Hurahdus
Hurahdus on kuin masennuksen vastakohta. Ajatukset kiitävät mielessä ja hohtavat kuin pienet säikeet. Tuntuu että jossain silmien takana syttyy vähän väliä pieniä tähtiä. Kun huomaan,että olen taas hurahtamassa johonkin riemastun. Yleensä ennen hurahdusta olen ollut jotenkin tympääntynyt ja olo on ollut jotenkin hankala. Vähän kuin keräisi vauhtia johonkin ,mutta ei vain oikein keksi mikä se jokin olisi. Vähän salavihkaa itseltäänkin sitä haeskelee jotain johon hurahtaisi tällä kertaa. Sitten sitä yhtenä päivänä huomaa pohtivansa koko ajan enemmän jotakin asiaa ja seuraavana päivänä taas enemmän. Ja siitä se hurahdus sitten alkaa kerätä vauhtia. Hurahdus kuullostaakin juuri siltä mitä se on: kuin ompelukoneessa lankarulla, joka alkaa pyöriä ja heilua koko ajan nopeammin kun poljinta painaa. Hurisee vain mennessään.
Ennen hurahdusta on ajatellut ,ettei ole oikein aikaa mihinkään uuteen projektiin. Hurahduksen edetessä huomaa kuitenkin ,että kaikesta muusta pystyy vähän luistamaan ja etsimään aukkoja päivästä jolloin pystyy keskittymään vain siihen yhteen asiaan. Nukkumisesta voi vähän tinkiä. Töiden keskellä voi vähän jotain tehdä. Pyykit alkavat läjääntyä. Muistelen mieheni pappaa jolla oli tapana sanoa: ”Sitä ehtii, mikä kiinnostaa”
Asioita joihin olen hurahdellut:
paksut kirjat ja kirjasarjat
puutarhakirjat,puutarhasuunnitelmat ja itse lapiohommat ,
mökit,
ratsastaminen,
siivoaminen, ( äitihormonit saivat minut jotenkin kierroksille tämän suhteen)
vauvajutut ,(kun oli oma vauva)
työt,
kirjoittaminen,
jotkut taiteilijat ,kuten Frida Kahlo
tv-sarjat , vaikka nykyään vain ehkä kerran vuodessa. Viimeeksi Normaalit Ihmiset-sarja.
Ja ehkä rakastuminenkin on äärimmäinen hurahdus.
Silloin kun hurahdus on parhaimmillaan ,pitäisi vain antaa mennä eikä painaa käsijarrua. Vauhti kiihtyy kuin pulkkamäessä , mutta ennemmin tai myöhemmin se vauhti hiljalleen hiipuu. Niin kuin nyt vaikka puutarhahommissa. Joka kesä, noin kesäkuun 22. päivä ,lähden tauolle jostakin kottikärryn työntely puuhasta ja siihen se kottikärry sitten jääkin;keskelle pihaa koko loppukesäksi. Syksyllä raahaan kottikärryt liiteriin ja mietin etten halua ajatellakaan mitään uusia pihaprojekeja aikoihin. Sitten tulee taas pimeä talvi ja kun aurinko alkaa taas häikäistä keväällä, tulee mahdoton keväthuumaus ja puutarhahurahdus alkaa taas keräämään kierroksia.
Tuttavani on vielä pahempi hurahtelija kuin minä. Hän ei koskaan epäile itseään. Hän saattaa päättä kirjoittaa tietokirjan tai dekkarin, koska: ”Kuinka vaikeaa se nyt voi olla?” Ja vaikka suurin osa hänen projekteistaan ei pääse maaliin asti ,(kuten ei minunkaan ) hän ei jää niitä muistelemaan ,vaan siirtyy taas uuteen projektiin yhtä suurella itsevarmuudella. Kadehdittavaa ja hämmentävää itsevarmuutta.
Olen varma, että ihmiselle tekee hyvää hurahdelle johonkin. Jos sellaista ei tapahdu, se on melkein vaarallista. Hurahduksen aiheella ei juurikaan ole väliä. Se kertoo minusta siitä, että ihmisellä menee hyvin kun se oikein innostuu jostakin. Välillä vähän kammottaakin ,että mitä jos sitä ei itse enää hurahdakaan mihinkään? Kai masennus on osin sitä ,ettei oikein jaksa innostua mistään. Vaikka haluaisikin. On vain lamaantunut ja innoton. Hurahtaessa taas valoja tuntuu syttyvän kokoajan vain enemmän. Tuikkivat joka puolella mielessä. Sitä saattaa tuijottaa eteensä bussin ikkunasta mutta oikeasti mieli ravaa kiireisenä: Millä lauseella aloitan seuraavan luvun? Mitä kirjan viimeinen kappale tarkoitti? Näyttääkö kukkapenkki yhtä kauniilta kuin se kuullostaa ,kun saan sen joskus istutettua: morsiusharso, särkynyt sydän ja akileija.
Hyviä hurahduksia kaikille!
