Annie Ernaux: Vuodet – eli me vai minä

Ajattelin 70 -vuotiaan ranskalaisnaisen ajatuksia , tai hän ajatteli minun ajatuksiani, kun kuljin siirtolapuutarhan reunaa tammikuussa. Meillä on kuin sama mieli hetken aikaa: hänellä silloin, minulla nyt. Ajatukset ovat siirtyneet , ilman että kukaan niitä oikeastaan lähetti. Ne syntyvät kai sitten kuitenkin itsestä riippumatta , vaikka kuvittelenkin hetkittäin olevani irrallinen yksilö. Sellainen ,jolla on oma tahto ja omat ajatukset. Mutta Vuosia lukiessa esiin hiipii epäily ,että ne omatkin ajatukset synnyttää vain  ympäröivä maailma. Se puristaa ne muotoonsa ,kuin kone . Enkä lopulta minä itse.

Luen kirjan kahdesti ja varmaan vielä kolmannenkin. Luen sitä ,kuin omaa päiväkirjaani. Ja samalla ,kuin ennustetta tulevaisuudestani, koska kirjoittajalla on 40 vuoden etumatka. Haluan tietää mitä minullekin tapahtuu seuraavaksi ! Mitä tunnen seuraavaksi! Mikä on tärkeää seuraavaksi?
Olen nyt kuin tarinan puolivälissä. Siinä kohtaa romaania, jossa päähenkilöllä on perhe, pieniä lapsia, työpaikka ja omistusasunto. Kaikkia sellaisia asioita ,jotka syrjäyttävät tieltään kaikkea sitä ,mitä piti nuorempana tylsänä ja tavallisena. Olen siinä kohtaaa ,jossa ollaan aikuisia ja pidetään huolta muista ja muitten pärjäämisestä; tehdään aikuisten asioita. Tingitään perjaatteista, joustetaan todellisuudessa, asetetaan lapsille sääntöjä karkkien ja kasvisten syömisestä ja ruutuajasta, maksetaan sähkölaskuja ja veroja ja ilmoitetaan lapsi päiväkotiin ja esikouluun ,tehdään suunnitelmia ,( ei haaveilla kuten Ernaux kirjoittaa.) Ja ollaan yllättävän onnellisia siitä.

Koska  Vuodet on  täynnä kohtia joita tunnistan; joita olen tai olisin voinut voinut kirjoittaa omaan päiväkirjaani- uskon ,  että se osaa kertoa myös tulevaisuudesta. Ehkä pystyn katsomaan kirjan kautta tulevaan kuin kiikarilla.  Kuin vuorilta laaksoihin kulkeva juna – ehkä seuraavalta harjanteella pystyn tähystämään kaukaisemmalle asemalle.

            Perheen yhteisinä hetkinä hän tuntee ,ei ajattele. Todelliset ajatukset tulevat ,kun hän  on yksin kävelemässä ,lapsen kanssa. Todelliset ajatukset eivät liity ihmisten puhe- tai pukeutumistapoihin. Ne ovat häneen itseensä, olemiseen ja omistamiseen,olemassa oloon liittyviä kysymyksiä. Ne ovat syttymistä hetkellisiin tuntemuksiin ,joita on vaikea kuvailla muille. Kaikkea sitä josta ,jos ehtisi ,edes lukemaan -hän ei ehdi- hän kirjoittaisi kirjan.
Päiväkirjaan,
jonka hän harvoin avaa, aivan kuin se olisi uhka perhe-elämälle, hän kirjoittaa  -”Minulla ei ole enää oivalluksia.” -”En enää yritä hallita elämääni”ja ”Olen kaavoihin  kangistunut porvarisrouva. ” Kuin hän olisi harhautunut aiemmista tavoitteistaan ja kulkisi vain aineellisen kehityksen tietä.

”Pelkään juuttuvani tähän rauhalliseen ja mukavaan elämään ja havahtuvani  siihen, että elämä suhahtaa ohitseni huomaamattani.”

Jo kirjatessaan tuon ajatuksen hän tietää ,ettei ole valmis luopumaan kaikesta ,mikä ei näy päiväkirjan sivuilla: yhteiselämästä, läheisyydestä, kodista- johon hän oppituntien jälkeen rientää, 3 pientä porsasta –iltasadusta, rutiineista, joita hän luulee vihaavansa, mutta jotka ovat niin syvälle juurtuneita, että kolmipäiväinen virkatutkintakoe toisella paikkakunnalla herättää koti-ikävän.Hän ei ole valmis luopumaan kaikesta ,joka puristaa sydäntä, jos sen kuvittelee menettävänsä.

Aiemmasta poiketen hän ei haaveile loikoilevansa ensi kesänä rannalla tai olevansa esikoiskirjailija. Tulevaisuus tarkoittaa hänelle yksityiskohtaisia aineellisia asioita;parempaa virkaa, lapsen esikoulun alkamista. Se ei tarkoita unelmia ,vaan suunnitelmia.

