On aikaa

Aikataulu. Suunnittelu. Järkevä aikataulun suunnittelu. Muuten hyvä, mutta siihen aikataulun suunnittelemiseenkin pitäisi jostain keksiä aikaa.

 

Kuulema helpottaisi, kun olisi sähköinen kalenteri. Niinku verkossa. Tosin luulen, että ne ihmiset, jotka sitä mun käyttöön suosittelee, ei taida tuntea mua ihan järjettömän hyvin. Tekniikan ihmelapsi ei ihan kuvaa mua nykypäivänä, vaikken ihan käsi ookaan. Ainakaan ihan jatkuvasti.

Lisäksi, mä ihan oikeasti tykkään listojen tekemisestä ranskalaisin viivoin konkreettisesti paperille. Kulkee kuulema ihan suvussa; kaikesta pitää tehdä jonkin sortin lista ennen toteutusta. Harmi vaan, ettei kukaan ikinä opettanut, että miten tehdään järkevä lista. Vaikka toisaalta, eipä mua olis kai voinut kukaan opettaakaan, koska ”minä ite”. Se, että listalla lukee muutaman kuukauden ajan ”Orgaanisen luku”, jonka ympäriltä on vedetty parin sivun verran yli asioita, kuten ”Osta plektra” ja ”Vernerin futismaksu”, kertoo siitä, että taitaisin tarvita useamman listan. Eipä sillä, niistä listoistakin taitaisi joutua tekemään jonkun koontalistan, johon päätyy joka listalta kaikki prioriteetiltaan korkeammat asiat.

Priorisointi. Sana, jonka pelkkä oikein lausuminenkin tuottaa lieviä vaikeuksia. Eikä oikeastaan helpota edes se, että kategorisoi hommat. Pidän ajatuksesta, että oikeasti se, ettei ole vapaa-ajan ongelmia, tarkoittaa kylmästi vain sitä, että käytän ainakin aikani hyvin ja tehokkaasti. Tai no, ainakin lähes hyvin ja joskus jopa tehokkaasti. Karsastan sanaa kiire, sillä se, että on paljon tekemistä, tarkoittaa oikeasti vain sitä, että nyt tarvitaan sitä priorisointia ja organisointikykyä. Vaikkakin, ei tarvita kuin flunssa kylään, niin se pieni hallittu kaaos muuttukin yhtäkkiä katastrofiksi.

 

Kuluneen vuoden aikana on tullut otettua vastaan pesti, jos toinenkin. Tai kai niihin on tullut ihan hakeuduttua. Äitiys nyt on luonnollisesti sijalla yksi, vaikka kai noissa opinnoissakin pitäisi edetä(onneksi ei ainakaan vielä ole ollut ongelma). Sen takia haaveilen kesäloman ajaksi kesätöiden sijaan opiskelusta. Mikä tarkoittaisi käytännössä vain sitä, että kävisin muutamassa kesätentissä ja loput ajasta saisin olla pojan kanssa kotona. Vielä, kun poika on siinä iässä, että äidin seura kelpaa – pari vuotta ja äiti on viimeinen asia, jota kesälomalla kaipaa. Lisäksi se, että saisi oikeasti jopa lomailla – toki köyhempänä kuin koskaan – houkuttaa luvattoman paljon. Vaikka onhan se kiva tuntea itsensä tärkeäksi, kun puhelin huutaa koko ajan. Tai siis…

 

Facebook. Whatsapp. Maili. Hallituslinjat ja muut ryhmäkeskustelut huutaa kilpaa. Tätähän mä pyysin? Tuli resetoitua puhelin noin viikko sitten. Epäilen, että jää fb ja maili asentamatta: helpottanut oloa heti, kun ei ole koko ajan tavoitettavissa. Muutaman kerran päivässä tarkistaa vain, ettei mitään elämää tärkeämpää ole huudeltu. Ehkä kesän jälkeen on taas ikävä näitäkin ryhmäkeskusteluja. Sitten saattaa jopa muistaa, että mitä kaikkea sitä on tullut tehtyäkään. Se, että on koko ajan jotain tekemistä, aiheuttaa näköjään sen, että kun jonkun homman saa pois päiväjärjestyksestä, ei sitä tule ajateltua sen koommin.

 

Muistan miettineeni joskus viittä vaille täysi-ikäisenä, että mitähän sitä elämällään tekee sitten, kun on valmistunut sekä ammattiin, että suorittanut tanssin laajat perusopinnot pois päiväjärjestyksestä. Nuorin siskokin totesi joskus, että sen oli vaikea nähdä, että olisin kauhean onnellinen, jos en saisi koko ajan tehdä jotain. Muistan, että ajatus toimettomuudesta samalla houkutti ja pelotti. Kun oli tottunut siihen, että joka päivä matkusti vajaan sadan kilometrin päähän opiskelemaan ja illat vietti tanssikoululla, ajatus siitä, että joskus ei tarvitse ”kuin” käydä töissä, tuntui mukavan helpolta. Työelämässä sen sitten huomasi, ettei sen jälkeen, kun on päivän aikana seissyt sen yhdeksän tuntia, enää kauheasti riittänyt energiaa mihinkään muuhun. Varsinkaan mihinkään hienomotoriseen jalkatyöhön – kuten balettitanssiin.

Nyt, kun on päätoimisesti taas opiskelija, on illalla kummasti taas energiaa vaikka sille tanssille. Koreografin homma speksissä sopiikin tähän ohelle siis nyt tavallaan paremmin kuin hyvin. Samaten oman ainejärjestön tiedottajan pesti, joka hoituu yleensä mukavana taukona varsinaiselle opiskelulle. Saapahan tehdä jotain fiksua sen sijaan, että imuroi kämpän taas kymmenennen kerran tenttiviikolla, jotta saa muuta tekemistä. Tai siis, kun se lattiahan on niin kovin likainen. Eikä tiedekunnan opiskelijajärjestöjen edunvalvonta- ja yhteistyöjärjestössäkään toimiminen ole vielä suuremmin rasittanut. Oikeastaan päinvastoin – on ollut mukava tutustua vähän eri ainejärjestöjenkin ihmisiin ja saada samalla perspektiiviä siihen, miten eri tavoin asiat voi hoitaa. Puhumattakaan siitä, että ystäviä ei voi koskaan olla liikaa.

 

Jotenkin on aikaa jäänyt myös seuraelämälle, mistä voin kiittää pelkästään suurta tukiverkkoa taustalla. Sosiaalisena ihmisenä on ollut hienoa, että on päässyt mukaan niin moneen juttuun. Toki joihinkin juttuihin voi onneksi ottaa pojan myös mukaan, kuten niihin tanssitreeneihin, jotka itse vetää. Eri asia toki olisi, jos siitä saisi palkaksi muutakin kuin hyvän mielen. Illanvietot kavereiden keskenkin on yleensä onnistuneet, joskus jopa pidemmät ulkomaan reissut. Poikakin pääsee samalla isälleen vähän pidemmäksi aikaa, kun äiti lähtee tuulettumaan. Paljon opiskelijaelämästä jää toki myös välistä, mutta niin kuuluukin. Illat – ja yöt – voi silloin uhrata opiskelulle, kun toinen nukkuu viereisessä huoneessa. Tai Netflixille, on tainneet ne tenttikirjat välillä vähän unohtua kassin pohjalle. Vähän samalla tavalla kuin ne muistot päivien tapahtumista.

 

Hassua ajatella, etten yhtään muista enää mitä tein esimerkiksi joululomalla. En tosin muista mitä tein viime viikollakaan, siitä eilisestä puhumattakaan. Varmaan lisäsin taas muutaman kohdan siihen mustaan kirjaseen, josta samalla vedin taas pari riviä yli. Elin todennäköisesti hetkessä. Kuten kuuluu. To do -lista kunnossa, vailla huolta huomisesta. Ehkä vielä joku päivä.