Painava muovikassi lensi mun eteen. Katsoin kassia kysyvästi. ”Siinä ois”, oli vastaus, jonka katseelleni sain. Näin, että Siwa-pussin sisältö koostui selvästi kirjoista, mutta mitä mä niillä tekisin? Vetäsin kassin lähemmäs ja otin käteeni pari ensimmäistä. Hirveetä roskaa: Tyttöystävä. Hömpämppää. Diipadaapa. Ei varmasti ollu herran omia hankintoja. Katsottuani muutamaa kirjaa ehkä vähän turhankin halveksuen, koska kyllähän mä nyt pahempaakin roskaa olen varmasti joskus lukenut, törmäsin kuitenkin vanhaan tuttuun – Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkauteen.

Muistan, että oon lukenu kyseisen opuksen joskus vuonna spaissarit ja Tamagotchi. Löytyipä kassista lopulta pari muutakin lukemisen arvosta uutta tuttavuutta, mutta tuo Akvaariorakkaus jäi jotenkin mielen päälle. En muistanut kirjasta mitään. Mikä siis ei ole mitenkään ihmeellistä; nykyään en muista mitään, mitä en koe selviytymisen kannata tärkeäksi. Mikä on toisaalta kivaakin, leffat on joka kerta uusia ja ihmeellisiä. Ja juuri tästä syystä avasin Härkösen kirjan ja aloin lukea alkua. Jotain hämärästi tuttua. Tai ei ehkä sittenkään. Jos en olisi tiennyt lukeneeni sitä, olisin varmasti sitä mieltä, etten oo koskaan siitä tarinasta kuullukaan.

Yhtäkkiä huomasin hihitteleväni yksinäni sohvan nurkassa niille samoille kirjassa kuvatuille seksifantasiakohtauksille, jotka peruskoululaistyttönä varmasti ahdisti mua suunnattomasti. Nyt koko kirja nauratti mua melkein yhtä paljon kuin Juha Vuorisen tuotanto. Kirja loppui alle vuorokaudessa – oli saatava käsiin toinen. Joka sekin tuli ahmittua vuorokaudessa. Siinä vaiheessa, kun mun nenän eteen viritettiin mun sen hetkinen suosikkisarja Netflixistä, eikä mulla ollu mitään mielenkiintoa seurata sitä (ja uskokaa pois, näin ei todellakaan käy koskaan), koska kirja vieressä huusi mun nimeä ja yritin keksiä keinoa, jolla lukea sitä samalla tai jolla saisin ilmaistua, ettei toi liikkuva kuva oikein nappaa, tajusin, että mä oon kliseisesti sanottuna löytäny itestäni taas jonkun kauan sitten kadotetun puolen.

Oli mukavan kotoisa olo, kun tajus, että ensimmäisen kerran koko yliopisto-opintojen aikana mä oikeasti jaksan ja haluan ihan vapaaehtoisesti lukea taas romaaneja. Vaikka vähän huonojakin. Kuhan joku hölmö juoni on, jota vähän seurata, niin oon tyytyväinen. Että lukeminen on mulle taas ilo. Olen mä monta kirjaa alottanut ja osan lukenu loppuunkin, mutta täysin samaa nautinnon tunnetta en oo niistä kyllä saanu. Toki tiedän, että kun kohta alkaa kandivuosi ja luennot rullaamaan, lukuinto häviää varmasti yhtä nopeesti ku syttykin, mutta nyt on se ero, että tiedän sen joskus vielä tulevan takas. Että se, ettei aina huvita, ei tarkota, ettei koskaan enää huvita. Aloin taas tekemään kauppojen kirjahyllyillä listoja kirjoista, joita halusin joskus lukea. Eli, kun se hetki taas joskus tulevaisuuden kirjaboikotin jälkeen tulee, että lukeminen on kivaa, on mulla lista ja kirjastokortti valmiina.