 

 

Romaania on sanottu kollektiviselsi muistelmateokseksi. Sen lukeminen tuntuu samalta ,kuin  katselisi jonkun muun valokuvia ,mutta tunnistaa silti ainakin puolet asioista omasta historiastaan: hiustyylejä ja vaatteita, ihmisiä poseeraamassa syntymäpäivillä ja rantalomilla, tuttuja katuja ja rakennuksia, hääpukuja ja kastajaiskuvia, täytekakkuja, kuohuviinilaseja , tuttuja huonekaluja ja astioita, lehtien otsikoita ja katujen mainosvaloja. Vanhoja fontteja , valtion päämiehien ja elokuvatähtien kuvia taustoilla.

Vuodet etenee vuosikymmenestä toiseen päähenkilön vanhetessa ja käydessä lävitse ihan niitä samoja asioita ,joita itse loikin nyt vuosikymmeniä myöhemmin. Esteet ja maisemat : koko rata on melkein sama kuin vuosikymmeniä sitten. Kuin jokin lasten sokkelotehtävä,jota  on vain hieman päivitetty eri vuosien välillä. Seurailen vain vanhoja polkuja.

Haluaisin kirjoittaa Ernauxin romaanin itse joskus uudestaan. Itselleni. Suomalaisena version. Kai tällaisen idean saa kopioida ja varastaa?

Kulttuuri Mieli Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen

Sally Rooney- On kirjoitettava nyt, parempaa hetkeä ei tule


Sally Rooneyn lukeminen on vähän kuin lukisi muistoja omasta päiväkirjasta vuosien takaa. Mutta:  Niin ettei niistä aiheudu karmaisevaa myötähäpeää ,kuten oikeista omista päiväkirjoista. Rooney kun osaa kirjoittaa niin paljon paremmin. (Ja ehkä omat tekstit vain aina herättävät kummallista häpeää , olivat ne sitten vuoden tai kymmenen vuoden takaisia.) Rooneyn   teksteissä on yksinäisyyttä ja ne ovat sillä tavalla kivuliaita, että muistaa itsekin eläneensä samat hetket.  Vaikka eivät ne kirjan tapahtumat juuri minulle tietysti tapahtuneetkaan. Tapahtui kuitenkin muuta samankaltaista ,josta tunsin samoin.

Rooneyn ”Kaunis maailma , missä olet? ” ,oli täynnä niitä samoja tunnistettavia hetkiä ja ajatuksia kuin Normaaleja ihmisiä. Normaaleja ihmisiä oli puolestaan niitä harvoja kirjoja , joita  miettii vielä vuoden tai kahdenkin päästä. Monesta kirjasta kun ei myöhemmin oikein muista , saiko kirjaa koskaan loppuunkaan. Rooneyn taito on kirjoittaa kovin todentuntuisesti.  Kuinka ihmiset sanovat ja tekevät asioita toisin, kuin ihannetodellisuudessa. Kuinka elämässä rakkaus, ystävyys, aikuistuminen tai yksinäisyys, eivät etene niinkuin niitten aina kerrotaan menevän  saduissa ja tyttökirjoissa: selkeästi vaikeuksien kautta voittoon.  Kun ihan tavalliset ihmiset eivät ole jaloja ja oikeamielisiä kaiken aikaa , vaan ihan vain ihmisiä. Vaikka ehkä toivoisivatkin olevansa.

Tai kuten psykologi vastasi Hesarin palstalla viikko sitten kyselijälle , joka ihmetteli ystävänsä huonoa käytöstä :” Me ihmiset emme joko halua tai pysty usein parempaan. Se mitä tulee ulos on sen hetkinen paras suorituksemme , ja aina se ei ole kovin hyvä” . Vastaus hymyilyttää vieläkin. Olisi pitänyt ihan kehystää se vaikka jääkaapin oveen.Tottahan se on :  rumia kohtauksia ja vääriä sanoja vain tulee , vaikka tietää ,että pitäisi yrittää parempaa.

En nyt tarkemmin keskity Rooneyn kirjan tarinaan, vaan pariin sivuun ,jossa tarinan henkilö kirjoittaa ystävälleen  kirjoittamisesta.  Luin kohdan moneen kertaan , koska tunnistin ihan mitä hän tarkoitti; kirjan hahmo tai siis Rooney. Ja päätin alkaa kirjoittamaan uudestaan itsekin,näitäkin tekstejä. Koska kirjoittaminen muuttaa jotain minussa, vaikkei kukaan kirjoituksia oikein lukisikaan.   Lopetin kirjoittamisen vähän varkain monta kuukautta sitten. En oikeastaan päättänyt lopettaa ja oli minulla ajatuksia ,mitä kirjoittaisin seuraavaksi, mutta se jotenkin hiipui.  Sitten luin Rooneyn  kirjan ja muistin ,että jollain kummalla tavalla sanojen järjestely lauseiksi ja tekstiksi  muuttaa kaiken.

”Kirjoitin joka päivä , koko sen vuoden syyskuun, lokakuun , marraskuun. Keksin aina jotakin hyvää ja joskus jopa tein asioita tarkoituksella, jotta voisin kirjoittaa niistä, kävin vaikka kävelyllä tai kylvyssä. Minusta tuntui kuin  vain imisin elämää sisääni, eikä minun iltaisin tarvinnut koskaan pinnistellä keksiäkseni jotakin mukavaa, mitä olin nähnyt tai kuullut. Ne asiat vain ilmestyivät mieleeni ja sanatkin vain ilmestyivät, koska ainut päämääräni oli kirjoittaa mielikuvasta selkeästi ja yksinkertaisesti, jotta myöhemmin muistaisin miltä se oli tuntunut. Ja nyt lukiessani noita merkintöjä muistan kyllä miltä minusta tuntui, tai ainakin mitä näin ja kuulin ja huomasin. Kun kävelin ulkona , jopa huonoina päivinä, minä näin asioita-tarkoitan ihan vain  niitä asioita jotka olivat edessäni. Ihmisten kasvoja, liikenteen, sään. Jopa pahat päivät olivat hyviä ,koska ne tuntuivat joltakin ja muistan tunteneeni ne. Sillä tavalla elämisessä oli jotakin herkkää- kuin olisin ollut soitin ja maailma kosketti minua ja kajahteli sisälläni.

Parin kuukauden kuluttua aloin jättää päiviä väliin. Joskus nukahdin muistamatta kirjoittaa mitään. Merkintäni olivat  yhä lyhyempiä ja abstraktimpia: laulujen nimiä, sitaatteja romaaneista, tekstiviestejä kavereilta .Kevääseen mennessä en pystynyt enää jatkamaan sitä. En kirjoittanut päiväkirjaan kokonaisiin viikkoihin- se oli vain halpa muistikirja jonka olin saanut töistä- ja sitten lopulta otin sen esiin ja katsoin merkintöjäni. Silloin minusta tuntui mahdottomalta, että voisin enää koskaan kokea sellaisia tunteita ,joita minulla oli ilmeisesti joskus  ollut sateesta tai kukista. Kyse ei ollut siitä,etten osaannut iloita aistikokemuksista- vaan siitä ettei minulla tuntunut enää olevan niitä. Kävelin töihin tai ruokakauppaan tai minne hyväsä, ja siinä vaiheessa kun palasin kotiin, en muistanut nähneeni tai kuulleeni mitään erityistä. Kai minä katsoin näkemättä, visuaalinen maailma näyttäytyi minulle latteana,kuin katalogina täynnä tietoja. En enää nähnyt asioita niinkuin ennen.

Päiväkirjan lukeminen nyt jälkeenpäin tuntuu niin omituiselta.Olinko minä oikeasti joskus tuollainen? Ihminen joka kykeni antautumaan ohikiitävimmille vaikutelmille  ja jotenkin venyttämään niitä, viipymään niiden sisällä ja löytämään niistä rikkauksia ja kauneutta. Ilmeisesti kyllä- niin kuin siinä Frank O’Haran runossa,” parin tunnin ajan, mutta se ihminen en ole minä”. Mietin oliko itse muistikirja, itse kirjoittaminen se, mikä sai minut elämään sillä tavalla, vai kirjoitinko koska halusin tallettaa sellaiset kokemukset niiden tapahtuessa.”

Niin päätin siis minäkin aloittaa uudestaan. Koska myöhemmin en pysty kirjoittamaan sitä ,mitä juuri nyt pystyn. Koska hetket muuttuvat ja katoavat.  En ole varma onko niin tärkeää muistaa kaikkea ,mitä on tapahtunut. Tuskin. Mutta tuntuu tärkeältä kirjoittaa se kuitenkin nyt ,kun se tapahtuu ,tai kun jokin ajatus tai tunne on läsnä. Koska ehkä sitten ,kun on enemmän aikaa ja tilaa kirjoittaa huomaan ,etten enää muista mitä minun pitikään kirjoittaa. Ehkä silloin ei olekaan enää mitään kirjoitettavaa.
Ja vaikka kirjoittaminen tuntuu olevan nykyisin jotenkin uhanalainen laji- on niin monta somekanavaa ,jossa kuvat ja videot ohittavat kirjoituksen ja blogitkin ovat hiljentyneet-  eivät tarinat ja ajatukset kai kuole. Kai ne muuttavat välillä muotoaan puheeksi; äänikirjoiksi ja podcasteiksi ,mutta ydin pysyy. Joten ehkä kirjoitan siis nyt…Parempaa hetkeä ei tule.

Kulttuuri Oma elämä Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen