Päiväkotiajatuksia ja kaverionnea

Päiväkodin pihalla toivon lapselle kaverionnea. Sekä minua ,että häntä jännittää. Minua siksi,etten koskaan oikein viihtynyt päiväkodissa. Odottelin aina porttia tuijottaen, milloin se oikean näköinen äiti oli tulossa sisään ja pääsisin kotiin tekemään kaikkea sitä ,mitä oikeasti halusin tehdä naapurintytön kanssa. Muistan ,että ajattelin epäuskoisena päiväkotiin tutustuessa ” Tällaisen porukan kanssako mun pitäisi oikeasti hengailla päivästä toiseen?”  Viisivuotiaanakin monta kymmentä muuta kirkuvaa ja juoksevaa samanikäistä tuntui aika raskaalta. Toiveet on siis kovat ,että omat lapset saisi tarhasta jotain muutakin irti, eivätkä olisi niitä porttiin liimautuneita odottelijoita. Tarhan pihalla kuitenkin vaikuttaa ,että vanhempi lapsi tulee äitiinsä ja katsoo yhtä epäuskoisena meininkiä kuin minäkin silloin joskus. Olen vähän , tai oikeastaan aika paljon, pahoillani hänen puolestaan, mutta tiedän ,että askel nyt vain täytyy ottaa. Tsemppaan häntä kovasti ja sanon, että kaikkia jännittää alussa. ”Hyvin se menee. Siellä on kivoja kavereita ,kun ne oppii tuntemaan. ” Lapsi vetää lippiksen silmille ja huokaa. Mietin sitä huokausta koko päivän. Kun iltapäivällä haen lapsen kotiin tuntuu kuin tuhat pikkukiveä vierähtäisi sydämeltä ,kun lapsi kertoo löytäneensä leikkikaverin ,joka on tykännyt rakentelemisesta.

Joinakin päivinä päiväkotiin lähtö menee ihan hyvin ,vaikka jännittää. Toisinaan on takkuisempaa. Kuulen sanovani pitkän ,tuloksettoman tsemppauspuheen jälkeen  :”Elämässä täytyy tehdä ikäviäkin asioita.” Mietin onko tämä jonkun nihkeän hahmon vuorosana muumeista. Kuullostaa vähän siltä. Luulen ,että isoin asia mitä tarhasta oppii on ,että kaikenlaisten tyyppien kanssa vaan täytyy tulla jotenkin toimeen, vaikkei huvittaisikaan. Ne hankalat tyypit ja hankalat tilanteet ,eivät kuitenkaan häviä minnekään ,vaikka ikää tulee. Aikuisenakin niiden kanssa täytyy vaan jotenkin pärjäillä. Kaikkien niiden kovaäänisten ja tuuppivienkin kanssa. Jos hyvin käy ,aikuisena voi onneksi valita suurimman osan aikaa seuransa. Paitsi jos on töissä asiakaspalvelussa.Ja vanhempainilloissa.

Ne muut asiat mitä luulen ,että tarha opettaa ovat: kuinka toimitaan ryhmissä, kuinka saadaan kavereita, kuinka pidetään puolensa ja kuinka odotetaan. Varmaan kaikenlaista muutakin on sivukaupalla kirjattu ties mihin opetussuunnitelmiin, mutta niistä en ole niin kiinnostunut.En oikein jaksa uskoa ,että ainakaan alle neljä vuotiaat mitään semmoista voisivat oppia tarhassa ,mitä ei kotona oppisi. Jos vain jollain on aikaa kotona lapsen kanssa puuhailla. Päiväkodin mailissa puhutaan pedagosista tunneista.Hymyilyttää kun pienempi omassa ryhmässään opettelee asioiden nimiä ja värejä tai maalaa isoa sotkua. Ajattelin ,että se on kaikki vaan lapsen kanssa puuhailua , mutta kai se on sitten pedagokinen tunti ,vaikkei olekaan matematiikkaa.

Joinain päivinä lapset ovat pidemmän päivän hoidossa ja varsinkin vanhempi, joka ei nuku päiväunia ,on koko loppuillan aika äreä ja viihtyy sylissä kirjaa lukien. Jotkut lapset pärjäävät varmaan hyvinkin kahdeksasta neljään päivän ,mutta rauhalliselle ja tarkkailevalle tyypille se on selvästi aika paljon. Onneksi saan kikkailtua töitä niin ,että tarhapäivät eivät ole pitkiä.Nuorempi lapsi tuntuu solahtavan päiväkotielämään parissa päivässä. Vähän kuin vain katsoisi ympärilleen, kohauttaisi olkiaan ja hyppäisi sekaan ilman suurempia epäilyksiä.Vähän myöhemmin hän on varmaan yksi niistä, jotka kirkuvat ja juoksevat ympäri pihaa osana porukkaa, joka näyttää seonneelta apinalaumalta.Onneksi on yksi sellainenkin meidän perheessä. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoi jossain haastattelussa ,että osalle kolmivuotiaistakin tarha on ihan liikaa, joillekin se toimii hyvin. Ja vanhemman tehtävä on tunnistaa millainen se oma tyyppi on. Kummasti samassa perheessäkin on näitä eri tyyppejä.

Koska työnantajalle kävi, koska rahat riitti ja koska halusin ,olin kotona pidempään kuin sen 9 kk mihin äitiysloma riitti. Ja koska kaikki tietämäni päiväkodintäditkään, eivät vieneet omia lapsiaan päiväkotiin kovin pieninä, jos sen pystyivät jotenkin välttämään. Päättelin tästä,että lapsi ei ainakaan menetä mitään ,vaikka ei hyppäisi päiväkotiympyröihin ennen kuin osaa puhua edes jotain ymmärrettävää. Oli kyllä kotona kahden pienen lapsen kanssa ollessa ,joka päivä joku hetki jolloin mietin: ”Ollapa nyt töissä ja lapset tarhassa. Joku muu ratkaisisi tämänkin kriisin ja voisi jutella ihmisten kanssa ,jotka eivät heittäydy lattialle kirkumaan ,jos ovat eri mieltä asioista.” Yleensä tämä epätoivonhetki iski ainakin ulos lähtiessä. Kun eteisen ovelle tuntui olevan kilometrin matka ja puolipukeiset, vastahankaiset pienet ihmiset kiemurtelivat lattialla dramaattisesti karjuen.Sitten oli taas hetkiä ,kun kaikki olivat hyvällä tuulella, oli helppo pelleillä ja kaikki vaan sujui ja ajattelin, että onneksi Suomessa on tällainen systeemi ,että voi olla kotona ja siitä saa ainakin jonkinmoista rahaakin!

Päiväkodeissa niinkuin vaikka vanhainkodeissakin , (joista tiedän jotain töiden takia ) on ihan sama määräävä tekijä millaista siellä on. Eli millaista porukkaa siellä on. Ne muut lapset ja tietysti ne päiväkodin tädit. Päiväkoti taipaleella on jo tullut monenlaista päiväkodintätiä vastaan. Osa osaa halata spontaanisti kaikkia ja lähestyä hitaasti sitä varovaistakin lasta. Sitten on niitä ,jotka tiuskivat joka päivä vuoden ympäri, ihan kaikille ja jotka tarhan pihalla puhuvat aina vain muiden aikuisten kanssa ,vaikka vieressä lapsi potkisi surkeana kiviä ja odottaisi vaan sitä hakijaa. Sen takia se uusi päiväkotiryhmä aina jännittääkin, minuakin.Ja tietysti se ,että löytääkö lapsi sieltä niitä omantyyppisiä ihmisiä. Kummasti lapsillakin tuntuu olevan ne oman tyyppiset ihmiset ,joiden kanssa leikki onnistuu paremmin, kuin jonkun muun. Toivotaan kaverionnea. Kun lapsi kertoo kotimatkalla ,että se on löytänyt kaverin ,jonka kanssa niillä on leikki ,jota ne aikovat jatkaa huomenna, tulen siitä yhtä onnelliseksi kuin lapsikin.

Kuvat ovat Kansallismuseon uudesta muuminäyttelystä. Oli aika ihana aikuisenkin mielestä.