahan keskityttyä vähän muihin juttuihin kuin bileisiin ja siihen kuinka suosittu oli. Mutta luulen että katsomme maailmaa vähän eri tavalla aina ,siitä yläasteesta johtuen. Minä tarkkailen ja arvioin ja pohdin ja he ehkä olettavat automaattisesti, että ihmiset pitävät heistä ja heidän teoillaan on painoa ,eivätkä niin pohdi muiden tuntemuksia.

Erityisen hankalaa on ystävystyä niiden naisten kanssa ,jotka  olivat koulun näteimpiä. Ne ovat oman kokemuksen mukaan aikuisenakin määräileviä ja tyytymättömiä. Sellaisia ,jotka vähän vahingossa antavat ymmärtää että niiden mielipide on kuitenkin se tärkein. Mietin välillä olisinko ihan eri ihminen jos olisin ollut se suosituin tyttö.Ehkä. Yläaste-aika on sellaista ,jolloin sitä ihminen kai vähän kuin keksii itsensä. Yläasteella se varsinainen koulu onkin aika sivuasia. Matematiikka ja saksan kielioppi ja muu opintosuunnitelmaan pistetty. Oikeastihan yläasteella opitaan lähinnä tulemaan toimeen niiden kaikkien muiden tyyppien kanssa ja opetellaan millaista voisi olla sitten joskus aikuisena. Sikäli yläaste on juuri hyvä sellaisena kuin se on:Epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta , jossa kaikki opettelevat pärjäilemään niillä omilla avuillaan.

Välillä muistelen triviaaleja asioita yläasteelta. Ja mietin että onneksi olen aikuinen. Vaikka  oli siellä paljon kivaakin ,kuten tyttöjen  välinen ystävyys ( parhaimmillaan) slämärit, kikattelut, notkuminen ennen tunnin alkua, ruokalahetket ja se ettei tarvinnutkaan olla mitenkään valmis. En muista juuri mitään oppitunneista , muistan vain välitunteja ja kaikkea sitä muuta luokkayhteiskunnan elämää.

Samuli Putro sanoi jossain haastattelussa, että hän on käyttänyt koko aikuisen elämänsä kostaakseen niille yläasteen tyypeille joiden piireihin hän ei koskaan päässyt. Hyvin on aikaa kostaa koko aikuisuus menestymällä! Tämä oli tietysti sarkastisesti sanottu ja se naurattaa minua ,mustan huumorin ystävää. Joinain päivinä vähän samaistun siihen ja joinain päivinä olisi kiva olla hetki taas yläasteella. Ihan katselemassa ja kasvamassa.

Mitähän sille Matiaksellekin kuuluu? Joikohan se itsensä syrjään jo kymmenen vuotta sitten , kuten kaikki merkit viittasi? Vai oikaisikohan se suunnan silloin joskus ja on joku normi perheen isä nykyään , joka starttaa kahdeksalta töihin, kuten minäkin?

Suhteet Mieli Ajattelin tänään Tasa-arvo

Narisevat naiset

Kun ensimmäistä kertaa menin ”oikeisiin” töihin, lopetin hymyilemisen. Niihin oikeisiin töihin siis , joita varten olin opiskellut.Tämä työ ei ole varsinaisesti asiakaspalvelua ,vaan niin kutsuttua asiantuntijatyötä .Ymmärsin  nopeasti että nuorien , pienikokoisten naisten ei kannata kauheasti hymyillä , koska se on pois uskottavuudesta. Tyttömäisyys ei ole varsinaisesti eduksi täällä. Alkuun oli opeteltava näyttelemään asiantuntijaa. Joitain tapoja kopioin vanhemmilta työkavereilta vähän vahingossakin:Kannattaa puhua vähän hitaammin kuin yleensä puhuisi, katsoa silmiin pidempään kuin yleensä katsoisi, kävellä hitaammin kuin yleensä kävelisi ja elehtiä vähän vähemmän kuin ystävien kanssa. 

Jos olisin ollut isokoinen mies ,ei olisi ehkä täytynyt kiinnittää niin huomiota kaikkeen tuollaiseen. Opiskelukaverini oli juuri sellainen maatilan poika. Jo kaksikymppisenä nelikymppisen näköinen ja kaapin kokoinen. Olisipa sellainen miespuku pistettäväksi päälle aamuisin ,mietin joskus. Voisi olla kuinka vain ja kukaan ei miettisi onko tuo nyt pätevä. Voisi kertoa vitsejä aamusta iltaan työpaikallakin ja jos ei tietäisi jotain ,kuittaisi sen vain olan kohautuksella, eikä itse tai kukaan muukaan miettisi ,että se nyt johtuu siitä ,kun ” Se on tommoinen nuori tyttö.”

Ikä kyllä tasoittaa ongelmaa. Kun ei ole enää ihan niin tytön näköinen ,voi olla vähän vapaammin. Se on kiva.Voi olla tuttavallinen ja hymyillä asiakkaiden kanssa ,koska tässä vaiheessa ei ole enää oloa ,että olisi jotenkin testattavana ja ikä luo oletuksen sille ,ettei ole ihan eilen aloittanut töitä.

Kun palasin töihin vanhempainvapaalta mietin koko päivän nuoremman työkaverin narisevaa puhetta.  Luulen, että se on yksi uusi tapa paikata sitä mitä itsekin tein olemalla vakava. Puhua naristen ja huokailla väliin tarkoittaa tavallaan, että on osaava, pätevä ja tilanteen tasalla. (Kuiskaus:Työkaveri on kyllä oikeastikin selvästi pätevä).Saattaa olla ,että itsekin narisin silloin aiemmmin ,mutta en vain muista. Ehkä se on vain uusi helsinkiläinen tapa. Joskus alan huomaamattani kopioida sitä puhetapaa työkaverilta. Ja sitten ryhdistäydyn ja lopetan. Koska se nyt vaan kuullostaa niin kamalalta ja siltä, että on lopen kyllästynyt koko maailmaan.

Kopioin tahtomattani kaikenlaisia tapoja mitä työkavereilla, asiakkailla ja kavereilla on. Kai ne ovat ne peilisolut jotka siellä päässä välkkyvät. Aivosolut jotka jossain mantelitumakkeen takana analysoivat sosiaalisia tilanteita ja laittavat meidät tahtomattakin virittäytymään toisen taajuudelle:puhenuotille ja elekielelle. Minulla taitaa olla liikaa peilisoluja. Täytyy aina taistella vastaan ,ettei jokin murre tarttuisi toisen puheesta .Vaikka  en olisi sitä murretta koskaan aiemmin käyttänytkään omassa puheessani.On jotenkin vähän noloa alkaa puhumaan yhtäkkiä murteella ,kun on helsinkiläinen ja oikeasti puhui vain sitä perus suomea.

Murteen  tarttuminen on kuitenkin jotenkin riemastuttavaa. Suhtaudunkin  lämpimämmin ihmisiin jotka puhuvat murteella . Ehkä koska sukulaiseni rajan lähellä ovat aina niin puhuneet ja mielessä aktivoituu sata lämmintä muistikuvaa joltain lapsuuden kesältä ja matkoilta rajan pinnan kylään. Tuntuu vähän syleilyltä aina kun tapaa jonkun joka puhui mitä tahansa sillä idän murteella.

Onkohan narina uusi naisten murre? Luulen lukeneeni artikkelinkin tästä. Että kun halutaan painottaa tai olla vakavia lasketaan huomaamatta puhetaajuutta ja puhutaan hitaammin.  Tutkimuksen mukaan nuoret naiset ovat alkaneet myös narisemaan. Narinalla voi ilmeisesti ottaa tilaa ja luoda jotenkin sävyä ,että on lukenut ja perillä asioista.Puhetavalla kun voi muuttaa sanomaa. Toisella puhetyylillä voi vahvistaa tyttömäisyyttä (lauseen nuotti nousee aina loppua kohti) tai miesmäisyyttä( lauseen nuotti laskee loppua kohti). Puhetavalla voi vähän kuin varata seuraavankin puheenvuoron ,kun ihmiset odottavat mitä se nyt seuraavaksi sanookaan.Jännittävää kyllä mitä nuo kaikki puhenuotit viestittävätkään (Tiedän.Osaan.Jatkan.)

Tyttönä oleminen on aina ollut minusta kivaa. Ja se on kummallisesti helpompaa töissä nyt,kun ei ole enää ihan niin nuori tyttö ,että pitäisi rajoittaa niitä tyttömäisiä puolia.

Kulttuuri Ajattelin tänään Tasa-arvo