Viiden vuoden yksinäisyys
Opiskeluaikana putosin yksinäisyyteen. Putoamiselta se tuntui; yllättävältä ja pelottavalta. Olin muuttanut uuteen kaupunkiin ,josta en tuntenut ennestään ketään. Olin aika innoissani. Uusi oma pieni asunto, johon sai tuoda juuri ne asiat ,mitä itse halusi. Sain tutulta vanhan nahkasohvan ,josta tykkäsin ja pienen pyöreän pöydän. Ajattelin että siinä on ihanaa jutella uusien kavereiden kanssa, juoda kahvia ja viiniä ja kokea kaikkea sitä ,mitä kaikki televisiosarjat olivat täynnä. En ottanut selvää mistään harrastuksista ja muista ajanvietteistä ,koska ajattelin että olen sitten niin kiireinen opiskeluissa ja uusien kavereiden kanssa etten kerkiä muuta.
Sitten koulu alkoi ja menin jotenkin ihan lukkoon. En äkkiä osannutkaan tutustua muihin. Oli kauheasti uusia ihmisiä ja kaikkea uutta ja jotenkin hämmennyin koko tilanteesta. Aloin jännittämään joka päivä vähän enemmän koululle menemistä ja muille puhumista. Tutustumisessahan se keveys ja satunnaisuus olisi oikeastaan tärkeintä. Ettei olisi paineita ,vaan sellaista kevyttä juttelua silloin tällöin ja sitten vähän myöhemmin tärkeämmistä ja painavammista asioista puhumista. Sitten tapaamista muutenkin kuin sattumalta koulun käytävillä. Tapaamista iltaisin , viikonloppujen suunnitelemista, juhlien suunnitelemista, yhdessä opiskelun suunnittelemista. Tiesin kyllä miten ystäviä saadaan ,mutta uudessa tilanteessa en vain osannut toimia. Panikoin ja koin kovaa painetta löytää äkkiä se ryhmä johon liittyä. Aina kuitenkin jäin vähän ylimääräiseksi. En oikein itse päässyt mukaan siihen mihin muut ja muut eivät minua vetäneetkään sinne. Ja sitten kun tietty aika oli mennyt ,alkoivat uudet kaveripiirit olla lukittuja ja ulkopuolelle jääneiden oli vaikea päästä enää mukaan.
Aloin siis tottua siihen ,että kävelin yksin koululle ja pois, olin koululla yksin, olin iltaisin yksin. Joinakin päivinä en puhunut oikein kenellekään. Asunto tuntui ahdistavalta, yksinäisyys musertavalta ja kaupunki kolkolta. Varsinkin kun olin odottanut ja haaveillut siitä, että tietysti kuuluisin porukkaan.
En ollut kuitenkaan totaalisen yksinäinen. Ei minulla ollut sellaista oloa ,että minulla ei ollut ketään ihmisiä koko maailmassa. Minulla oli vanhat ystävät kotikaupungista ja matkustin melkein joka viikonloppu heidän luokseen. Tunsin että olin turvallisella, tervetulleella alueella ja hyväksytty. Pääsin tekemään kaikkia niitä juttuja ,mitä olin haaveillut tekeväni uudessa kaupungissa, uusien ystävien kanssa, heidän kanssaan . Se oli pelastus.
Yksinäisyys oli yllättävää. Minulla oli aina ollut ystäviä ennen muuttoa uuteen kaupunkiin. En ollut koulussa sitä koulun luokkayhteiskunnan A-luokkaa. En yksi niistä kauniista ja suosituista tytöistä ,jotka aina seurustelivat jalkapallonpelaajien kanssa. Olin sitä keskikastia jota ei yleensä pyydetty mahtaviin bileisiin ,mutta minulla oli hyviä ystäviä ,joiden joukkoon koin kuuluvani. Ei suurin määrin ,mutta ihan sopivasti. Mietin millaista se olisi ,jos olisi totaalisen yksin ,aina. Muistan koulusta yhden tytön joka oli aina yksin ,ala-asteelta asti. Mitä sellainen tekee ihmiselle?
Oli tuskaista selvitä oman yksinäisyyden kanssa viikosta toiseen. Sitä alkaa tavallaan tottua siihen ,ettei juttele kenenkään kanssa koko päivänä. Tavallaan siihen ei totu. Ja viisi vuotta on pitkä aika . Kortit oli ikäänkuin pelattu jo ensimmäisenä puolena vuotena. Jos kaveriporukka ei siihen mennessä uudessa ympäristössä löydy ,sitä alkaa olla aina vain vaikeampi saada. Muut alkavat vähän vahingossakin kohdella sinua outona ja hylkiönä.
