Narulla voi korjata melkein kaiken ja muita mökkiajatuksia

Meillä on suvussa pitkät perinteet väliaikaisratkaisuista,konsteista ja epämääräisistä systeemeistä ,joita mökillä on vuosien kuluessa käytetty. Setäni ,joka aikoinaan mökin omisti ,korjasi kolikoilla ja tulitikuilla kaikenlaista mikä heilui. Kuten heiluvaa hellan ritilää laittamalla kolikoita lieden reunuksen alle tai lenkottavaa itikkaverkkoa laittamalla sen reunan alle tulitikkuja niin että yläreunasta itikat eivät enää päässeet tunkemaan sisään. Sedällä oli myös monenlaisia naruviritelmiä ,joita isäni on sittemmin jalostanut. Narulla voi  korjata räystäitä, hyllyjä, tikapuita ja etenkin laitureita. Laiturin kunnostus ja kiinnitys on sellainen laji ,jota pitäisi oikeastaan opettaa yliopistossa. Koulukuntia erilaisten laituriviritysten suhteen on ainakin yhtä paljon ,kuin näkemyksiä kansantalouden hoidosta. Yhtä kiisteltyjä aiheitakaan ei ole kovin montaa. Meillä laituriongelma on ratkaistu sekin narulla. Jäät ja vedet kun pyrkivät joka vuosi hakkaamaan laituria irti tai ainakin siirtämään sitä. Jonakin vuonna naapurikin on soutanut sen selältä kiinni. Jo vuosia olemme taklanneet ongelmaa kiinnittämällä laituriin liudan paksuja naruja, jotka sitten kiinnitetään rannan puihin. Näin laituri pysyy ainakin kutakuinkin paikoillaan. Mikään esteettinen ratkaisuhan ei ole  kyseessä, mutta kaikkea ei voi saada.

Itse olen jatkanut perinteitä korjailemalla asioita  ilmastointiteipillä. Viimeisimpänä olen rakentanut hulevesiputken teipin avulla.Olen lopputuloksesta varsin ylpeä,vaikka kuka tahansa rakentamista hiemankin opiskellut olisi lähinnä järkyttynyt viritelmän nähtyään. Teipillä voi myös tukkia vanhan talon oven pielien nurkkia ,etteivät ampiaiset eksy kesällä sisälle. Ja mitä nyt milloinkin. Aina täytyy olla rulla varastossa yllättäviä tilanteita varten.

Kukaan meistä ei siis osaa oikeasti mitään korjaushommia. Ollaan päteviä vain laudan kantamisessa ja lapiohommissa. Kun kymmenen vuotta jokin kulma mökillä on repsottanut ja olemme kyllästyneet paikkaustoimenpiteisiimme ,soitamme viimein ammattilaisen paikalle. ”Huippuammattilaisia” ,sanoo  isä aina kun yksi on kurvannut pois pihasta ,korjattuaan jonkin sellaisen asian parissa tunnissa ,jonka tilapäiseen paikkailuun olemme käyttäneet tuntikausia vuosien kuluessa.

Isoisäni oli puuseppä ,mutta sitä ei uskoisi kun meitä hänestä seuraavia katsoo. Isoisä rakensi itse oman talonkin. Kuullostaa minusta aina ihan uskomattomilta tuollaiset asiat. Jopa nykyaikana ,mutta varsinkin silloin entisaikaan. Sillä tavalla kuin ne silloin oikeasti itse rakennettiin. Lauta ja naula kerrallaan. Ennen kuin mitään elementtejä toimitettiin yhdessä päivässä tyhjälle tontille. Ennen tätä aikaa ,jolloin rakentaminen merkitsee lähinnä erilaisten ratkaisujen tekemistä. Minkälaisia listoja ja keittiötasoja haluaa? Marmoria vai betonia? Ilmalämpöpumppuja ja pinnoitteita, keittiön kaappien ovien vetimiä. Kahvat vai ilman? Nuokin valinnat jo kuullostavat minusta niin uuvuttavilta, etten halua missään nimessä sekaantua mihinkään rakennusprojektiin.

Kun setä kuoli ,puhuimme hautajaisissa niistä naruista. Kaikki tiesivät sedän luovat ratkaisut. Hän istui mieluiten mökin verannalla ja muistutti muita mökkeilijöitä, ettei missään nimessä pitäisi liikaa tehdä mitään hommia kuten haravoida. ”Muistakaa nyt pysähtyä hetkeksi”. Minä olen  juuri sitä tyyppiä, joka tekee aina vähän liikaa. Homma kuin homma. Aina voi vielä vähän. Vaikka pimeä jo tulisi. Vaikka kaikki muut olisivat jo lopettaneet. Koitan puolustella itseäni sanomalla ,että tekeminen on minulle olemista. Silloin ajattelen omiani. Ajattelu sujuu aina paremmin ,kun tekee jotain samalla.En ole nojatuolityyppiä. Viimeisenä aina palaan verannalle illalla.

