Turun yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekuntakin sai viime vuonna ekan speksinsä, eli toisin sanoen interaktiivisen opiskelijanäytelmän – opiskelijoiden onneksi. Speksissä on live-bändi, joka soittaa kaikki biisit, tuottajat, ohjaajat, tanssijat, lavastus, puvustus ja niin edelleen, ja kaikki koostuu opiskelijoista. Speksi on valmiiksi käsikirjoitettu, mutta sillä twistillä, että yleisö saa osallistua näytelmän kulkuun. Lavalla voi siis tapahtua mitä tahansa. Bändi voi vaihtaa paikkaa tanssijoiden kanssa, näyttelijä improvisoida lauluesityksen tai vaikka puvustaja heittää voltin. Kaikki on yleisön mielijohteista kiinni. Huutamalla ”omstart” edellä tehty kohtaus tehdään uusiksi, kuitenkaan vetämättä koko hommaa ihan sirkukseksi. Oma speksimme kulkee nimellä ”HybridiSpeksi”. Jos jäi mietityttämään, lisätietoja osoitteesta hybridispeksi.fi.
Kun mua viime keväänä pyydettiin kyseisen konseptin pääkoreografiksi tulevalle vuodelle, en ollut ihan varma mitä pitäisi ajatella. Oli toki selvää, etten sanoisi ei. Vatsanpohjaa kutkutti. Oli ihan mieletön tunne tajuta, että oli onnistunut kuluneen vuoden aikana vakuuttamaan myös muut omista taidoistaan tanssin saralla. Että saisin tehdä sitä, missä olin hyvä ja mitä rakastin. Eikä tarvinnu edes itse tyrkyttää itseään kenellekään! Olihan siinä tietysti sitten se kääntöpuolikin…
Ensinnäkään, en voinut olla miettimättä, että millähän ajalla mä kyseisen pestin hoidan. Tuutorointi, halitussuunnitelmat, Vernerin eskari… kaikki veisivät paljon aikaa. Tuleeko mulle edes yhtään tanssijaa? Mitä, jos en keksikään yhtään mitään kivaa matskua, tai jos joku keksii, ettei speksi mitään tansseja tarvitse. Mistä mä löydän niille tanssijoille tilat? Tai mitä, jos ne ei tykkää mun opetuksesta? Entäs sitten näyttelijät, nekin kai pitäisi saada tansseihin mukaan ilman, että liikkeet on liian tylsiä tai sitten liian haastavia.
Projekti alkoi rullaamaan kesän alusta. Olin mukana suunnittelemassa tulevaa speksiä – aluksi ihan vaan kuuntelemassa, että mitä kaikkea tuleman pitää. Puolivälissä kesää kuitenkin tajusin olevani mukana myös käsikirjoitustiimissä, joka kokousti ainakin kerran viikkoon pitkin syksyä ja aina tarpeen tullen. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei stressi olisi yhtään kolkutellut ovella. Kaikilla oli paljon visioita, ja mulla tietysti halu toteuttaa ne niin hyvin kuin mahdollista, ja tietysti siten, että omat ajatukset tulis myös esiin.
Alkusyksystä pidettiin rekrytilaisuus, johon en itse päässyt paikalle. Oli pieni järkytys tajuta, että yli 30 tanssijaa oli lähtenyt mukaan speksiin. Eli oli mulla ainakin tanssijoita, se huoli hävis siinä. Nyt heräsi vain kysymys, että pitäiskö näistä valita vain osa, vai onko kaikki mahdollista ottaa mukaan. Päätin, että kaikki halukkaat otetaan mukaan, teen sitten vaikka useamman ryhmän. Valintakoe tuntui jotenkin absurdilta tässä vaiheessa. Toki, jos tällainen tilanne tulee esimerkiksi ensi vuonna, että tanssijoita on ilmoittautunut useita kymmeniä, ehkä on vain pakko tehdä jonkin sortin karsinta. Tein kaksi ryhmää, jotka kutistuivat lopulta 11 henkisiksi.
Pikkuhiljaa biisit tuli päätettyä ja näkemys niiden sisällöstä selkeäksi. Sain aika vapaat kädet toimia ja treenit aloiteltiin ennen joulua. Muutamia tanssijoita oli mukana viime vuodelta, mikä helpotti yhteishengen luomista heti alkuunsa. Vaikka kartoitinkin tanssitaustat jo syksyllä, ja tiesin, että tanssijoita oli monen tasoista. Oli jännä huomata miten kaikissa alkoi löytymään uusia puolia ja miten tässä selkeästi oltiin tekemässä tätä yhdessä. Liikemateriaali taisi olla aika usein haastavaakin, mutta sieltä ne hinkattiin yhdessä haltuun. Sain myös muutaman tanssijan apulaiskoreografikseni; alussa näytti siltä, ettei kukaan olisi kiinnostunut, mutta vuoden edetessä sain neljä tanssijaa houkuteltua mukaan – ja hyvä niin, 16 koreografiaa olisi ollut hivenen vaikea tehdä yksin erinäköisiksi.
Käsikirjoitustiimi ei ihan pysynyt aina aikatauluissa, mutta en ollut missään vaiheessa huolissani, etteikö meillä olisi kaikki valmiina, kun enskari koittaa. Ensimmäinen speksi-vuosi oli osoittanut, että vaikka meillä olisi ollut keskeneräisiä biisejä vielä enskarissa, ne saadaan silti haltuun. Tähän ei onneksi tarvinnut mennä, vaikka kaksi viikkoa ennen enskaria olikin vielä kaksi koreota käymättä kummallakin tanssiryhmällä, näyttelijöistä puhumattakaan. Viikkoa ennen koko homma oli hiomista vailla purkissa.
Nyt, melkein puolet näytöksistä takana, en voi kuin hymyillä. Me tehtiin se. Voin rehellisesti sanoa, että tästä tuli hiton hyvä. Perusteluna jo ihan vaan se, että oon istunu kaikki treenatut läpivedot ja näytökset yleisössä, ja vaikka mulla olis ollu raskas päivä takana, oon nauranu joka kerta vedet silmissä. Välillä jopa itseeni pettyneenä, kun kerran piti olla huono päivä, enkä pystyny edes sen vertaa pitää mökötyksestäni kiinni. Tästä kiitos esiintyjille. Jotka on muuten ihan mielettömän hyviä kaikki. Näkee, että lava on otettu haltuun. Näyttelijöissä meillä on ihan helmiä, ihmettelen joka kerta, että mistä ne kaikki juttunsa repiikin. Impro-treenit on selvästi tuottaneet tulosta. Myös mieletön graafinen osaaminen, sekä valaistus ja ääni-puolen ammattitaito näkyy; oli uskomatonta nähdä omat tuotokset lavalla koko komeuden kera, pukuineen ja meikkeineen päivineen. Ja myönnettäköön, oon mä hiton ylpee noista tanssijoista. Jännitän varmasti enemmän nyt kuin silloin, kun itse esiinnyin.
Kuusi näytöstä vielä edessä, joihin mahtuu jokaiseen vajaa sata henkeä. Vain yhteen näytökseen on lippuja jäljellä, eikä niitäkään ole tällä hetkellä kuin reilu kymmenen. Jotain on varmasti tehty oikein. Kiitos kaikille, jotka ootte tehneet tän mahdolliseksi. Varsinkin lähipiirille, joka mua on tukenu joka askeleella, mutta myös jokaiselle esiintyjälle, joka on mun juttuja joutunut kuuntelemaan ja ohjauksia yrittänyt ottaa onkeensa. Ens vuodeksi lupaan opetella puhumaan ja ilmaisemaan itseäni vähän paremmin, tänä vuonna lupaan tsempata teitä loppuun asti. Pääkoreografi kuittaa.
