Naiseksi olen varsin nihkeä tunteista puhuja. Kun lehdissä neuvotaan avaamaan tunnelukkoja ja pohditaan kuinka suomalaiset miehetkin saataisiin puhumaan tunteistaan ,tunnen empatiaa niitä miehiä kohtaan. Kuinka tuskastuttavaa varmasti on ,kun joku koittaa tingata avautumisia ja suoraa puhetta. Olen itsekin ollut joskus siinä asemassa, tosin lähinnä teini-iässä,että kaveri on halunnut kuulla jotain avautumisia tai salaisuuksia ja itse en ole ymmärtänyt mitä se nyt oikein haluaa musta irti. Musta avautumisia tai tunteiluja ei pidä koskaan alkaa toiselta inttämään.Ihmiset saa jakaa asioitaan juuri sen verran kuin ne itse haluaa. Ihmisillä kun on eri tapoja olla ja kommunikoida ja mulle sopii oikein hyvin se ,että toisen suupielen asennosta ja ryhdistä tietää millä tuulella se on. Tällaisten asioiden tulkinta vaatii tietysti sitä ,että on tuntenut toisen pitkään ja viettänyt aikaa yhdessä. Vaikka tunteista ei olisikaan niin puhuttu. Musta ihmisen oppii tuntemaan nimenomaan niin ,että on vietetty yhdessä paljon arkista aikaa ja puhuttu vaikka ja mistä ,vaikkei niin tunteista. On puhuttu muistoista ja mielipiteistä, ruuan laitosta ja uutisista, arkisista asioista ja tuttujen kuulumisista. Puhumisesta kyllä pidän ja se onnistuu. Mutta tunteista puhun mieluummin harvakseltaan kuin usein.

Pohdin että mistä tällainenkin tunteilu-allergia johtuu. Onko se suomalaisuutta , opittua vai geneettistä? Varmaan jonkinlainen sekoitus kaikkea. Yksi kummallinen syy saattaa olla ,että äitini on kovan luokan keittiöpsykologi. Hän rakastaa pohdiskella ihmisten välisiä suhteita, sanomisia ja sanomatta jättämisiä. Johtuuko jonkun käytös jostain mitä tapahtui vuosia sitten ja mikä on millekin perheelle luontainen tapa käsitellä asioita. Hän katsoo televisiosta kaikki melodraamat ja pitää niistä kirjoista ,jotka olen itse lopettanut kesken koska draama on mielestäni niin ennalta arvattavaa että se on jopa kiusallista. Äitini on myös kova tekemään johtopäätöksia muitten ihmisten tunteista ja ajatuksista. Itse mietin, että ei kukaan oikeasti tiedä mitä joku toinen ajattelee ja tuntee.Kaikki vaan kuvittelee. En tietysti sano tätä hänelle, koska hän niin pitää keittiöpsykologian harrastamisesta. Ehkä tämä keittiöpsykologia-allergia on kiero tapa kapinoida vanhempiani vastaan. Mummini sukupolvi oli varmaankin mm. sodan seurauksena nihkeä puhumaan tunteista , sitten tuli äitini sukupolvi joka oikein innostui tunteista ja sitten minä vänkään taas vastaan ja inhoan isoja tunteenpurkauksia. Enkä suostu tätä piirrettä pahoittelemaan.

Toki minäkin tunteista puhun ja harrastan keittiöpsykologiaa ystävieni kanssa , mutta ehkä vähemmän kuin keskiverto naiset. Tykkään enemmän puhua kaikesta muusta , ”maailman menosta” niinkuin vanhoilla termeillä kai sanottaisiin.Ja lapset on tietysti ihan eri asia. En ikinä opettaisi lapselle ettei tunteita saa näyttää. Meillä saa kyllä kieriskellä lattialla epätoivoisena ja pussailla. Lienee todennäköistä ,että lapsistani tuleekin taas se avoimempi sukupolvi. Niin se vaan vaihtelee.

En voisi koskaan myöskään seurustella miehen kanssa ,joka olisi avoimesti kovin tunteellinen. Mulla on kai varsin 50-lukulainen näkemys siitä ,että miesten pitää olla varman ja vahvan oloisia. Ei sellaisia jotka ruotii tunteitaan , herkistyy helposti ja järjestää romantiikkaa. Eli sellaisia millaisia kai miesten toivottaisiin enemmissä määrin olevan. Ei nyt tietysti mikään yksi-ilmeinen sotilas pidä olla ,mutta mieluummin enemmän sieltä päästä ,kuin sieltä ,että olisi niin ,että mies olisi meistä kahdesta se tunteellisempi osapuoli. Se olisi jotenkin tuskastuttavaa ja kiusallista.Minulle sopii oikein hyvin se ,että teoilla enemmän kuin puheilla näytetään välittämistä. ”Puhe on halpaa ”,on se sanonta jolla kannalla itse olen. Ja jos nahistaan ,niin kuin välillä tietysti tehdään ,ei mennä koskaan henkilökohtaisuuksiin tai huudeta.

Samoin ajattelen ystävien suhteen. Eri mieltä voidaan olla vaikka mistä ,mutta jos joku alkaa oikeasti huutamaan ja sättimään ja menee henkilökohtaisuuksiin ei se ole enää minusta ystävyyttä.

Luin vähän aikaa sitten osan Aino Vähäpesolan kirjasta Onnenkissa. Olin niin ärsyyntynyt sen ajatuksiin ,että oli pakko lopettaa kirja puolivälissä. Kirjassa päähenkilö ruotii suhdettaan entiseen poikaystävään ja siihen kuinka mies ei osannut puhua tunteista niinkuin päähenkilö olisi halunnut. Sympatiani menivät kokonaan exälle. Kuinka tuskastuttavaa ,että joku joka tykkää puhua omista tunteistaan määräilee kuinka tai kuinka paljon kaikkien muidenkin pitäisi puhua tunteistaan. Ihan kuin heillä olisi yksin oikeus päättää ehdot sille mistä, kuinka usein ja millä tavalla tunteista pitää puhua ja miten niitä pitää näyttää. Paljon tätä samaa viestiä on kaikessa muussakin mediassa. Kuinka kaikkien pitäisi pöyhiä tunteitaan ja jakaa niitä mielellään tuntemattomienkin kanssa. Kuinka väärin on pitää mitään omana tietonaan, yksityisasiana. Ihan kuin tunteilla ja ajatuksilla ei olisi arvoa jos niitä ei ryntäile jakamaan kaikkien muiden kanssa.

Halusin nyt kirjoittaa tämän puolustuspuheeksi kaikille meille ,jotka ovat pidättyväisiä ja ehkä ujojakin. Jotka tykkäävät miettiä asioita itsekseen eivätkä nauti suurista julkisista tunteen purkauksista tai tunteiden kääntelystä ja tutkiskelusta muiden kanssa. Ei se tarkoita että olisimme tunteettomia tai kylmiä. Me vain haluamme pitää enemmän asioita itsellämme emmekä koe ,että ajatukset ja tunteet pitäisi aina saada vahvistettua, avattua tai purettua jonkun kanssa. Pidän pienistä eleistä ja siitä mitä rivien välissä sanotaan. Yleensä liikutun sellaisista asioista paljon enemmän kuin mistään suuresta ja dramaattisesta.