Mökillä puuhatessani mietin kaikkia niitä ihmisiä ,jotka ovat siellä aiemmin puuhanneet omiaan kuten minä nyt. Ehkä teemme samoja, ehkä eri asioita. Niitäkin ihmisiä ajattelen ,joita en koskaan ehtinyt tapaamaan, mutta jotka vanhoissa kuvissa viettivät täällä aikanaan kesiä. Tunnistan kuvista tutut rannan isot kivet ja taustalla  rakennukset aiemmissa väreissään,mutta kaikki ihmiset kuvissa ovat jo kauan sitten menneet. Tuttuja piirteitä silti heillä on kuin lainassa. Minulta heille tai heiltä minulle? He uivat samassa rannassa kuin minä, katselivat samaa maisemaa kuin minä nyt. Ehkä siirtelivät samoja kiviä pihalla ja koskivat samaan ovenripaan satakertaa päivässä, kuten minä nyt.Uurastan heidän kanssaan. Ja sitten toisaalta tulevaa ajatellen. Nyt jos istutan tämä puun, kymmenen vuoden päästä se  jo näyttää joltain. Toivon että siitä on iloa vielä joillekin minun jälkeeni. Seuraavistahan ei voi koskaan tietää. Jos lapset päättävät haluta ihan jotain muuta ,niin ehkä joku muu eksyy tänne ja on sitä mieltä että puu tuli istutettua juuri oikealle paikalle. Sitten joskus vuosien , vuosien päästä. Sitä ennen ajattelin kyllä itse asua täällä itsepäisenä mummelina. Sellaisena joka ei suostu muuttamaan palvelukotiin, vaikka kaikki sukulaiset käyvät maanittelemassa vuorotellen. Olen sitten se muori joka lumisina talvina lykkää lunta kolalla ulkoseinien viereen lämmikkeeksi pakkasta vastaan. Se joka katsoo ovelasti kun puhutaan kerrostaloista  ja kahdesta lämpimästä ateriasta päivässä. Itsepäinen junttura.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Rakkaat alkoholistit

Yhtenä aamuna puiston juopot täyttävät ristisanaa tarhan kulmalla. Se on jotenkin niin yllättävää ,että tulen hyvälle tuulelle. On vielä ollut hyvät säät ,joten ne tarkenevat nukkua öitä ulkona. Aamulla ne istuskelevat raukeina lapsen tarhan lähettyvillä ja availevat aamun ensimmäisiä oluita. Parilla niistä on tapana jäädä katsomaan ,kun lapset tulevat leikkimään pihalle. Katselin niitä sivusilmällä, kun oltiin tutustumassa tarhaan. Eivät ne juuri puhuneet. Vaikuttivat lähinnä viihtyvän lapsia katsellessa. Iltapäivällä kun haen lasta kotiin ,juopot ovat yleensä jo sammahtaneet läheiselle nurmikolle. Tuttu poliisi sanoi ,että ne on kuin hylkeitä aurinkoisilla kallioilla, joita ne käy välillä herättelemässä.

Olen varsin tottunut alkoholisteihin kotikulmilla. Ne ovat musta kohtuullisen harmittomia, ainakin kamankäyttäjiin verrattuna ,jotka saattavat olla välillä arvaamattomia. Ja niillä on joskus niin lakonisi juttuja ,että kuuntelen niitä sivukorvalla kun istun ratikassa. Yksikin oli käynyt aamulla ostamassa probiootti-jogurttia ja kertoi, että se tekee hyvää vatsalle. Hieman epäilin kyllä tehoa jos sinne vatsaan kaataa muutoin lähinnä kirkasta ja kaljaa , mutta mies vaikutti olevan tosissaan.Toisena päivänä yksi mies kehui toiselle , että ” Näytät hyvältä hei! Sulla näyttää menevän paremmin kun viimeeksi kun nähtiin.” Kaveri vain totesi ,että ”Älä nyt viitti. Ihan kauheelta näytän.Oon ollut humalassa viimeiset kaksi kuukautta.” ”- No ehkä ens kuussa sitten paremmin ”,toinen tsemppasi ihan toiveikkaasti. Se outo ristiriita, että jos alkoholismi olisi valinta niin kuka nyt tollaista elämää valitsisi? Kamalan rankkaa elämää ja silti se humala kuitenkin kuittaa kaiken.

Kuka siitä sitten pääsee irti? Kerran olen tavannyt miehen ,joka kertoi juoneensa oikein urakalla koko aikuisikänsä. Lähempänä viittäkymmentä se oli vain yksi aamu todennut ,että eiköhän se ollut sitten siinä ja todella lopettanut juomisen niin suoraviivaisesti. Ainakin oman kertoman mukaan näin. Uskoinkin sitä. 10 vuotta oli mennyt ilman alkoholia siinä vaiheessa ,kun miehen tapasin. Oli hyvinkin energisen ja hyvinvoivan näköinen. Näitä tarinoita on kai joillain harvoilla. Vanhan sanonnan mukaan miehen parantaa alkoholista hyvä nainen tai Jumala.Jonkinlainen isompi täräys ainakin tarvitaan. Kai addiktion korvaa helpoimmin jollain toisella addiktiolla. Tyhjää tilaa on vaikea täyttää.Ja jos alkoholista luopuu, jää aika paljon ylimääräistä aikaa käytettäväksi kaikkeen muuhun. Tuskastuttavankin paljon aikaa. Siksi kai se selvänä pysyminen onkin niin hankalaa.

Meillä on suvussa useampia alkoholisteja. Kelläpä ei? Tai on ollut. Osa onkin jo mullan alla. Niin suomalaista. On niitä ,jotka juovat perinteistä kaljaa ja istuvat kapakassa ja niitä jotka eivät  laske itseään alkoholisteiksi, koska juovat viiniä, eivätkä sammu kadulle.Kaikki suomalaiset ovat joskus olleet huolissaan jonkun sukulaisen tai ystävän juomisesta. Eikä koskaan oikein tiedä mitä siitä pitäisi sanoa. Sanoakko että on huolissaan, peloitella, komentaa, asettaa ehtoja vai katsoa sormien läpi ettei se toinen suutu ja vain toivoa parasta?

Sanotaan että alkoholismi on sairaus. Ja toisaalta se on valinta ,jonka tekee joka päivä. En tiedä itsekään mitä mieltä tästä olen. Varmaa on ainakin se että geenit ihan tutkitustikin altistavat toiset herkemmin alkoholismille kuin toiset. Siksi katson joskus salavihkaa ja huolestuneena  poikiani. Onko niillä jokin tikittävä alkoholismi geeni joka aktivoituu, kun ne maistavat ensimmäisen kerran kaljaa joskus teininä? Minulla oli tuttu aikoinaan joka sanoi ,että hän tiesi ensimmäisen kerran olutta maistettuaan ,että ”Tämä on mun juttu!”. Lopun voikin sitten arvailla. Ehkä sillä sitten oli juuri ne kaikki geenit ja reseptorit kohdillaan vain odotamassa sitä ensimmäistä humalaa.

Sitten on niitä rohkaisevampiakin esimerkkejä, kuten kaveri joka lopetti 20 vuotiaana juomisen ehdittyään sitä ennen juomaan rajusti jo useamman vuoden. Tuttavat ennustivat hänelle vauhdikasta ja lyhyttä tulevaisuutta menoa katseltuaan. Sukurasitekin oli sen suuntainen. Yllättäen ,ehkä summatessaan omat sekä vanhempien vastoinkäymiset alkoholin saralla ,päätös absolutismista olikin varsin selkeä yhden sekopäisen kesän jälkeen.

Ei se lopettaminenkaan aina onnea tuo. Varsinkin jos on koko ikänsä juonut. Millä sitä sen juomisen sitten korvaisi? Setäni lopetti juomisen eläke-iän korvilla ,kun terveyskeskuslääkäri pelotteli ,että juomisen täytyy loppua tai maksa ei kestä. Tässä hän olikin varmasti oikeassa. Odottamatonta olikin sitten se ,että kun setä lopetti juomisen mielenterveys ei kestänytkään selvinpäin oloa. Jos on ollut pienessä hiprakassa suurimman osan aikuisikäänsä on jotakin saattanut muuttua pysyvästi aivoissa. Masennus joka lopettamisen jälkeen iski vei miehen pahempaan jamaan kuin alkoholi oli koskaan vienyt. Vaikka se kai se syyllinen ensisijassa kuitenkin oli.

Koska sukulaisilla ja tutuilla on näitä alkoholi-tarinoita niin paljon, on välillä vaikea suhtautua itsekään vain rennosti saunakaljaan tai iltaviiniin. Aina vähän miettii vaaniiko se addiktio kuitenkin siellä taustalla, vaikka en kaksinkäsin joisikaan. Alkoholistiksi kun tulee ihan vain juomalla alkoholia. Tämä ei ollut minun ajatukseni ,vaan Jari Sarasvuon. Sarasvuolla on parikin kiiteltyä podcast-jaksoa aiheesta ,jotka löytyvät sekä Yle Areenasta ja Spotifysta. Jaksot ovat nimeltään ”Addiktio on yhdistelmä kaikista vanginvartijoista ” ja ”Tulokset tulevat toipumisesta. Addiktina  tiedän tämän.”  Kiinnostavaa kuunneltavaa, vaikka alkoholismi ei ihan läheisesti itseä tai läheistä koskisikaan. Sarasvuosta itsestään voi olla montaa mieltä, mutta sillä on kyllä sellainen tyyli puhua, että moni pappikin olisi kateellinen. Niin vetävää saarnaamista että kuulija pysyy täysin hereillä.

Puheenaiheet Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta