Jostain ankeista kokemuksista saattaa viimein olla jotain riemua, kun niistä kirjoittaa. Kaukaa ne tapahtumat näyttävät ihan erilaisilta ja niistä voi saada ihan hyvän tarinan. Mutta silloin kun niitä eli ,se oli vain ankeaa.

Tulee kirjoitettua vähän paremmin kuin vaikka päiväkirjaan , koska joku muukin saattaa lukea sen (, tai sitten ei.)

Kirjoittaessa ottaa kuin mustasta pussista jonkin marmorikuulan käteen ja pyörittelee ja katselee sen kiemuraisia värejä ja välkettä. Miettii että mikä ihme juttu sekin silloin joskus oli. Ja kun kirjoitus on valmis miettii ,että tämmöinenkös tästä nyt sitten tuli( hyviä ja huonoja yllätyksiä).

Kirjoittaessa nousee mieleen jotain ,minkä luki joskus kauan sitten tai jotain mitä joskus joku sanoi. Kuin ongenkohot ne sinkoilevat pintaan. Asioita joita ei muuten olisi muistanut ehkä koskaan ja se on ilahduttavaa.

Joskus kirjoittaessa on olo kuin koluaisi jotain vanhaa vaatekomeron ylähyllyä ja välillä ihmettelee että ”Ai,täällä oli vielä tällainenkin ajatus tai muisto. Onpa hyvä etten ole heittänyt pois.”

Muistaa miltä tuntui joskus vuosia sitten ,kun siitä kirjoittaa . Ja ehkä myöhemmin ,kun luen kirjoituksen uudestaan, muistan miltä tuntui kirjoittaa siitä ja millaista silloin sitten oli.

Tulee katseltua tavallisena päivänä tavallisella kadulla kävellessä ympärilleen vähän tarkemmin. Etsii yksityiskohtia, satunnaisuuksia ja valoja. Asioita joista saisi hyviä tai kummallisia kuvia blogiin.

Ajattelin että vain oikeat valokuvaajat käyttävät sellaisia lauseita kuin ”Nyt on todella kaunis valo”, mutta itsekin saatan nyt höpistä sellaisia. Tosin kun puhelimella kuvaa niin varsinkin iltaisin se valo mikä puhelimen kameraan tallentuu on ihan eri ,kuin se mitä silmä näki. Mutta joskus ihan kohtuullinen sekin.

Saa päättää ihan itse mitä kirjoittaa ja mitä kuvia käyttää. Kukaan ei voi sanoa että ”Toi ei ole oikein hyvä. ” Kun tää on mun ihan ikioma! Ja kaikki voi tehdä sen omanlaisen.

Kaipailisin vähän oudompiakin blogeja luettavaksi, vaikka runokirjoista, filosofiasta tai taidepläjäyksistä. Jos sinulla on sellainen tai tiedät sellaisen saa vinkata!

Ulkomaalaisten seurassa alan usein näytellä sosiaalista versiota itsestäni. Sellaista joka tulee vähän lähemmäs, katsoo tiukemmin silmiin, nauraa kovempaa ja on tavallista minääni rohkeampi. Olen oikeasti pidättyväinen ja vähän ujo ja viihdyn parhaiten pienessä seurassa, eli aika moni suomalainen on minun tyyppiseni. Eivät kaikki. Suomessa ujoutta ja omaa tilaa ymmärretään minusta aika hyvin, mutta varsinkin työelämässä saatan käyttää tätä äänekkäämpää versiota itsestäni  joissain tilanteissa ,kun en pärjää omalla mukavuusalueellani.

Olen opetellut tämän toisen tavan olla ,kun ujouttani oli kommentoitu tarpeeksi monta kertaa ollessani ulkomailla töissä. Varsinkin espanjalaisten ,joitten kanssa tein usein töitä ,tuntui olevan vaikea käsittää etten ollut ylpeä , pahalla päällä tai hävennyt itseäni ,koska en osannut olla yhtä sosiaalinen kuin he. Ja minusta minä käyttäydyin ihan normaalisti. Juttelin , hymyilin ja kyselin kuulumisia. Heidän asteikollaan ulosantini oli jotenkin liian varovaista . Muiden suomalaisten kanssa se olisi ollut ihan normaalia. Tunsin tästä syyllisyyttäkin ja mietin ,että ollapa sellainen rohkea ja välitön. Niin moni asia elämässä olisi helpommin. Ei tarvitsisi jännittää uusia ihmisiä ja olisi kaupunki täynnä puolituttuja ja tarvittaessa onnistuisi karaoke tai esitelmä sadalle ihmiselle noin vain.