Koska yksin ollessa aikaa oli liikaa ,piti ajalle keksiä jotain. Se piti jotenkin paloitella, muuten se vain velloi ja kävi ylivoimaiseksi. Aloin siis keksiä kaikkia asioita ,mitä voisin tehdä yksin. Suunnittelin viikon niin ,että jonakin päivänä kävin uimahallissa, toisena päivänä kävelin jossakin osassa kaupunkia ,missä en ollut aiemmin kävellyt, ja jonakin iltana kävin katsomassa elokuvateatterissa vanhoja elokuvia. Luin paljon. Kävin myös kokeilemassa erilaisia harrastuksia. Ja vaikka ne eivät olleet ehkä niitä omimpia juttuja ,ne kuitenkin auttoivat hallitsemaan aikaa ja tapasin edes jonkin verran uusia ihmisiä. Yhden kaverinkin sain harrastuksesta. En kertonut hänelle koskaan ,että hän itse asiassa oli ainut ystäväni koko kaupungissa. Tuntui pistävältä katsella kuinka muut tekivät juuri sitä ,mitä olin itse toivonut tekeväni. Juttelivat ja nauroivat isossa porukassa ruokalan pöydässä, osallistuivat haalaribileisiin ja milloin mihinkin opiskelun oheistapahtumaan. Kävin joskus käymässä niissä, mutta juhlissa jäin yhtä ulkopuoliseksi kuin arjessakin, joten se ei ainakaan parantanut oloani.
Viisi vuotta on pitkä aika , ainakin nuoren ihmisen elämässä. Jos jälkiviisaana mietin,olisi pitänyt ottaa välivuosi ja aloittaa seuraavan vuosikurssin kanssa uudestaan ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Olisi ehkä ollut helpompi päästä mukaan tuntemattomaan porukkaan ,joka ei tiennyt että olin ulkopuolinen.
Ainut hyvä puoli yksinäisyydessä oli se ,että kun opiskeluaikana rakastuin, rakastuin päättömästi. Yksinäisyyden keskellä se oli kuin jokin hohtava punainen lanka ,joka tuntui pelastukselta. Luulen ,että jos olisin elänyt normaalia elämää, muihin ihmisiin normaalisti kontaktissa ja mukana kaikessa missä muutkin ,olisi rakastuminenkin ollut normaalimpaa ja tavallisemman tuntuista. Eipä tarvinnut ikinä miettiä onko tämä nyt se tunne.
Opiskelujen jälkeen muutin toiseen kaupunkiin töihin. Uusi kaupunki ,uusi työporukka ja yllättäen pääsin siihen mukaan. Se tuntui ihan uskomattomalta. Että mähän sittenkin osaan tän. Osaan jutella ihmisille, pääsen ruokalan isoon pöytään syömään muitten kanssa, mut kutsutaan töiden jälkeen käymään kylässä tai kahville, pääsen juhliin mukaan eikä tarvitse miettiä kenen viereen istuisin. Se tuntui vapauttavalta .Vähän kuin olisin parantunut jostakin taudista. En kertonut uusille kavereille että olin itseasiassa ollut aiemmin tosi yksinäinen ,monta vuotta . Sanoin vain etten kauheasti käynyt opiskelutapahtumissa, jos tuli puhe jostain aiheeseen liittyvästä. En usko, että asia olisi varsinaisesti heitä kovasti liikauttanut. En vain halunnut muistella koko aikaa ja sen unohtaminenkin oli helpompaa kun kaupunkikin oli eri. Jos nykyään joskus käyn opiskelukaupungissa mieleen tulee lähinnä mitä tein missäkin yksin silloin joskus. Ei mitään ,mitä haluaisin muistaa.
Olen saanut tuon viiden vuoden yksinäisyyden jälkeen useita uusia ystäviä ja olen ihan kauhean onnellinen jokaisesta. Ja sitten on tietysti tullut ja mennyt useita tuttuja ,joihin on ollut kiva tutustua ,vaikka emme olisi tiivistä yhteyttä pitäneetkään. On tuntunut hyvältä kuulua erilaisiin porukoihin. Luin joskus yksinäisinä vuosina Juha Itkosen kirjoituksen ,jossa hän puhui porukoista. Että porukoissa pysyminen on yksi tärkeimmistä asioista, mitä hän on elämästä oppinut.En sanatarkasti muista, mitä hän kirjoitti mutta sanoma oli: Mitä enemmän ihmisellä on porukoita joihin kuulua ,sen parempi. Oli ne sitten jalkapalloporukoita, työporukoita tai lapsuuden ystävien porukoita. Ihan mitä vain, vaikka ohimeneviäkin porukoita. Yksin kaikki asiat tuntuvat suuremmilta ja pienemmiltä kuin ovatkaan. Ilman laumaa ja porukkaa ihminen on vähän kuin puolikas itsestään.
Tänään oli tuulinen päivä.