Vanhemmiten taidan tulla hankalaksi
Olen aina ollut varsin kiltti ja joustava. Lapsena , ja myöhemminkin, tuskastuttavan ujo tietyissä tilanteissa. Lapsena kun piti puhua vieraiden aikuisten kanssa tai päiväkodin pihalla ,missä kaikki muut juoksivat kirkuen ympäriinsä. Parikymppisenä semmoisissa tilanteissa ,missä oli paljon ihmisiä ja nimenomaan olisi pitänyt osallistua aktiivisesti keskusteluun. Puheenvuoro olisi pitänyt ottaa ,mutta se ensimmäinen sanakin tuntui takertuvan kurkkuun. Jos en saanut sitä ensimmäistäkään sanaa ulos soimasin itseäni myöhemmin ankarasti saamattomuudestani. Ja aina kun joku on yllättäen ,vaikka töissä tiuskinut ja komennellut, tai joku tuntematon kadulla sanonut jotain nihkeää ,en ole osannut oikein sanoa mitään takaisin. Se tuttu tilanne että illalla , noin kahdeksan tuntia tapahtuneen jälkeen ,keksin mitä olisi pitänyt sanoa. Tilanne on kuitenkin ohittunut niin ,että seuraavana päivänä siihen on vähän liian myöhäistä palata ja mahdotontakin jos komentelija on ollut joku tuntematon kadulla tai ravintolassa.
Olen myös aina ollut se ,joka kampaajalta lähtiessä miettii, että ”En mä kyllä tällaistä tilannut”, mutta kiittää kauniisti ja hymyilee ja menee sitten lähimpään vessaan kiskomaan tukkaa eri suuntiin ,että sen kanssa kehtaisi edes kotiin kävellä.
Tällaisella historialla olen ollut hämmästynyt ,kun viime aikoina kuulen sanovani ääneen ”Tämä ei ole ok.”Ihan kuin joku aikuinen olisi löytynyt sisältäni ja alkanut puhumaan niin kuin kaikki ne aikuiset ,mitä lapsena ihmettelin. Kun päiväkodin pihalla hoitajat puhuvat keskenään ja joku pikkulapsi on surkean näköisenä aidan vieressä käyn sanomassa ,että lasta täytyy mennä lohduttamaan ja sen kanssa juttelemaa ja lähetän asiasta vielä mailiakin päiväkotiin. ( Ihan kummallista että tämmöiseen ylipäätään pitää puuttua. Ja tämä on tosi tavallista sen perusteella, mitä itse olen päiväkodin pihaa katsellut. Ja oli silloinkin kun olin itse pieni. ) Kun joku vieras nainen tulee ravintolassa puuttumaan lapseni syömiseen ,eli siihen ettei hän syönyt kaikkea, ( tällaisia ihmisiä oikeasti on!) sanon ,että nyt on aika etsiä suurempia ongelmia johon puuttua.Tai kun putkiremontissa tulee huonoa jälkeä soitan perään ja kerron että jälki on huonoa ja haluan että asia korjataan heti.
Kun olin valmistunut koulusta ja ensimmäisissä työpaikoissa ihmettelin aina niitä vanhempia kollegoja, jotka sanoivat ihan mitä halusivat. Niillä oli myös kaikenlaisia varsin kummallisia maneereja ,mitä ne eivät koittaneetkaan peitellä. Ne eivät tuntuneet tarkkailevan mitä muut miettivät tai tunsivat ,vaan olivat niin kuin olivat tottuneet olemaan. Me nuoremmat kollegat ,jotka olimme vielä joustavia ja tarkkailevia ja koitimme sopeutua työelämään ja lukea kaikkia sen kirjoittamattomia sääntöjä ja olemisen tapoja, naurekselimme joskus kahvilla minkälaisia tyyppejä ne vanhemmat kollegat mahtoivat olla kotioloissa ,kun niitten työpersoonat olivat joskus niin riidanhaluisia, suorasukaisia tai törkeitäkin. Eniten mietin olivatko ne aina olleet sellaisia vai oliko niistä ajan kanssa vain tullut sellaisia. Sanotaan että vanhemmiten ihminen ei juuri muutu ,mutta jotkut luonteen piirteet vain korostuvat. Satuin kuitenkin lukemaan vasta tutkimuksesta, jonka mukaan persoona oikeasti voi muuttua koko elämän ajan. Riippuen paljon kaikesta siitä mitä tapahtuu ja ehkä siitäkin mitä ehtii ajattelemaan. Luin jostain ,että lukeminenkin muuttaa ihmistä. Se oli jotenkin mullistava ajatus.Että vaikka eläisi tyhjiössä ,missä mitään ei tapahdu tai arki on kahdeksasta neljään ihan rutiineja voi lukeminen muuttaa sen mitä ajattelee ja miltä kaikki näyttää itselle.
Nämä mutokset ovat yllättäviä. Yhtenä päivänä sitä huomaa töissä olevansa se ei enää nuorin kollega ,joka tekee töitä omalla tavallaan ja joka koittaa neuvoa niitä nuorempiakin siinä ohessa. Toisena päivänä se aikuinen sisälläni soittaa aikuisen äänellä johonkin mihin on nihkeää soittaa ja kertoo selkeästi mitä mieltä on.Aamulla kuitenkin kerron lapselle , jota jännittää päiväkotiin meneminen ,että muakin jännittää mennä töihin ja puhua vieraitten ihmisten kanssa, mutta että siihen tottuu ja se voi olla ihan kivaakin.
Mitähän mustakin vielä tulee tällä mutkittelevalla kehityksellä? En nyt kuitenkaan haluaisi ihan mahdottomaksi heittäytyä vanhemmiten. Sellaiseksi jonka selän takana ne nuoremmat kollegat pyörittelevät silmiään ja joka vuorostaan alkaa äreästi komentelemaan tuntemattomia kadulla. Yllättäviä polkuja nämä. Ei sitä koskaan tiedä millaisena itsensä löytää seuraavaksi.
