”Jos Kirsi ois jääny siihen yhdeksikin sekunniksi niin mä oisin lyönyt sitä ja alkanut hysteerisesti itkemään” – Siljan ajatuksia koulunkäynnistä vappuaattona 1997
(Vappuaatto 1997, Silja 15 vee, ysiluokka loppusuoralla Nurmijärven yhteiskoulussa)
Mä en voi uskoa tätä. Vittu mä oon koko vuoden yrittäny niin paljon. Mulla on varmaan sata plussaa siellä maikan vihossa. Oon aina tehny läksyt ja vittu kokeista oon saanu 9, 9+ sekä 8 ½ ja voi helvetti kun sain seiskan valtakunnallisesta nii Kirsi vaa sano “saat sitten kasin päästötodistukseen”. Istuin vaan siinä ja vittu jos oisin yhenkin sanan sanonu niin olisin alkanu huutamaan ja mun koko sisälmys ois purkautunu ulos. Mulla alko kyyneleet valumaan ja mua raivostutti aika vitun paljon. Mun pää meinas räjähtää. Mä niin paljon olisin sen ysin halunnu, oon ollu niin kiltti ja ahkera ja vittu ihan tarpeex hyvä että oisin sen ysin voinu saada. Mä en tajuu miten se voi tehä mulle tän. Mä istuin siinä paikallani kaxkyt minuuttia, kaikki muut niin iloisesti teki tehtäviä ja nuoli maikkaa: “Rakas opettaja, saanhan minä nyt ysin?” Kirsi pysähty siihen mun kohalle ja sano “no. Masennuitko sä nyt noin paljon. Puhu hei jotain”, mä vaan vieläkin istuin siinä suunnattoman raivon vallassa ja kyyneleet silmissä, puristaen kynää kädessäni. Jos Kirsi ois jääny siihen yhdeksikin sekunniksi niin mä oisin lyönyt sitä ja alkanut hysteerisesti itkemään. Tuijotin vaan eteeni ja mua raivostutti. Ruokalassa mua oksetti, onnex Kirsi ei tullu siihen, oisin ihan varmaan muuten oksentanut. Revin vaan enkun kirjan kantta palasiksi.
Uskomatonta istua fyssan tunnilla vappuaattona kello 13.45. Me ollaan suostuteltu Essii [fysiikan ope] tulee meiän kanssa kylälle dokaamaan ja ollaan sit päätetty mennä niille (Ylisille) jatkoille! Jiihaa! Hyvä Essi! Essi on naureskellu, ehkä silläki on vappufiilarit. Ja vielä on Roinetta [maantietoa]. Mua ei niinku kauheesti huvittais.
- Tämä kirjoitus on kirjoitettu ruutuvihosta repäistylle sivulle. Kuvastaa sitä, että tuo tilanne on ollut pakko purkaa kirjoittamalla. Teini-ikäisenä se olikin merkittävin ahdistuksen purkamiskeinoni. Kirjoitin kirjeitä, päiväkirjoja ja mitä vaan lappuja, että sain toisinaan hyvinkin sekavat ajatukset ulos.
- Aikuistumisessa on se mukava puoli, että ehkä on hieman kehittynyt tuo pettymysten sietokyky. Mutta muistan vieläkin, että otti tosi koville tuo arvosana ja oikeasti harmitti, ja olin pitkään vihainen Kirsille (matikan ope). (Sain siis oikeasti päästötodistukseen kasin matikasta, piti ihan tarkistaa tämä asia.) Ei harmittanut siksi, että nimenomaan matikka olisi kiinnostanut, mutta yleisesti koulumenestys kiinnosti. En todellakaan aikonut millekään edes matematiikkaa liippaavalle alalle, kielten sekä mm. uskonnon ja psykologian numerot oli paljon tärkeämpiä. Mutta mitä minusta sitten tuli? Diplomi-insinööri ja projektipäällikkö infra-alalle! 😀 Nuoremmille vinkkinä: vaikka et tiedä yläasteella tai vielä lukiossakaan miksi haluat isona, ei se mitään, en mäkään tiennyt. Oma polku löytyy kyllä. Mulle se oma polku alkoi hahmottua pikkuhiljaa vasta yli kolmekymppisenä.
- Enää en kanna kaunaa Kirsille. Terkkuja hänelle (näyttäisi nykyään olevan Vihdissä töissä). Toivottavasti myös Essille ja Raunolle kuuluu hyvää. Mukavia opettajia kaikki.
Rakkaudella, Silja
Tossa on se sun postarikin. Meinasin itekin laittaa omaan kuoreeni, mut ei huvittanu mennä laittaan sitä lavuaariin, ja ei kai sustakaan oo kiva jos mä oisin lähettäny sun postarilla? Kiitti kumitusvinkistä.
On menny jo monta tuntia. Klo on 19.17. Venla soitti mulle pari tuntia sitten eikä se puhunu kun vaan Backstreet Boysista ja yhestä jätkästä nimeltä Camillo. Niin et joo. Mut ainaki nauratti, kun meillä on niin pervot jutut.