Jossain unen ja hereillä olon välissä on tila ,jossa mieleen liukuu muistoja ,joita en ole tilannut. Huomasin tämän vasta vuosi sitten kun lapsi oli huono nukkumaan ,etenkin päiväunia. Sitä sorttia ,jota pitää työntää tauotta rattaissa jotta se pääsee unen päähän kiinni ja herää sittenkin 40 minuutin kuluttua. Kantorepussa se saattoi joskus nukkua pidemmänkin pätkän.Jos oikein hyvin kävi ,pystyin itse hivuttautumaan makuuasentoon hetkeksi ilman vauvan välitöntä havahtumista, ja irrottautumaan osin repusta ja vauvasta. Kovin kauas vauvasta ei auttanut yrittää ,koska joku anturi sillä oli päällä ja se laukesi heti jos poistumista yritti.

Siinä jossain hankalassa asennossa koitin sitten sulkea silmät edes hetkeksi. Kunnolla ei oikein uskaltanut nukahtaa ,koska tiesi että herätys olisi ihan kohta. Olin kai aika yliväsynyt ,koska mieleen tuntui tuolloin tulvivan kaikenlaista ,mitä en oikein tiennyt muistavani. Kaikenlaisia arkipäiväisiä muistoja sieltä ja täältä. Se niissä olikin niin outoa että muistikuvat olivat hyvin selkeitä joistakin ihan tavanomaisista hetkistä vuosien takaa. Kuten millaista oli jonakin päivänä kävellä koulusta kotiin ,kun oli niin kirkasta ,että asfaltti näytti punaiselta. Se pitkä, suora katu kyllästytti aina. Tai millaista oli jonakin päivänä rannalla kun olimme päässeet kaverin kanssa kahdestaan pidemmälle ulkomaanreissulle. Olimme vitivalkoisia kaikkien muitten rinnalla ja joku tuntematon kävi sitä kommentoimassakin. Ilmeisesti se ei ollut kehu.Tai millaista oli katsella Mehu-Katti piirrettyä kaverin mummon luona ja soittaa kissanpolkkaa siellä yläkerran syntikalla.

Kuvia ei oikein tullut mistään sellaisista suurista tapahtumista, jotka olisi ehkä tärkeämpää muistaa ;kuten juhlista tai sen sellaisista. Vaan kummallinen lajitelma vähän sieltä sun täältä. Vähän kuin olisi katsellut vanhoja valokuvia joita ei tiennyt olevan varastossa. Muutoinkin kummallista ,mitä sitä muistaa menneistä. Usein ihan eri asioita ,kuin joku kaveri tai vanhempi ,joka on ollut paikalla noissa hetkissä. Tai sitten ei muista koko tapahtumaa ,minkä muut muistavat selkeästi ja itse muistaa ihan muita pieniä yksityiskohtia joltain toiselta päivältä ja hetkeltä.

Kutsun näitä tokkuraista hetkiä valveuniksi. Aloin vähän odottaakin aina sitä hetkeä päivästä ,kun oli hetken hiljaista ja hyvällä lykyllä pääsi hetkeksi sukeltamaan tuonne outoon unitilaan . Aloin myös itse ohjailla hiljalleen muistoja ,mitä halusin katsella. Joskus ne muistot sitten muuttuivat ihan oikeaksikin uneksi hetkeksi ja lähtivät ihan omille teilleen. Kunnes sitten havahduin siihen että vauva oli alkanut sätkyttää ja itkeskellä herättyään.

Nykyään kun univelka ei ole enää paha valveunia on vähemmän. Usein nukahdan saman tien kun painan pääni tyynyyn koska päivät ovat niin täynnä kaikenlaista. Nyt ei tule vain käytyä keskellä päivää maate hetkeksi ja painuttua johonkin unen puoliväliin. Vähän on ikäväkin niitä valveunia.

Kävin maaliskuussa katsoma
Anna Retulaisen Kohtaamisia näyttelyä Helsinki Contemporary galleriassa ,josta nämä kuvat ovat.  Hieman tärähtäneen ja liukuvan näköiset kuvat toivat minulle valveuneni mieleen. Retulaisen työt saattavat alkuun vaikuttaa abstrakteilta, mutta kaikissa näyttelyn tauluissa hahmottui selkeästi huoneita ja ihmishahmoja. Tiloja ,joista katsoja voi päätellä osan itse. Retulainen ei kovin tarkasti halunnutkaan selittää taulujaan. Hesarin haastattelussa hän kuitenkin kertoi ,että teoksissa hän on keskittynyt muistoihin ja tuokiokuviin joita hän on kokenut unettomuuden aikana.Ilmeisesti muutkin siis näkevät vastaavia valveunia, kun väsyttää ,mutta ei saa nukuttua. Olisin voinut ottaa minkä vain noista isoista teoksista kotiini. Jos osaisin maalata ,haluaisin maalata näin.

Retulainen osallistui myös Helene Scherfbeckistä kertovan elokuvan Helene tekoon ,opettamalla Heleneä näyttelevälle Laura Birnille  maalausta ja maalaamalla kopioita Helenen tauluista elokuvaa varten. Se vasta olikin kaunis elokuva. Juonella ei oikeastaan olisi ollut mitään väliä . Olisin voinut katsellut vain elokuvan värejä , valoja ja vanhoja esineitä ilman juontakin.

En ole pystynyt lukemaan romaaneja viime vuosina. Koska ne eivät ole totta. Tämähän on periaatteessa oudon kuuloinen syy, mutta en ole pystynyt juuri muuta miettimään kun olen romaaneja yrittänyt lukea. ”Tämä ei ole totta” ,hiipii mieleeni vähän väliä. Ongelma alkoi kai Knausgårdista. Kerronta oli niin suoraa ja rehellistä ,että mietin etten ikinä uskaltaisi kirjoittaa mitään niin rehellistä edes päiväkirjaani.
Sittemmin olen lukenut lukenut lähinnä kirjoja ,jotka ovat ainakin jossain määrin omaelämäkerrallisia ( tai ainakin niistä saa sen käsityksen),kuten Lucia Berlinin ja Rachel Cuskin kirjoja. Ja sitten valuin elämänkertojen puolelle. Laji ,jota muistan ihmetelleeni nuorempana. ”Kuinka vanha ihmisen pitää olla ,että sitä kiinnostaa lukea elämänkertoja?”- Muistan miettineeni. No ,siihen aikaan isä taisi lukea lähinnä vanhempien miespoliitikkojen elämänkertoja. Nyt sitten mietin ,että ainakin niissä on osa totta. Vaikka elämänkertoissahan pitäisi aina olla ensimmäisellä sivulla lause ”Elämäni, niinkuin sen muistan ”,kuten taitaa olla mainittu jo Dickensin David Copperfieldin alkusivuilla.
Omaelämäkerrallisissa kirjoissa kiehtoo myös se ,että ne kertovat samalla myös menneestä arjesta, vaikka se ei olekaan itse tarkoitus.  Arki on kiinnostanut minua kovasti viime vuosina.Miten se arki on erilaista eri aikoina ja eri maissa.

Eniten viime aikoina on sykähdyttänyt Eeva Kilven Naisen päiväkirja ,joka on jo vuodelta 1978. Kilpi on kirjoittanut runoja ja romaaneja ,mutta myös useamman tällaisen päiväkirjamaisen kirjan. Tätäkään ei alkuun tehty julkaistavaksi. Kilpi on kirjoissaan kirjoittanut paljon luonnosta ja naisena olemisesta. Naisen Päiväkirjassa kirjailija pohtii kirjoittamista, vanhenemista, rakkautta ja suhdetta omiin aikuistuviin lapsiin. Arkisia ja samalla tärkeitä merkintöjä. Välissä on huomioita ympäröivästä luonnosta mökin ympärillä ,jossa kirjailija kesää vietti päiväkirjaa kirjoittaessaan. Alunperin aloinkin lukemaan tätä pienenä mökkiterapiana. Oli aikainen kevät ja omalle mökille pääsyyn tuntui olevan vielä liian pitkä aika. Tuntui kuin olisin puoliksi päässytkin mökille kun kaupungin katuja kävellessäni kuuntelin tätä kirjaa.

