Siivoussekoaminen ja muita asioita, joista syytän hormoneja

Oikeastaan olen sitä mieltä että naisten pitäisi käyttää aikaansa kuten miesten: Keskittyä siis niihin asioihin mistä tykkää ,eikä tehdä jatkuvia aikaa syöviä asioita ,kuten nyt siivoaminen. Kuinka turhaa puuhaa se nyt on ,kun kaikki täytyy kuitenkin tehdä uudestaan varsin pian. Jos vaikka sen sijaan lukisi kirjan tai puhuisi ei mistään tärkeästä kaverin kanssa tai lähtisi ulos katselemaan katuja joilla ei yleensä käy. Eli ihan mitä muuta vain mistä mieli tulee hyväksi. Tekisi niin kuin miehet. Ei kiinnittäisi huomiota siihen, että kävellessä olohuoneesta keittiöön jalkapohjiin tarttuu kaikkea ikävää roskaa, pyykkivuori tursuilee ja jostain syystä vessa haisee aivan vanhalle pissalle.  (Todennäköisesti lapsi on pissinyt kylpyveteen ja siitä onnettomuus on levinnyt koko kylpyhuoneen lattialle.)

Mielestäni olinkin varsin hyvä tässä ennen kuin hormonit sekoittivat pääni. Muutos alkoi varkain ,kun odotin esikoista. Kummallinen järjestelyvimma otti minusta yliotteen. Pelkkä ajatus jostain komerosta ,joka ei ollut järjestyksessä ärsytti. Ai että ,millaista nautintoa järjestelty vaatekaappi saattoi tuottaakaan. Jonkinlaista outoa hallinnan tunnetta.
Tilanne vain paheni lapsen syntymän jälkeen. Kuten kaikki uudet äidit halusin pitää kaikki vauvan uudet ,ihanat vaatteet ja tavarat järjestyksessä ,ja jos tutti tippui lattialle se oli pestävä ennen kuin sen antoi takaisin vauvalle. Kotona ollessa oli muutenkin enemmän aikaa katsella nurkkia ja tekemättömät tiskit ja kaikenlaiset roiskeet ja tahrat häiritsivät enemmän ,joten niitten puunaamiseen tuli käytettyä enemmän aikaa kuin aiemmin olisin pitänyt järjellisenä. Muistan että jossain vaiheessa pidin välttämättömänä pyyhkiä keittiönlattia mopilla iltaisin. Tajusin itsekin ,että eihän tässä ole mitään järkeä. Miksen pötköttele sohvalla ja lue lehteä jos lapsikin nukkuu ,vaan puunailen ympäriinsä. Mieluummin olisinkin keskittynyt johonkin ihan muuhun. Mutta hullu mikä hullu.

Ongelma lasten kanssa on tietysti se ,että kaaos leviää vääjäämättömästi ,kun lapsi kasvaa isommaksi. Itselläkin käytettävissä oleva aika siivoamiseen vähenee samaa tahtia ,kun lapsi keksii kuinka liikutaan ja tutkitaan asuntoa. Ikävä ristiriita. Onneksi siivoussekoaminen alkoi pikkuhiljaa lapsen kasvaessa helpottaa ,kunnes paheni taas toisen lapsen ja toisen hormonirysäyksen myötä. Ja sitten taas hiljalleen hiipui. Siksipä syytän tästä sekoamisesta hormoneita. Ajattelen että se on biologinen oikku. Että hormonit määräävät keskittymään siihen ,että lapsi pysyy terveenä ja turvassa ,ja siis minimoimaan kaikkea sairastumisen riskiä. Eli käytännössä siivoamaan ja pitämään paikat järjestyksessä.

Muitakin outoja sekoamisia havaitsin hormoneissa pyöriessäni. Kuten sen ,että aloin kehittämään outoja huolenaiheita asioista ,mitä olisi mahdollista tapahtua. Siis tapahtua jossain hyvin epätodennäköisessä todellisuudessa. Kuten sen ,että jääpuikko saattaisi pudota kerrostalon katolta lastenvaunujen päälle juuri kun olisimme alapuolella. (Silloin oli hyvin luminen talvi). Kävelin siis vaunulenkillä pää kenossa  tarkastellen talojen räystäitten jääpuikkotilannetta.  Ja toisaalta tarkkailin autoja ,jotka saattaisivat milloin vain vahingossa syöksyä jalkakäytävälle ,jos kuski vaikka  sattuisi saamaan sairauskohtauksen. Kaikkea epätodennäköistähän sattuu kokoajan ihan tavallisille ihmisille.

Muistan myös ,että ennen lasta ihmettelin kuinka ihmiset eivät jatkaneet muuta elämäänsä entiseen tapaan. Koska eihän sen lapsen tarvitse kaikkea muuttaa , vai?   En sitten itse halunnut olla lapsestani erossa muutamaa tuntia pidempään ennen kuin hän oli reilusti yli vuoden ikäinen .Eikä se kaduta yhtään. Ei vain ollut  tunnetta ,että mitään muuta tärkeämpää olisi missään meneillään.
Kaikki nämä outoudet hiipuivat hiljalleen poispäin kun lapset hiljalleen kasvoivat. Siksi ajattelen ,etteivät nuo ajatukset olleet omia tuotoksiani vaan hormonit ottivat minusta vallan. Toimin vähän kuin jonkun muun ohjelmoimana.

Olen vähän kateellinen miehille koska heillä selvästikään ei tapahdu tällaisia hormonisekoamisia .(Paitsi ehkä keski-iässä nuorempien naisten suhteen, joten ehkä heitäkin pitäisi ymmärtää. ) Sitä pystyy keskittymään normaaliin elämään, töihin ja harrastuksiin ja perheeseenkin varmasti ihan eri tavalla ,kun jokin punainen valo ei pala mielessä ja kerro että nyt pitäisi olla huolissaan siitä ja tästä ,ja nyt pitäisi siivota ,ja nyt en vain keksi mitään tärkeämpää kuin tuijotella vauvaa. Mitä kaikkea sitä ehkä olisi tullut tehtyä ,jos lapsia ei olisi tullutkaan.
Siivousvimmani on nykyisin hyytynyt kohti normaalitasoa. Mutta edellen kun ärsyttää tai on jotenkin hankala olo ,saatan mennä järjestelemään vaatekaappia. Kummaa rauhaa se edelleen antaa ,vaikka pidän sitä edelleen varsin turhanpäiväisenä asiana.