Joskus tulee mieleen jokin asia vuosien takaa joka vieläkin hävettää, suututtaa tai tuskastuttaa. Kun muistaa mitä on joskus hölmöyksissään sanonut tai kun ei ole osannut sanoa mitään. Tai kun on tehnyt jotain punastuttavan nolostuttavaa tai sietänyt jotain ,mitä ei pitäisi sietää. Pakko sätkytellä jalkoja ja irvistää kun muisto ohittaa minut jonakin hetkenä.

Tiedän että eihän vanhojen tapahtumien häpeäminen tai tuskailu mitään hyödytä. Se minä joka oli silloin niissä tilanteissa oli ihan eri kuin minä nyt. En tavallaan ole vastuussa sen sanomisista ja sanomatta jättämisistä. Se oli paljon nuorempi ihminen ja sillä oli paljon vähemmän kokemuksia . Eihän se oikein osannut toimia toisella tavalla. Eipä niin että nykyisin kaikki tekemiset ja sanomiset menisi aina ihan putkeen. Ja sillä nuoremmalla minulla olisi ollut varmaan paljonkin sanottavaa tälle vanhemmalle minulle. Nuorempana kun oli paljon enemmän mielipiteitä jotka eivät olleet vettyneet ja vanuneet. Se nuori minä varmaan käskisi minua ryhdistäytymään monissa asioissa . Käskisi minua olemaan mustavalkoisempi ja selkeämpi. Nykyään sitä miettii asioita niin monelta taholta ,että välillä on vaikea sanoa mitä mieltä on jostakin. Se nuori minä aina tiesi ,mikä oli tavallaan helppoa.

Ihan yhtä oikea ihminenhän se aiempikin minä oli. Muistan kuinka raivostuttavana pidin teininä sitä kun äiti sanoi että: ” Se on sellainen vaihe ”. Kun  vaikka värjäsin hiukseni tummiksi. Tai kommentoi jotain että :” Olet nyt sitä mieltä ,mutta myöhemmin muutat mielesi”. Ihan yhtä kokonainen ihminen olin silloinkin. En mikään puolikas tai teini-ikään sairastunut.Tuntui vähättelevästi kun jokin asia pistettiin sen piikkiin että :”Se on sitä teini-ikää.”

Joskus jotain vanhaa kuvaa katsoessa mietin minkälaisia kaikenlaisia mahdollisia tulevaisuuksia oli silloin edessä kun kuva on otettu. Ja tämä tulevaisuus tuli. Niitäkin varmasti on jotka olivat onnellisimmillaan  18-vuotiaina ,mutta en kyllä itse kuulu heihin. Onneksi tuli tällainen tulevaisuus. Vai onko se onnea että kokee olleensa onnekas? Näin sanotaan yhdessä Tennessee Williamsin kirjassa. Eihän sitä koskaan saa tietää mitä ne muut vaihtoehdot olisivat olleet. Aika tavallista elämää elän ja tavallisia asioita teen ja koen kuitenkin ,että kävipä onni. Aina on kuitenkin vain se yksi menneisyys, jonka kanssa täytyy elää.

Olen alkanut ajatella sitä aiempaa minää hiljalleen myötätuntoisemmin ,silloin kun jokin vanha tuskastuttava muisto iskee mieleen. Oikeastaan mitä vanhempia muistoja ne ovat sitä vähemmän ne tuskastuttavat tai hävettävät. Usein jo enemmän naurattavat tai herättävät myötätuntoa omaa aiempaa itseä kohtaan. Ajattelen sitä minää kuin pikkusiskoa jota haluaisin välillä halata ja sanoa jotain lohduttavaa. Kuten :” Ihan hyvin se menee, älä huoli”. Ei mitään liian syvällistä.