Ohjaajan läsnäolo & ohjaajakultti

Olen aina kuvitellut, että hyvän ryhmäliikuntaohjaajan erottaa huonosta siitä mitä ja miten hän puhuu – vai puhuko ollenkaan. Tiedättehän tsemppaa, huutaa, vitsailee tai vain selittää pakolliset asiat. Kuinka väärässä olenkaan ollut.

”Vielä jaksaa puske, paina!”

Kuva täältä.

Tämä fakta tuli todettua taannoin ryhmäliikuntatunnilla, jossa mikrofoni äkillisesti hajosi. Ei auttanut ohjaajapoloisen muuta kuin ohjata tunti mykkänä. Ensin ajattelin, että tulipas tylsä tunti, mutta hetken päästä tajusin, että eturivissä seisoo sen verran suuri persoona, että hän pelkästään  ilmeillään, elekielellään ja virnistyksillään saa minutkin virnistämään  ja puskemaan – vaikka sanat puuttuivatkin.

Ohjaajalla on aivan mielettömän suuri rooli ryhmäliikuntatunneilla. Niin se vain menee, että jotkut tunnit täyttyy vain ja ainoastaan siksi, että tietyllä ohjaajalla on mieletön, läsnäolemisen taito. Se saa unohtamaan pienet tekniikkavirheet tai kamalan musiikin, jos tarve vaatii. Ohjaaja, joka antaa kaiken itsestään, saa myös treenarit antamaan kaiken itsestään. Jotkut vaan on luotu seisomaan ryhmän eteen huutamaan ja tsemppaamaan – toisilla sitä taitoa ei ole. Ehkä se on persoona-kysymys. Toisaalta taas asiaa voi tarkastella myös toiselta puolelta: kaikki eivät ehkä tykkää samoista ohjaajista kuin itse. Ehkä joillekin sopii hiljaisempi rauhallisempi vetäjä – itse suosin niitä energisiä armeijakuria pitäviä jumppapirkkoja. Paitsi ehkä joogassa. 

Joillakin saleilla on havaittavissa myös tiettyä ohjaajakulttia. Tiedättehän, sellainen hiljainen fanijoukko, joka aina käy saman ohjaajan tunneilla. Sitten kun tunnille tulee sijainen, niin ollaan ihan kauhuissaan. Itsekin myönnän toisinaan sortuvani samantapaiseen salaiseen ohjaaaja-ihailuun aina välillä tai ainakin tietyisesti meneväni tiettyjen ihmisten tunneille. Oletko törmännyt tähän ohjaajakulttiin?