Yläasteella, vieläkin
Arvioin (vieläkin) automaattisesti uusista ihmisistä ,mihin yläasteen luokkayhteiskunnan portaaseen he olisivat kuuluneet. Suosittuihin, keskikastiin, outoihin vai ala-luokkaan.Se tapahtuu vaikka yritänkin kytkeä analyysiä pois päältä. Vähän naurattaa ja vähän ärsyttää ,että vuosienkin jälkeen yläaste elää jotenkin edelleen jossain takaraivossa.
Yläaste on siitä kumma paikka, että siellä on viimeistä kertaa joka päivä tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa.Ei ole vielä eriydytty omiin kupliin. Kotitaustat vaihtelevat, mielipiteet vaihtelevat, kiinnostuksen kohteet vaihtelevat. Tulevaisuuden suunnitelmat ja odotukset vaihtelevat ( jos niitä on). 16-vuotiaana kaikki alkavat sitten tekemään sitä ,mitä katsovat parhaimmaksi. Hakevat lukioon tai amikseen. Tai eivät ala tehdä yhtään mitään ja syrjäytyvät jonnekin pikku teille.Vieläkin joskus mietin ,mitä mahtoi tapahtua yhdelle Matiakselle ja yhdelle Villelle jonka kanssa jaettiin yläasteen luokka. En ysiluokan viimeisen päivän jälkeen ole kuullut niistä mitään. Eipä niin että olisin peräänkään kysellyt. Ne olivat niitä tyyppejä ,joista eroon pääsemistä aina joinakin päivinä 14-vuotiaana odottelin. Että alkaisi edes lukio ja kaikki ne häiriköt ja keskittymiskyvyttömät pullistelijat voisivat poistua vapaasti juomaan kaljaa johonkin nurkan taakse.
Enkä edes ollut sitä alinta kastia yläasteella. Vähän ujo ja kiltti kyllä. Koulu oli vähän sellainen sivujuonne elämää ,mihin ei tarvinnut ihan kauheasti keskittyä. Olin aika tavallisen näköinen tapaus .En osannut oikein meikata ,enkä käynyt salaa polttamassa röökiä koulun siivessä.
Yläasteella kaikille iskostui se jokin rooli ,josta oli aika hankala riuhtaista irti. Ja kummasti se edelleenkin pyörii mielessä. Tutustun edelleen sellaisiin ihmisiin helpoiten ,joiden arvioin olevan samaa kastia kuin itse olin. Sellaisia vähän salahikareita ,joita ei juuri bileisiin kutsuttu , ja joille koulu oli sellainen vähän itsellään soljuva pakollinen projekti. Huomaan ,että edelleen suhtaudun varauksella niihin tyyppeihin ,jotka olivat varmaan niitä luokan näteimpiä tyttöjä tai suosittuja jalkapallon pelaajia. Niitä yläasteen yläluokkaa. En koe olevani mitenkään huonompi kuin he. Oikeastaan ajattelen ,että onneksi en ollut sitä luokkaa ylä-asteella. Tulipahan keskityttyä vähän muihin juttuihin kuin bileisiin ja siihen kuinka suosittu oli. Mutta luulen että katsomme maailmaa vähän eri tavalla aina ,siitä yläasteesta johtuen. Minä tarkkailen ja arvioin ja pohdin ja he ehkä olettavat automaattisesti, että ihmiset pitävät heistä ja heidän teoillaan on painoa ,eivätkä niin pohdi muiden tuntemuksia.
Erityisen hankalaa on ystävystyä niiden naisten kanssa ,jotka olivat koulun näteimpiä. Ne ovat oman kokemuksen mukaan aikuisenakin määräileviä ja tyytymättömiä. Sellaisia ,jotka vähän vahingossa antavat ymmärtää että niiden mielipide on kuitenkin se tärkein. Mietin välillä olisinko ihan eri ihminen jos olisin ollut se suosituin tyttö.Ehkä. Yläaste-aika on sellaista ,jolloin sitä ihminen kai vähän kuin keksii itsensä. Yläasteella se varsinainen koulu onkin aika sivuasia. Matematiikka ja saksan kielioppi ja muu opintosuunnitelmaan pistetty. Oikeastihan yläasteella opitaan lähinnä tulemaan toimeen niiden kaikkien muiden tyyppien kanssa ja opetellaan millaista voisi olla sitten joskus aikuisena. Sikäli yläaste on juuri hyvä sellaisena kuin se on:Epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta , jossa kaikki opettelevat pärjäilemään niillä omilla avuillaan.
Välillä muistelen triviaaleja asioita yläasteelta. Ja mietin että onneksi olen aikuinen. Vaikka oli siellä paljon kivaakin ,kuten tyttöjen välinen ystävyys ( parhaimmillaan) slämärit, kikattelut, notkuminen ennen tunnin alkua, ruokalahetket ja se ettei tarvinnutkaan olla mitenkään valmis. En muista juuri mitään oppitunneista , muistan vain välitunteja ja kaikkea sitä muuta luokkayhteiskunnan elämää.
Samuli Putro sanoi jossain haastattelussa, että hän on käyttänyt koko aikuisen elämänsä kostaakseen niille yläasteen tyypeille joiden piireihin hän ei koskaan päässyt. Hyvin on aikaa kostaa koko aikuisuus menestymällä! Tämä oli tietysti sarkastisesti sanottu ja se naurattaa minua ,mustan huumorin ystävää. Joinain päivinä vähän samaistun siihen ja joinain päivinä olisi kiva olla hetki taas yläasteella. Ihan katselemassa ja kasvamassa.
Mitähän sille Matiaksellekin kuuluu? Joikohan se itsensä syrjään jo kymmenen vuotta sitten , kuten kaikki merkit viittasi? Vai oikaisikohan se suunnan silloin joskus ja on joku normi perheen isä nykyään , joka starttaa kahdeksalta töihin, kuten minäkin?
