Elämää ja unelmia
Minä, 27-vuotias ja 5-vuotiaan pirpanan yhteishuoltajaäiti, selvisin siitä. Selvisin – ja enemmänkin. Elin sen. Otin opiskelijaelämän vastaan ja sain sen sopimaan mun elämään -tentteineen, juhlineen päivineen- ilman, että mun äidin rooli kärsi. Pikemminkin se parani. Havahduin olevani tosissani onnellinen. Ja samalla äärettömän onnekas.
Kun viime kesänä sain kirjeen, joka sisälsi tiedon siitä, että minut on valittu Turun yliopistoon, lähestulkoon itkin onnesta. Päässä alkoi virrata ajatuksia.
Tältäkö se tuntuu? Tältäkö se tuntuu, kun uskaltaa tehdä just niin ku haluaa ja saa sen? Vai sainko mä mitä halusin? Halusinko mä tosiaan jättää vakituisen, huippukivan työn, vaan jotta pääsen tekemään sen, mitä LUULEN haluavani elämältä. Mitä nyt tapahtuu? Mitä, jos Verneri(poikani) ei tykkääkään asua siellä tai ei saa kavereita? Hyväksyyköhän kukaan tätä päätöstä? Hyväksynkö mä itse tätä päätöstä. Pitäisköhän mun soittaa äitille?
Samalla, kun epäilin, tajusin, että mun pitää alkaa kattella asuntoja. Ja tarhapaikkoja! Siis niin jännää! Mitä jos Verneri ei saakaan tarhapaikkaa näin lyhyellä varotusajalla? Tietenkin saa. Mut, jos asiat hoidetaanki isossa kaupungissa vähän erilailla?
Tosissaan hoidettiin, yksityiset päiväkodit kuuluu kunnan tarjontaan, eli samalla hinnalla saat lapsen yksityiseen kuin kunnalliseenkin, kunta hoitaa erotuksena jäävän osuuden. Mikä edistyksellinen systeemi!
Sain asunnon, tarhapaikka löytyi. Lähipiirissä kuohui. Positiivisella tavalla tosin. Yllätyin, miten kaikki olikin tukemassa mua tän päätöksen kanssa. Jopa pojan isä, vaikka tän unelman toteuttaminen tarkottikin sitä, että poika, joka tavallisesti viettää puolet ajastaan isänsä kanssa, muuttaa yli sadan kilometrin päähän. Mut mä järjestin sen. Päätin, että vaikka mikä olis, niin mähän kuljetan Vernerin isän luo. Puolet ja puolet. Vaikka kuinka väsyttäis ja olis tekemättömiä töitä, eikä yhtään kiinnostais ajaa ees taas neljää tuntia, mä tekisin sen. Ja teinkin. Eikä todellakaan aina kiinnostanut. Tai ollut aikaa. Tai rahaa.
Mietin vieläkin, että millä mä oikein maksoin kaiken. Mullahan on vielä lainaakin maksettavana. Töiden loppuessa moni tuttu mainitsi kuullessaan päätöksestäni, että on hyvä, että mulla on lapsi, sossu auttaa helpommin. Olin itseasiassa tän vuoden aikana ihan unohtanu koko hassun ajatuksen. Kyseinen vaihtoehto ei itseasiassa käynyt edes missään vaiheessa mielessä, vaikka välillä vähän tiukkaa tekikin. Ei tästä tosin ilman opintolainaa olis selvitty. Ja kesäksi oli kuitenkin tiedossa kesätöitä: paikasta, jonka viime kesänä jätin taakseni. Paikka, johon oli ehkä jopa ihana palata tällälailla hetkeksi. Vähän niinku olis eksän kanssa tekemisissä: vähän ehkä outoa, mutta silti jotenki tosi tuttua.
Havahduin jälleen ajatukseen: mä oikeesti tein sen. En tosin ilman tukea. Mitä tekisinkään ilman mun perhettä. Joka tosin asuu eri paikkakunnalla. Tai ilman Vernerin isän perhettä. Joka sekin asuu tosiaan eri paikkakunnalla. Tai mun ystäviä! Jotka nekin muutti sopivasti samaan aikaan mun Turkuun muuton kanssa eri paikkakunnille, yks jopa eri maahan. Mut silti, sain tukea tarvittaessa aina jostain. Ja mikä tärkeintä, mulla oli oikeesti aikaa sille tärkeimmälle: mun pojalle.
Vapaus. Uskomaton vapaus. Ensi alkuun siihen oli jopa vaikee suhtautua. Olin niin tottunu siihen, että kahdeksan tuntia painetaan päivässä tukka putkella, jakso tai ei, että oli ihan käsittämätöntä, että päivässä selvis paljon vähemmällä energialla ja pysy silti opinnoissa mukana ja enemmänkin. Eikä ketään kiinnostanu. Kukaan ei kyseenalastanu, jos ei ilmestynykään luennolle tai tentin tekiki vasta ens kuussa. Kyse on vaan aikatauluttamisesta. Toki, pari päivää ennen tenttiä oli alussa varsinkin tosi tuskasia. Eihän edellisistä minkään tason kokeista ollu ku vajaa kolme vuotta. Mut sentään tiesin, et tä on se mun juttu. Olin siellä missä mun pitikin.
Kesän ensimmäinen päivä. Mun elämäni ensimmäinen vuosi yliopistossa on todellakin virallisesti ohi, ja mä selvisin siitä. Onnellisena. Ehkä jopa onnellisempana kuin koskaan.