Kovasti sitä rohkeutta tuli harjoiteltuakin ,mutta se perusminä on kyllä sellainen ,joka kääntää katseen ,kun joku katsoo intensiivisesti silmiin ja kahvilassa tai junassa istun mieluiten sellaiselle vapaalle paikalle ,jossa  vieressä on tyhjää. Suomalaisuus asteikolla koen olevani ihan keskiverto sosialisoija: minulla on ystäviä ja tuttuja ,tapaan paljon ihmisiä töissä ja suurimman osan aikaa jutteleminen on minusta ihan kivaa. Joinain päivinä ja joittenkin ihmisten kanssa tsemppaan itseäni ennen työpäivää, mutta noin yleisesti en karttele ihmisiä ja yleensä tykkäänkin muista kun saan aloittaa rauhassa ja peruuttaa tarvittaessa. Joskus käytän sitä toista versiota itsestäni jos tunnen, että toinen on selkeästi intensiivisempi tyyppi kuin itse olen tai jos koen jääväni alakynteen. Mutta sen version mukaan oleminen vaatii aika paljon energiaa ja väsyn nopeasti.

Miksi se sitten on niin vaikeaa muuttaa olemistaan? Onko se geeneissä vai kulttuurissa vai missä? En usko että kasvatuksessa tai kulttuurissa ,koska koko ikäni minua on kyllä rohkaistu pitämään esitelmiä, viittaamaan  , kertomaan mielipide , osallistumaan koulun näytelmiin ja olemaan reipas. Uskon että suurimmalla osalla ainakin alle 40 – vuotiaista on vastaavat kokemukset koulusta. Mitään erityistä traumaa en muista . Muistan vain ,että ihan lapsesta asti kaikki esiintymiset ja vastaavat ovat lähinnä olleet pakollinen paha.  Ehkä se ujous tai varovaisuus on sitten osin geneettistäkin . Se  ainakin on ihan tutkittua tietoa ,että temperamenttityyppi on paljolti synnynnäistä. Sellaista tutkimusta en ole kyllä nähnyt missä kansallisuuksia verrattaisiin tässä mielessä. Suomalaiset kuitenkin tunnetaan juuri kaltaisinani tyyppeinä ,jotka pitävät parin metrin matkan tuntemattomiin kaikissa tilanteissa. Koronavitsikin oli, että kun suomalaisille ohjeistetaan pitäämään metrin välimatka muihin ,joku kysyy miksi puolitettiin se normaali  turvaväli. Ja sitten on se kuuluisa kuva missä suomalaiset odottavat räntäsateessa bussia;  jokaisen odottajan  välissä on parin metrin väli ,järjestelmällisesti. Ehkä täällä on sitten aikoinaan pärjännyt paremmin ,kun ei ole pitänyt meteliä itsestään ja tuntemattomia on ollut hyvä arvioida pitkään. Ehkä Espanjassakin on joku ujo ja pidättäytyvä henkilö. En ole vain vielä tavannut.

Viime aikoina on alkanut mietityttää tämä suomalaisuushäpeä. Sillä tarkoitan juuri sitä mitä itse teen: koitan olla vähemmän suomalainen,vähemmän ujo tai pidättäytyvä ja alan näytellä jotain joka ymmärretään paremmin. Mietin tätä kun luin Minna Eväsojan kirjan Melkein Geisha. Eväsoja on asunut ja opiskellut pitkään Japanissa ja kirjoittanut kirjan ,jossa kertoo japanilaisten arjesta, ajatuksista ja asenteista niin erilaisena ,kuin ne vain länsimaalaiselle voivat näyttäytyä.Kaikkiaan tosi viihdyttävää ja kauhean kiinnostavaa.

Japani tunnetaan muutoinkin siitä ,että siellä on paljon sopivaisuuskoodeja. Miten puhutellaan muita, miten tutustutaan , mikä on sopivaa ja mikä ei. Ja japanilaiset myös arvostavat omaa tilaansa ja tapojaan. He eivät lähde vääntäytymään länsimaalaisiin tapoihin ,vaan olettavat että länsimaalaiset vääntäytyvät heidän tapoihinsa ,jos haluavat solmia suhteita. Olivat ne suhteet sitten henkilökohtaisia tai työhön liittyviä. Täytyy kyllä kunnioittaa. Mitä jos sitä itsekin ajattelisi ,että ulkomaalaiset voisivat mukautua siihen millainen minä olen eikä aina toisin päin. Etten pyytelisi anteeksi tai selittelisi sitä etten ole räiskyvä ja äänekäs ,vaan vähän ujo ja rauhallinen.Olisipa pokkaa sanoa ,kun joku ulkomaalainen ihmettelee, että olenko vähän arka , että ” Joo, mä olen kato suomalainen. Sun täytyy nyt vähän rauhoittua  ja ottaa askel taaksepäin niin voidaan jatkaa tutustumista.” Mutta enhän mä sano kun olen suomalainen.