Sitä olen miettinyt ,kuinka kaikki nämä eri minät eroavat toisistaan. On se minä ,joka omasta mielestäni, oman pääni sisällä olen. Mitä ajattelen kun olen yksin enkä keskity mihinkään sosiaaliseen. Se niin sanottu oikea minä ,joka olen silmien takana. Luulen , että suuren osan aikaa ajattelen asioita joista en välttämättä niin kovin paljon puhu. Ehkä siksi että niitä ajatuksia ja ihmettelyjä on vain vaikea pukea sanoiksi. Jään miettimään jotain yksityiskohtaa tai eroavaisuutta siinä mitä joku sanoi ja mitä tarkoitti. Mitä asiat ovat ja miltä ne näyttävät. Sen sellaista.

Itsekin kuvittelen vähän väliä tietäväni mitä joku muu ajattelee. Mutta vähänpä sitä kai oikeasti tietää. Toisen silmien taakse on niin vaikea päästä. Jos on oikein läheinen jonkin kanssa niin se peitto siirtyy jonkun verran. Mutta ei kokonaan. Mutta joskus tietää mitä se toinen sanoo ennen kuin se sanookaan mitään. Ollaan hetki samalla taajuudella ilman rätinää.

Toisina päivinä ärsyttää ihmiset ,jotka aina kuvittelevat tietävänsä paremmin miksi joku tekee tai sanoo jotain.Ja ne selittävät sitä kuin psykologian maisterit.Tässä me vaan tulkitaan toisiamme kuin huonosti yhteyksissä oleva puhelin. Aina vähän katkeilee ja pätkii. Vaikka kuinka sanoisi että ”-Mitä?”

Sitä  oikeaa minua ajatellessa ,en oikein mieti edes miltä näytän ,koska itseäänhän harvemmin tarkkailee ulkoapäin. Paitsi silloin kun sattuu kuulemaan omaa ääntään nauhoitettuna tai katsomaan videolta tai face-timen ruudulta itseään. (Katsooko kukaan muka oikesti sitä toisen kuvaa videopuhelussa vai ihan sitä omaa kuvaa vain?)

Sitten on se minä millaisena kuvittelen muiden minut näkevän. Se on sellainen minä jonka pystyn tai haluan näyttää ulospäin. Tässä kohtaa tuleekin jo aika isoja mutkia matkaan. Ainahan se viesti mitä kuvittelee antavansa , oli se sitten kuinka yksinkertainen vain, tuntuu muuttuvan jotenkin kun sen esitän ulos. Siksi kai kirjoittaminen tuntuukin niin vapauttavalta. Paperilla teksti on ihan sitä mitä tarkoitin muidenkin sen lukiessa. Siihen ei tule sävyeroja äänestä tai eleistä tai ajoituksesta. Lause ja ajatus pysyy ihan sellaisena kuin se on. Se onkin sitten taas kysymys mitä se tuo jollekin muulle mieleen.

Se kolmas minä olisi ehkä se ,miten muut minut näkevät. Millaisena joku tuttu minua luonnehtisi ,kun joku kysyisi ”-No, millainen se on?” Olisipa jännää kuulla millä lyhyillä lauseilla erilailla puolitutut ja ihan oikeasti läheiset minua kuvailisivat. Ja kuinka eri mieltä olisinkaan niitten kanssa. On itselle jotenkin aina hankala hahmottaa miltä ulospäin vaikuttaa.

Ja sitten on vielä se tyyppi jollainen haluaisin olla , jos voisin kumittaa kaikenlaisia hankalia puolia pois itsestäni.

Ja se minä joka olin joskus viisi tai kymmenen vuotta sitten.Ajattelen niitä aiempia minuja nykyään jotenkin empaattisesti. Empaattisemmin kuin pystyn ajattelemaan tätä nykyhetken minää. Ne aiemmat minät ovat jo sen verran kaukana ,että pystyn näkemään ne vähän kuin toiset ihmiset; jotenkin armollisesti. Näitten vanhojen minujen kanssa on se ongelma ,etten oikein tiedä miten suhtautua ihmisiin jotka tuntevat vain sen vanhan minän. Kuten joku tuttu menneisyydestä tai lapsuudestakin asti johon ei ole pitänyt yhteyttä. Ne kun ovat tunteneet sen vanhan minun joka on omasta mielestä aika erilainen. On meissä , tässä nykyisessä ja siinä vanhassa minussa, paljon samaa , mutta tuntuu silti että olen monessa mielessä liikkunut aika kauaksi siitä aiemmasta. Ihan vain koska aika kulkee. Ehtii ajattelemaan vaikka mitä ja tapahtuukin vaikka mitä ja sitä muuttaa mielensä vaikka mistä. Ei enää oikein muistakaan  mitä kaikkea sitä olikaan silloin joskus kauan sitten.

Nykyään voisi varmaan vielä puhua jostain some-minästä ,joka on sitä mitä itse valitsee laittaa näkyville. Mutta se on jo sitten vähän asia erikseen. Se on jo melkein näyttelemistä.

Jotenkin ne kaikki minät lomittuvat toisiinsa. On alueita joita itse ei itsestään näe ja joita vain muut näkevät , ja toisinpäin.Kuin ympyröitä , jotka ovat osin päällekkäin. Luin jostain Proustin lauseen” Sosiaalinen minä on toisten ajatusten luomus.” Sitä olen miettinyt viime aikoina.

Anna Tuorilla oli alkusyksystä näyttely Ikkuna ,johon satuin harhautumaan. Tauluilla on ihania nimiäkin kuten: Entirely personal matter, Cat with no name, Peculiar Desire to follow, Not even Past, So you create one of your own. Lauseista voisi aloittaa aloittaa vaikka romaanin.

Tuori on miettinyt näitä samoja minän ongelmia.” Kun katsoo toista ihmistä, häntä katsoo aina ulkopuolelta ja itsensä sisältä. Mitä itsestä näkyy ulospäin ? Mitä toisen sisällä tapahtuvista asioista näkyy ulospäin?”. Aina kai jää jotain peittoon.

Kuvat Anna Tuorin näyttelystä.