Elämä on täynnä käännekohtia. Kohtia, joissa tehdään valinta, joka vaikuttaa kaikkeen. Joku fiksu joskus opetti mulle, että tärkeämpää kuin se, minkä päätöksen teet, on se, että olet valmis seisomaan sen takana -tuli mitä tuli. Siksi niitä tärkeitä päätöksiä olisi oikeasti syytä pohtia suurella harkinnalla.

Vaikuttavia valintoja joutuu tekemään usein ihan arkipäiväisissäkin jutuissa, mutta tosissaan vaikeimpia taitaa olla aina asiat, jotka liittyy työhön/uraan, asumiseen ja ihmissuhteisiin. Kaikista vaikeimpia ne on silloin, kun jostain elämän suuresta, rakkaasta asiasta joutuu luopumaan.

Rakkaus on vahva sana, mutta kuvaa täysin suhtautumista työhöni. Tai kai oikeammin entiseen työhöni. Tajusin nimittäin hiljattain, että nyt taitaa olla oikeiden hyvästien paikka. Olen ja tulen olemaan entinen laborantti. Nykyäänhän olen päätoimisesti biokemian opiskelija. Ennen opintojani olin neljä vuotta töissä laboratoriossa, jonne palasin tänä kesänä kesätöihin. Astuessani taas tuohon tuttuun labraan, olo oli kuin kotiin olisi tullut. Muistin taas mitä työssäni rakastin. Mietin jopa, olinkohan sittenkään tehnyt oikean valinnan, kun jätin tuon kaiken. Opintojeni jälkeenhän olen tähän työhön melko lailla ylikoulutettu, vaikkakin samalla aihealueella pyöritään. Todennäköisyys, että käytän enemmän pipettejä kuin tietokonetta on häviävän pieni. Ei sillä, että todennäköisyyksistä ymmärtäisin mitään. Ainakaan vielä.

Mikä saa ihmisen, joka rakastaa työtään, luopumaan siitä? Vaakakupissa on pakko olla paljon asiaa, että tällainen päätös tulee tehtyä. Mietin asiaa omalla kohdallani. Toki olen ihminen, jonka on helppo irroittaa asioista ja jatkaa eteenpäin, koska se on usein helpompaa kuin märehtimään jääminen. Ainakin useimmiten. Joka tapauksessa, pidin työstäni ja ihmisistä joiden kanssa työskentelin. Töissä sai sopivasti tärkeyden tunnetta; ihmiset ympärillä luottivat minuun ja arvostivat työpanostani. Sain usein kuulla olevani hyvä työssäni ja työtehtäväni olivat sopivan monipuolisia ja usein haastaviakin. Pyrin myös ilmaisemaan työtovereilleni arvostukseni heitä kohtaan. Toki myös pienimuotoisia konflikteja syntyi toisinaan, niitä syntyy pakostikin, kun paljon erilaisia ihmisiä työskenentelee yhdessä, mutta nekin saatiin aina puhumalla selville. Eihän tätä työtä voinut kuin rakastaa.

Niihin syihin. Yksinäisyys. Ehkä suurin tekijä. Asuin kaupungissa, jossa en tuntenut ketään oman ikäistäni, jonka kanssa olisin voinut viettää vapaa-aikaa. Kaupungissa, jolla ei oikeastaan ollut tarjota minulle enää mitään. Paitsi tietysti työpaikka. Ja kauniit maisemat. Mutta mitä iloa on kauniista maisemista, jos niitä ei voi jakaa kenenkään kanssa? Nautin toki elämästä poikani kanssa, ja omasta ajastani silloin, kun poika oli isällään. Mutta pakostakin välillä olisi ollut kiva jakaa se oma aikakin jonkun kanssa. Kaikki lähimmät ystävät kun asuivat eri kaupungissa, eli ei niitäkään ihan kauhean usein kerennyt näkemään.

Harrastin edelleen tanssia, mutta sekään ei enää tarjonnut samoja haasteita kuin ennen. Olin ylimmässä ryhmässä vanhassa balettikoulussani vielä 26-vuotiaana, ja vanhimmat tytöt kyseisessä ryhmässä olivat suunnilleen kymmenen vuotta nuorempia. Eikä sillä, että olisin kokenut olevani muita ylempänä, vaan lähinnä muuten niin eri elämänvaiheessa, että oli tavallaan vaikea tuntea kuuluvansa ryhmään. Kiitokset kuitenkin opettajalle, joka innosti kehittymään ja rakastamaan omaa harrastustaan ikäerosta huolimatta. Töissä taas olin helposti nuorin porukasta, eikä sekään tietysti este ole, mutta jotenkin ei vaan tullut tehtyä työkavereidenkaan kanssa mitään vapaa-ajalla. Ehkä olin niidenkin kanssa vähän eri elämänvaiheessa.

Ja se halu kehittyä. Kaikesta ja kaikessa voi kehittyä. Kaikilta voi oppia jotain. Oli aika lailla selvää, että jos työni jättäisin, se tapahtuisi vain, jos saisin opiskelupaikan. Mihin en ihan oikeasti tahtonut uskoa. Samaten se tosiasia, että lähteminen olisi puhtaasti itsekäs teko. Koko elämän kääntäminen ylösalaisian ja alusta aloittaminen pienen lapsen kanssa ei ollut ihan optimaalinen ajatus ainakaan sen pienen lapsen näkökulmasta. Näin ollen omalla kohdallani ainoastaan opiskelupaikan saaminen unelmakoulusta oli tarpeeksi painava syy muuttaa pois lapsen kanssa. Koen varmasti aina vähän huonoa omatuntoa asiasta, riippumatta siitä, millaisen elämän poikani vielä viettää. Äiti kun olen. Vaikka sainkin sen, mitä hain. Ihmisiä ympärilleni ja hektisen elämän. Tekemistä. Ehkä liiaksikin. Mistä varmasti lisää myöhemmin.

Tällä hetkellä makaan kuumeessa vanhempieni luona kotikaupungissani, mikä saa kaiken tuntumaan taas harvinaisen masentavalta, mutta kun luen itse omaa tekstiäni, tulee väistämättä sellainen olo, että jotain tuli tehtyä oikein. En usko, että tulen palaamaan tänne enää ensi kesänä. Ajatus saa oloni jotenkin haikeaksi. Voihan toki olla, etten saa (edelleenkään) CV:tä kirjoitettua, tai pääse mihinkään muualle edes töihin, jolloin mennään taas sieltä mistä aita on matalin ja löydän itseni taas vanhalta työpaikaltani. Tänä kesänä se oli tosin koko ajan ykkösvaihtoehto. Ensi kesän haluaisin kuitenkin oikeasti olla Turussa. Ystävien ympäröimänä, tapahtumien keskellä. Siellä, missä se mun elämä nykyään taitaa olla. Tätä edellistä tulee kyllä ikävä. Vielä pari viikkoa töitä, niistä pitää ottaa kaikki irti.

Vähän aiheeseen liittyvää musiikkia (Egotrippi – Ovet):

https://www.youtube.com/watch?v=JIoXXViDh18