Eniten pelkään ,että tapahtuu jotain sellaista,josta en pääsisi yli. Että jokin tapahtuma määrittäisi koko loppuelämää. Jokin sellainen ,jota ei voisi olla ajattelematta lähes koko aikaa ja mitkään valoisat asiat ei tuntuisi sen rinnalla miltään. Sellaisia asioita ,jotka tapahtuu yllättäen jonakin tavallisena arkipäivänä. Tai kuten Baz Luhrmannin vanhassa biisissä Everybody’s free to wear sunscreen menee yksi laini: ”The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind, the kind that blindsides you at 4 pm on some idle Tuesday.” Kappaleessa on kourallinen muitakin oikein hyviä laineja ,joita aina välillä mietin ,vaikka kappaleen kuulin varmaan 20 vuotta sitten ekan kerran.Vähän kierosti olen huolissani juuri tästä ajatuksesta: että ihan kauniina hetkenä tapahtuu jotain kaameaa tai saa jonkin uutisen ,joka muuttaa ihan kaiken.

Ihmettelen aina kuka klikkaa iltsikan ankeita otsikoita jostain kamalasta onnettomuudesta. Mulle otsikonkin lukeminenkin on jo ihan tarpeeksi. Erityisesti välttelen kamalia uutisia jotka liittyvät lapsiin. Kun on omia lapsia ne tuntuu kaikki ihan kamalan henkilökohtaisilta. Mulle on myös täysi kysymysmerkki kuka lukee tarkkoja rikoskuvailuja Alibista tai kuuntelee true crimea. Ilmeisesti tosi moni ,koska true crime on varsin suosittua. Musta on kamalaa ajatella että ihmiset pystyy niin kamaliin tekoihin. En ikinä ole pystynyt katsomaan kauhuelokuviakaan ,mutta lasten saamisen jälkeen pääni on  ilmeisesti lopullisesti pehmennyt, kun iso osa rikos ohjelmistakin on ihan liikaa. Täytyy vain pysytellä Hercule Poirot linjalla ,ettei yöunet mene.

Kirjoissakin ärsyttää ,kun kirjoittajalla on hyvä kirjoitustyyli ja tarina kulkee hyvin ja on asennoitunut pitkään kiinnostavaan tarinaan ja sitten kulman takaa tuleekin yllättäen jotakin tosi inhottavaa joka pilaa koko fiiliksen. Olen lukenut tosi monta kirjaa viime aikoina ,joissa joninlaisena sivu tai pääjuonena ilmaantuu arvaamatta jokin seksuaalinen hyväksikäyttökuvio. Tuntuu että kirjailijoilta on kaikki muut ideat loppu kun se on pohjateemana puolessa rikossarjoja ja yllättävän monessa ihan muun genren romaanejakin. Mietin vain ,että :” Olisit nyt jotain muuta keksinyt ”,ja lopetan kirjan kesken.

En ole mitenkään koko maailmaani vuorannut pumpulilla. Olen sellaisissa töissä ,joissa vaikeita ja ikäviä asioita käsitellään päivittäin. Ne on tavallaan arkisia asioita mulle , mitä en kauheasti työpäivän jälkeen ajattele. Joskus kyllä. Ehkä työn takia en sitten työn ulkopuolella halua altistua kaikenlaisille ankealle uutis-ja viihdevirralle. Jos tekisin jotain muuta työtä ,voisi olla että hakisin jännityksen kauhuelokuvista ja true  crimesta. Muistelen että  Seventees Showssa sen päähenkilön ,(jonka nimeä en muista ,kun en ollut fani, ) äiti oli ylipirtsakka höpöttelijä. Ammatiltaan se oli kai jonkinlainen sairaanhoitaja. Jossakin jaksossa se tuli töistä iloisena ja reippaana ja kun kysyttiin miten työpäivä oli mennyt ,se kertoi pirteästi keräilleensä moottoritieltä ihmisen osia auto-onnettomuuden jälkeen. Ja kysyi sitten herttaisesti ottaako joku omenapiirakkaa. Ei mun työt nyt ihan sellaisia ole ,mutta joinakin päivinä saattaa olla samanlainen tunne ,kun tulee töistä kotiin.

Olin jo lapsena kova pelkäämään kaikenlaista ja taisi olla myös aika vilkas mielikuvitus. Muistan että ala-asteella laskin ,mitä kaikkea olin ehtinyt lyhyen elämäni aikana pelkäämään. Ainakin viiteenkymmeeneen pääsin. Listalla oli sellaisia asioita kuin ,että vanhemmat häviäisivät tai sairastuisivat ja sitten sellaisia vähän epätodennäköisempiä asioita kuin ,että koskisin vahingossa vanhennusseerumiin ja muuttuisin tomuksi hetkessä. Olin nähnyt tällaisen jakson McGyverissä. Tiesin oikeastaan ,ettei sellaista vanhennusseerumia ollut olemassa, mutta se ei jotenkin estänyt minua pelkäämästä sellaistakin mahdollisuutta. Vanhempien katoaminen olisi ollut teoriassa livästi todennäköisempää. Minulla oli tapana mennä usein äitiä vastaan bussipysäkille, kun se tuli töistä ja jos bussi oli 10 minuuttia myöhässä olin jo varsin hädissäni. Kun bussi sitten viimein tuli ,oli vapauttavaa nähdä äiti astumassa ulos bussista.

Nyt aikuisena huolestuttaa tietysti ihan eri asiat. Joitain pelkoja tieto vähentää, joitain lisää. Pelot on sellaisia ,joita ei halua ajatella kuin välähdyksen omaisesti. Läheisten sairastumisia tai kuolemia ja sen sellaista. Asioita joita oikeassa elämässä tapahtuu. Tapahtuu  aina jollekin. Koitan rauhoitella itseäni ajatuksella ,että on kuitenkin aika epätodennäköistä, että joutuu vakavaan kolariin tai jokin harvinainen vaikea sairaus puhkeaa. Toisaalta mietin ,että niitä harvinaisia ja epätodennäköisiä asioita tapahtuu kuitenkin kaikille. Joku voittaa lotossa, toisella on harvinainen geenivirhe, joku tapaa sattumalta tulevan parhaan ystävänsä epätodennäköisessä paikassa ,joku on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja pelastaa jonkun hengen ihan vahingossa. Kaikkea sellaista. Mietin osuuko omalle kohdalle hyviä vai pahoja epätodennäköisyyksiä. Sellaisia ,jotka osuvat yhdelle tuhannesta tai miljoonasta.Miksi se osuisi minulle tai jollekin läheiselle? Miksi se ei osuisi?

Aikuisena olen oppinut sulkemaan sitä pelokasta puolta itsestäni pois. En halua antaa sille tilaa ,vaan käsken sen olemaan hiljaa, jupisemaan omassa nurkassaan. Vähän niin kuin suhtautuisi nettitrolliin: siellähän huutelee, antaa huudella ,mutta ei siihen tarvitse reagoida. Käännän katseen pois asioista ,joitten tiedän olevan mahdollisia ,mutta jotka eivät parane sillä että murehdin niitä. Tiedän että ihan vieressä voi olla syvää. Täytyy vain katsoa eteenpäin eikä siihen viereen ja uskoa että sellainen tarpeeksi tylsä elämä jatkuu ,jossa voi keskittyä kaikkiin ihaniin ja ärsyttäviin pieniin asioihin,eikä jokin muuta elämää ihan vain päivästä toiseen selviytymiseksi.