Annie Ernaux: Vuodet – eli me vai minä
Ajattelin 70 -vuotiaan ranskalaisnaisen ajatuksia , tai hän ajatteli minun ajatuksiani, kun kuljin siirtolapuutarhan reunaa tammikuussa. Meillä on kuin sama mieli hetken aikaa: hänellä silloin, minulla nyt. Ajatukset ovat siirtyneet , ilman että kukaan niitä oikeastaan lähetti. Ne syntyvät kai sitten kuitenkin itsestä riippumatta , vaikka kuvittelenkin hetkittäin olevani irrallinen yksilö. Sellainen ,jolla on oma tahto ja omat ajatukset. Mutta Vuosia lukiessa esiin hiipii epäily ,että ne omatkin ajatukset synnyttää vain ympäröivä maailma. Se puristaa ne muotoonsa ,kuin kone . Enkä lopulta minä itse.
Luen kirjan kahdesti ja varmaan vielä kolmannenkin. Luen sitä ,kuin omaa päiväkirjaani. Ja samalla ,kuin ennustetta tulevaisuudestani, koska kirjoittajalla on 40 vuoden etumatka. Haluan tietää mitä minullekin tapahtuu seuraavaksi ! Mitä tunnen seuraavaksi! Mikä on tärkeää seuraavaksi?
Olen nyt kuin tarinan puolivälissä. Siinä kohtaa romaania, jossa päähenkilöllä on perhe, pieniä lapsia, työpaikka ja omistusasunto. Kaikkia sellaisia asioita ,jotka syrjäyttävät tieltään kaikkea sitä ,mitä piti nuorempana tylsänä ja tavallisena. Olen siinä kohtaaa ,jossa ollaan aikuisia ja pidetään huolta muista ja muitten pärjäämisestä; tehdään aikuisten asioita. Tingitään perjaatteista, joustetaan todellisuudessa, asetetaan lapsille sääntöjä karkkien ja kasvisten syömisestä ja ruutuajasta, maksetaan sähkölaskuja ja veroja ja ilmoitetaan lapsi päiväkotiin ja esikouluun ,tehdään suunnitelmia ,( ei haaveilla kuten Ernaux kirjoittaa.) Ja ollaan yllättävän onnellisia siitä.
Koska Vuodet on täynnä kohtia joita tunnistan; joita olen tai olisin voinut voinut kirjoittaa omaan päiväkirjaani- uskon , että se osaa kertoa myös tulevaisuudesta. Ehkä pystyn katsomaan kirjan kautta tulevaan kuin kiikarilla. Kuin vuorilta laaksoihin kulkeva juna – ehkä seuraavalta harjanteella pystyn tähystämään kaukaisemmalle asemalle.
Perheen yhteisinä hetkinä hän tuntee ,ei ajattele. Todelliset ajatukset tulevat ,kun hän on yksin kävelemässä ,lapsen kanssa. Todelliset ajatukset eivät liity ihmisten puhe- tai pukeutumistapoihin. Ne ovat häneen itseensä, olemiseen ja omistamiseen,olemassa oloon liittyviä kysymyksiä. Ne ovat syttymistä hetkellisiin tuntemuksiin ,joita on vaikea kuvailla muille. Kaikkea sitä josta ,jos ehtisi ,edes lukemaan -hän ei ehdi- hän kirjoittaisi kirjan.
Päiväkirjaan,jonka hän harvoin avaa, aivan kuin se olisi uhka perhe-elämälle, hän kirjoittaa -”Minulla ei ole enää oivalluksia.” -”En enää yritä hallita elämääni”ja ”Olen kaavoihin kangistunut porvarisrouva. ” Kuin hän olisi harhautunut aiemmista tavoitteistaan ja kulkisi vain aineellisen kehityksen tietä.
”Pelkään juuttuvani tähän rauhalliseen ja mukavaan elämään ja havahtuvani siihen, että elämä suhahtaa ohitseni huomaamattani.”
Jo kirjatessaan tuon ajatuksen hän tietää ,ettei ole valmis luopumaan kaikesta ,mikä ei näy päiväkirjan sivuilla: yhteiselämästä, läheisyydestä, kodista- johon hän oppituntien jälkeen rientää, 3 pientä porsasta –iltasadusta, rutiineista, joita hän luulee vihaavansa, mutta jotka ovat niin syvälle juurtuneita, että kolmipäiväinen virkatutkintakoe toisella paikkakunnalla herättää koti-ikävän.Hän ei ole valmis luopumaan kaikesta ,joka puristaa sydäntä, jos sen kuvittelee menettävänsä.
Aiemmasta poiketen hän ei haaveile loikoilevansa ensi kesänä rannalla tai olevansa esikoiskirjailija. Tulevaisuus tarkoittaa hänelle yksityiskohtaisia aineellisia asioita;parempaa virkaa, lapsen esikoulun alkamista. Se ei tarkoita unelmia ,vaan suunnitelmia.
Romaania on sanottu kollektiviselsi muistelmateokseksi. Sen lukeminen tuntuu samalta ,kuin katselisi jonkun muun valokuvia ,mutta tunnistaa silti ainakin puolet asioista omasta historiastaan: hiustyylejä ja vaatteita, ihmisiä poseeraamassa syntymäpäivillä ja rantalomilla, tuttuja katuja ja rakennuksia, hääpukuja ja kastajaiskuvia, täytekakkuja, kuohuviinilaseja , tuttuja huonekaluja ja astioita, lehtien otsikoita ja katujen mainosvaloja. Vanhoja fontteja , valtion päämiehien ja elokuvatähtien kuvia taustoilla.
Vuodet etenee vuosikymmenestä toiseen päähenkilön vanhetessa ja käydessä lävitse ihan niitä samoja asioita ,joita itse loikin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Esteet ja maisemat : koko rata on melkein sama kuin vuosikymmeniä sitten. Kuin jokin lasten sokkelotehtävä,jota on vain hieman päivitetty eri vuosien välillä. Seurailen vain vanhoja polkuja.
Haluaisin kirjoittaa Ernauxin romaanin itse joskus uudestaan. Itselleni. Suomalaisena version. Kai tällaisen idean saa kopioida ja varastaa?