Olin vain niin väsynyt

Olen ollut täysipäiväisessä työssä yli seitsemän vuotta. Tutkintoja on kertynyt useampia, ja olen suorittanut ne kaikki ajallaan. Pidin ihan normaalina, että todistuksessa on huonompiakin arvosanoja. Olen aina ollut huono heräämään aamuisin. Pidin ihan normaalina, että olen iltavirkku ja aamuntorkku. Päivisin olen ollut väsynyt. Niin kauan kuin muistan. Se ei nähdäkseni ole normaalia, ja siksi kävin lääkärillä ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Kilpirauhaset tutkittiin, ei vikaa. Siihen se sitten jäikin. Kokeilin liikuntaa, ruokavaliota, selkeää unirytmiä. Ei auttanut.

Lopulta tyydyin tilanteeseen, ja olen opetellut elämään sen kanssa, etten vain yksinkertaisesti aina jaksa. Mikäli energiavarastoa kuvailisi lusikoin, koen, että normaalilla ihmisellä on 100 lusikkaa, minulla vain kymmenen, joita täytyy päivän aikana käyttää säästeliäästi jaksaakseni kaikki pakolliset rutiinit. Toisinaan postin hakeminenkin tuntuu vaivalloiselta ja raskaalta. Niin yksinkertainen asia, mutta välttelen sitä silti kuin ruttoa. Kysyin silti jatkuvasti, mikä minua vaivaa. Olenko masentunut? Erityisherkkä? Kroonisesti väsynyt?

Kuvittelin, että minun pitäisi vain yksinkertaisesti ryhdistäytyä. Tiedätkö tunteen, kun päätät aloittaa laihdutuskuurin, mutta siirrät sitä aina vain eteenpäin? Ajattelen arkisista asioista aivan samoin. ”Ensi viikolla minä sitten siivoan ja alan pitää tavaroita oikeissa paikoissa — kyllä asunto sitten pysyy järjestyksessä, kun on tarpeeksi tilaa — kyllä minä ihan varmasti sitten jaksan, kun työaika on säännöllinen”. Etätyöskentely on tosiasiassa antanut mahdollisuudet sille, että teen töitä, kun se minulle parhaiten sopii. Normaalissa työssä olisin jo repinyt pelihousuni.

Kaksi vuotta sitten lähipiirissäni eräällä henkilöllä epäiltiin tarkkaavaisuushäiriötä. Sanoin jyrkän ei:n. Eihän hän voi olla sellainen. Pidin tarkkaavaisuushäiriöitä käytöshäiriönä, joka voi olla vain sellaisilla henkilöillä, jotka vähintään hyppivät seinille ja ovat sosiaalisissa tilanteissa hyvin hankalia ja vastenmielisiä ihmisiä. Pidin ADHD:tä, kuten ehkä valtaosa suomalaisista, trendisairautena, jolla selitellään omaa kyvyttömyyttä. Jossain vaiheessa aloin lueskella asiasta enemmän, ja aloin huomata yhtäläisyyksiä ADD:n (ilman H:ta) ja itseni välillä. ADD:n oireet tuntuivat pelottavan tutuilta. Viestitin työpaikkalääkärille, että ehkä minulla onkin ADD. Hän vastasi pari viikkoa myöhemmin kiirettä pahoitellen, enkä sittemmin jaksanut vaivautua vastaamaan. Aika usein asiat ovat jääneet puolitiehen. Ahdistaa tieto siitä, että ne pitäisi hoitaa, muttei vaan saa hoidettua. Tänä keväänä vastasin vihdoin lääkärille, ja sain maksusitoumuksen suoraan psykiatrille tutkimuksiin.

En vielä tiedä, mikä blogini tavoite on, mutta ehkä se muodostuu tässä matkan aikana. Koin itse tarkkaavaisuushäiriötä monina iltoina googlatessa, ettei suomenkielistä kokemuspohjaista tietoa ole tarpeeksi – paikkaa, josta hankkia ymmärrystä joko oman, tai läheisen ADD-diagnoosille. Tervetuloa seuraamaan minun matkaani.

Kommentit (1)
  1. Moikka,

    Teemme ohjelmaa ADHD:sta, ADD:sta ja yleensäkin keskittymiskyvystä. Etsin ohjelmaamme haastateltavaksi henkilöä, jolla on todettu ADD vasta aikuisiällä ja joka olisi valmis kertomaan kokemuksistaan ja diagnoosin tuomista muutoksista arjessa. Luin tekstisi, jossa kerrot avoimesti ja laajasti elämästäsi ADD:n kanssa ja tunteista, joita diagnoosia edeltävä aika piti sisällään. Mielelläni juttelisin kanssasi aiheesta ja ohjelmasta enemmän. Minut saa kiinni sähköpostilla osoitteesta piia.myllykangas@yellowfilm.fi.

    Aurinkoista kesää!

    – Piia

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *