I love/hate running
Minulla on ihan kamalan kompleksi suhde juoksemiseen. Riippuen päivästä voin joko rakastaa sitä tai vihata sitä.
Juoksu-urani olen aloittanut pikajuoksijana. Olen aina ollut nopea, ja lapsena juoksin kilpaa 60 ja 100 metriä. Vaikka rakastin voittamisen tunnetta, inhosin itse kilpailemista. Keräsin itseeni liikaa paineita ja odotuksia. Jossain vaiheessa en enää jaksanut kimpoa perässä pelkällä luonnonlahjakkuudella ja siirryin jalkapallon perään. Ja vaikka jalkapallo on laji, jossa juostaan parhaillaan useita kymmeniä kilometrejä (tosin tämähän tapahtuu pallon perässä) suhteeni pitkänmatkanjuoksemiseen ei muuttunut; inhosin lenkkejä ja juoksemista aina noin 23 ikävuoteen asti.
Zip. Sitten tapahtui ihmeellinen käännekohta. En tiedä tuliko se siinä vaiheessa kun pääsin juoksemaan täysin uudessa maassa, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää lenkkarit jalkaan, jos halusi liikkua. Hullaannuin todennäköisesti uusista maisemista, niin etten muistanut juoksevani. Tai ehkä se tuli siinä vaiheessa kun kunto oli, kiitos satojen intevallityyppisten ryhmäliikuntatuntien, todella hyvä.
Voi että vihaan juoksemista!
Vihaan juoksemista. Se on niiin älyttömän tylsää. Vihaan sitä varsinkin silloin kun on kylmä (inhoan muutenkin kaikkea kylmää) ja talvella juoksuharrastus usein jää. Hävettää myöntää, mutta tänä talvena en ole pakkasten ja liukkauden vuoksi juossut kuin parisen kertaa. Viimeisen reilusti yli 10 km juoksulenkkini taisin tehdä lokakuussa.
Edellisellä lenkillä mittari näytti plussaa, mutta ilma oli niin raaka ja viimainen, että tuntui siltä, että keuhkoni jäätyisivät. Silloin ajatuksissa ei käynyt mielessä muuta kuin ” Mä vihaan, vihaan, vihaan juoksemista”. Jokainen askel tuntui suossatarpomiselta ja ajatuksissani mietin vain, miksen mennyt salille. ”Oikeasti, miksi **** pitäisi juosta kun voi vaikka mennä Bodystepiin tai pumppiin?”.
Oih, mä niin rakastan juoksemista!
Rakastan juoksemista. Se on niin helppoa. Sitä voi harrastaa missä vain. Se on omaa aikaa, jossa voit mennä niin lujaa ja juuri sinne minne haluat. Maisemat vaihtuvat ja askel rullaa. Rakastan juoksemista etenkin kesällä ja keväällä kun on sopivan lämmintä, aurinko tervehtii vastaan, ja on hyvää oikearytmistä musiikkia korvilla. Usein kuvittelen itseni juoksemaan jonnekin lämpimälle ulkomaalaiselle rantabulevardille (vaikka tosiasiassa juoksen Kaivopuiston rantaa koirankakkaa väistellen hihihi…). Juostessa saatan päästä flow-tunteeseen, jolloin kuulen vain omat askeleeni asfaltilla tai metsäpolulla, enkä huomaa ajantajua. Silloin kaikki muu katoaa ympäriltä; on vai minä ja askeleet. Lenkin jälkeen pää on täysin tyhjä ja endorfiinit jylläävät. En tiedä mitään muuta lajia, jotka herättävät minusa näin paljon sekalaisia tunteita: inhoreaktiota ja rakkautta. Missä on juoksumoodisi? Tähän mennessä oppinut on se, että jos haluan nauttia juoksemisesta, tarvitsen siihen oikean tunnetilan, jota kutsun juoksumoodiksi. Jos lähden juoksemaan silloin, kun olkapäälläni istuu edes hetkeksi se pieni juoksua vihaava piru, voin olla varma, että loppulenkillä tarvon eteenpäin hampaat ovat irvessä ja ajatukset vain jäljellä olevassa matkassa. Joskus taas en malta olla sitomatta edes kengännauhojani kunnolla, koska haluan jo ulos ja lenkille. Tällöin juoksu rullaa kuin itsestään kilometri toisensa jälkeen. Onneksi osaan suhtellisen hyvin nykyään arvioida milloin lenkki on ihana ja minä päivänä lenkki on kuin pakkopullaa. Minkälainen on sinun suhteesi juoksemiseen?