Kirjaa lukiessa tulee olo ,että itse saattaisi kirjoittaa hyvin samankaltaisia asioita sitten kun on on vanhempi. Tai kuin joku vanhempi ystävä puhuisi miten hän on nähnyt asiat, mitä miettinyt, mikä on ollut vaikeaa. Etenkin kirjoitukset kirjailijan aikuistuvista lapsista mietityttävät. Kilpi kun ei turhaan peittele kiukkuisia tai turhautuneita tunteitaan lapsiaan kohtaan ja toisaalta miettii kuinka ne välillä taas ovat kiinnostavia ja hienoja ihmisiä ,kun ne pystyy näkemään muina kuin omina lapsinaan. Omat lapseni ovat vielä varsin pieniä, mutta välillä sitä miettii millaista se sitten on ,kun on jonkun aikuisen ihmisen äiti. Ja millaisia niistä sitten tulee ja millaiset välit meillä on sitten kun ne saavat itse päättää omasta elämästään.Säilyykö yhteys?  Kilpi sanoo että täytyy muistaa rupatella aikuistuvien lasten  kanssa .”Täytyy pitää väylä auki ”,vaikka vastetta ei tulisikaan. Ja moittii itseään siitä ettei huomannut tehdä niin.Tämän kaivan sitten mielestä , kun lapset ovat teini-ikäisiä ja hankalia.

Kirja tuntuu olleen paljon aikaansa edellä. Samalla päiväkirjamaisella ja tarkkailevalla tyylillä kirjoitettuja kirjoja on julkaistu paljon viime aikona. Myöskään aiheet eivät ole vanhenneet.Olen lukenut tämän lisäksi Kilven Punaisen  ja Sinisen muistikirjan ,joissa sama kirjoitustyyli ja pohdiskelu jatkuvat vuosia myöhemmin ,sekä runokirjoja. Onneksi on vielä paljon mitä häneltä en ole lukenut.

Nyt juuri olen karannut lukiessani Japaniin. Minna Eväsojan Melkein Geisha kertoo japanilaisesta kulttuurista ja on täynnä kaikenlaisia kertomuksia japanilaisista tavoista ja kulttuurieroista ,joita hän kohtasi Japanissa asuessaan. Mutta siitä ehkä sitten joskus myöhemmin lisää.

Mutta niin tämä ”toden ongelma”,joksi sitä kutsun. Ilmeisesti muillakin on samanlaisia ongelmia romaanien suhteen. Luin hesarista ,että vaikka kirjojen myynti kaikkiaan on laskenut ,niin  elämänkertojen ja muiden tosipohjaisten kirjojen julkaiseminen on reilusti kasvanut viime vuosina.Romaaneja taas julkaistaan aiempaa vähemmän. Eikä enää ole mitenkään outoa ,jos joku 25-vuotias tekee elämänkerran.Aiemminhan se oli lähinnä vanhojen herrojen harrastus. Ehkä ihan hyväkin suunta. Eihän sitä ihan haudan partaalla tarvitsee olla ,jotta voi miettiä ,mitä on tapahtunut tähän asti.

Mutta olisipa ihanaa päästä takaisin siihen tilaan ,että pystyisi taas lukemaan perinteistä romaania. Kirjan vietäväksi. Luulen että tämä tositarinapakkomielle on vain vaihe. Minulla on muutenkin tapana jämähtää asioihin joista innostun ,kunnes sitten taas ihan kyllästyn. Toivon ja luulen että se kirja tulee vielä lähiaikoina vastaan ,joka murtaa tämän blokin.