Leffassa: Inherent Vice

inherent_vice_poster.jpg

Tällä viikolla tuli nähtyä Inherent Vice. Vai sanoisinko Inherent WTF. Kriitikot ovat hehkuttaneet tätä Paul Thomas Andersonin uutukaista, mutta leffa on onnistunut niittämään mainetta myös sillä, miten monet katsojat ovat sen jättäneet kesken. Myös amsterdamilaisen art house -teatteri Kriterionin ovi kävi tiuhaan maanantai-iltana. En aluksi ihmetellyt elokuvan aikaista liikehdintää – saahan leffaan virvokkeita hakea – mutta vasta jälkikäteen tajusin, että tällä kertaa kukaan kesken poistuneista ei palannut. Omaan mieleen lähteminen ei edes tullut, sillä kyseessä oli varsin viihdyttävä, vaikka myös perin merkillinen kokemus. Leffan katsomisen jälkeen juonen sijaan keskustelun aiheena oli kuitenkin se, miksi Inherent Vice on ollut monille liikaa. Guardian summaa asian aika tiiviisti: odotukset ja niiden lunastaminen. Siitä siinä varmasti oli ainakin osittain kyse. Leffan sekava juonentapainen ja poukkoileva rytmi varmasti myös auttoivat asiaa, mistä päästäänkin siihen, kannattaako elokuvilta odottaa etukäteen mitään? Tietyt genreleffat ovat asia erikseen, vaikka niissäkään homma ei ole mustavalkoinen. Kauhuelokuvaksi tituleerattu ei välttämättä pelota ja romanttinen elokuva voi tarkoittaa monia eri asioita. Kannattaako olettamuksia kuitenkaan tehdä ainakaan ohjaajan nimen perusteella – etenkään silloin, jos kyseinen ohjaaja on tehnyt komean mutta varsin monipuolisen uran? Trailerin näkeminen luonnollisesti herättää olettamuksia, vaikka Inherent Vicen kohdalla se herätti lähinnä vain enemmän kysymyksiä, kuten sen, mikä helvetin Big Lebowski -kopio tämä muka on?  

Jos hyvään elokuvakokemukseen kuuluu selkeä juoni, niin Inherent Vice varmasti tuottaa pettymyksen. Jos taas haluaa antautua jollekin oudolle – parhaimmassa tapauksessa hysteerisen hauskalle ja takuuvarmasti huuruiselle seikkailulle – niin suositten lämpimästi. Peukkua näyttävät myös samalla rivillä kanssani istuneet +65-vuotiaat hollantilaiset. Vanhempi herrasmies vieressä nauraa räkätti jokaiselle kuvakulmalle ja replalle samalla kun ryysti lasista jotain pientä näkäräistä. Onnistunut ajankuva näytti ainakin tekevän vaikutuksen. Itse pidin erityisesti siitä sekavuudesta, minkä elokuva tarjosi. Kohtaukset oli tehty tarkasti, mutta koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei auttanut kuin mennä mukaan. 

inherent vice.jpg

Parasta Inherent Vicessä oli kuitenkin Joaquin Phoenix. Miten voikin hahmo olla yhtäaikaa niin herttainen ja hirveä? Muissa rooleissa nähdään mm. Benicio ”koska susta tuli tommonen pöhö” Del Toro ja Josh ”paras pokka ikinä” Brolin. Tuliko tästä sitten mieleen se Big Lebowski? Tuli ja ei tullut. Tuli, lähinnä koska Joaquin Phoenixin homssuinen olemus nyt oli aika samanlainen Jeff Bridgesin The Dude -hahmon kanssa. Suurin ero oli kuitenkin siinä, että siinä missä The Dude ei todellakaan kaivannut toimintaa, minkä keskelle hän joutui, oli Doc taas jossain määrin kerjäämässä verta nenästään alusta asti. Toki yhtäläisyyksiä oli muitakin, mutta tämä oli kyllä ihan oma hörhöilynsä ja toihan se mieleen myös mieleen lukuisia muitakin rainoja, kuten Quentin Tarantinon Jackie Brownin. Huurutasolla Inherent Vice on kuitenkin omaa luokkaansa. Kaiken kaikkiaan varsin rohkea veto Paul Thomas Andersonilta. 

Lopetan tämän pika-analyysin varsin epäolennaiselta kuulostavaan pikkutarinaan, joka sisältää opetuksen. Kävin Korkeasaaren eläintarhassa useampi vuosi sitten ja siellä saukkoaltaan luona perheenäiti tokaisi: ”Odotan tässä, kunnes tuo saukko tulee esiin, laskee liukumäkeä alas ja leikkii pallolla.” Arvatkaa toteutuiko? Toki elokuvamakuja on monenlaisia, mutta jos olet etukäteen päättänyt, mitä haluat tapahtuvan, niin pettymyksiä on varmasti luvassa niin kankaalla kuin eläintarhassakin. 

kulttuuri suosittelen leffat-ja-sarjat

Voi Coenit kun mun veljiä oisitte!

 

Blood_Simple_1080p-06-e1315290841921.png

Blood Simple (1984)

Elämään mahtuu monen mittaisia ihastumisia ja rakastumisia. Toiset kestävät vain hetkisen, kun taas toiset  tulevat jäädäkseen. Kaikista pisin rakkaussuhteeni on kestänyt jo yli 25 vuotta ja kohteena ovat Joel ja Ethan Coen. Nyt heitä sopiikin muistella, sillä veljesten ensimmäisestä pitkästä elokuvasta, Blood Simplesta, tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Se esitettiin ensimmäisen kerran Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 1984. Vaikka tämä synkeä kostotarina onkin hieman epätasaisen se sisältää kaikki tutut elementit Coenien uudemmista töistä. Oudot aksentit, merkillisen dialogin, yllättävän ja vatsasta kouraisevan väkivaltaisuuden, päähän jäävän musiikki ja tietysti Frances McDormandin. Rakenne on näin jälkikäteen ajatellen aika mainio. Alussa juoni ja dialogi on sen verran kökköä, että elokuvan loppuosan väkivaltaisemmat juonenkäänteet tulevat aidosti yllätyksenä ja tuntuvat harvinaisen pahalta. Puhumattakaan siitä, että elokuva jää päähän kummittelemaan päiväkausiksi. Veljeksillä on ollut tatsi siis alusta asti hallussa. 

Raising-Arizona-1987.jpg

Raising Arizona (1987)

Ensimmäinen näkemäni Coenin veljesten leffa oli Raising Arizona vuodelta 1987. Olin aivan liian nuori sitä katsomaan, mutta onneksi äitini ymmärsi hyvän päälle. Muistan vieläkin vuokra-VHS:n, josta alle 8-vuotiaskin hokasi, että jotain erityistä olisi luvassa. Kannessa oli kuva aurinkolasipäisestä vauvasta, mutta tajusin, ettei tämä ollut mikään 3 Men and  Baby tai Look Who’s Talking. Mieleen jäi etenkin alun hullu parisuhteen pikakelaus sekä kamera-ajo ja niitä säestänyt kreizi banjojodluu-version Beethovenin 9. sinfoniasta. Vielä tänäkään päivänä en ole kohdannut toista yhtä hauskaa, outoa, älytöntä ja samalla täysin sydämellistä elokuvaa kuin tämä. Monet lapsuuden suosikit muuttuvat vuosien varrella vähemmän erityisiksi, etenkin jos ne erehtyy katsomaan pitkän ajan kuluttua uudelleen, kun taas Raising Arizona saa minussa edelleen aikaan kunnon röhönaurut.

fargo-marge-2.jpg

Fargo (1996)

Raising Arizona oli kuitenkin vasta alkua ja muita mestariteoksia on tullut  sen jälkeen useita. Osa on kepeitä komedioita, kun taas toisissa synkät elementit ovat enemmän tai vähemmän läsnä. Parhaissa tapauksissa ne ovat olleet saumaton yhdistelmä molempia. Tärkeintä Coenien elokuvissa on kuitenkin hahmot. Elokuvat ovat täynnä outoja, ärsyttäviä ja rakastettavia tyyppejä. Siksi ne elokuvat, joissa käsikirjoitus ei ole tullut Coenien kynästä eivät vain toimi samalla tavalla. Niistä jää aina jotain puuttumaan. Poikkeuksena tosin No Country For Old Men (2007), jossa esitellään yksi elokuvahistorian kylmäävimmistä pahiksista, Anton Chigurh (Javier Bardem). Oletteko koskaan nähneet yhtä pelottavaa sarjamurhaajaa, jolla on noin typerä tukka? Kuuluisin hahmo on kuitenkin The Big Lebowskin The Dude. Silti oli hieman yllättävää, kun täällä Amsterdamissa paikallinen pienpanimo Cinema Brewers lanseerasi The Big Lebowski IPAn. Kyllähän The Dude bissensä ansaitsee, mutta silti hieman hassua, että se tapahtui vasta nyt. Itse olut ei kyllä tehnyt kunniaa valkovenäläisiä kiskoneelle rentulle. 

big-lebowski-1.jpg

The Big Lebowski (1998)

Täysin ehdotonta tämä Coen-rakkaus ei kuitenkaan  vuosien varrella ole ollut. Väliin on mahtunut sellaisia kestämättömiä tapauksia kuten Intolerable Cruelty (2003) ja Ladykillers (2004). Mietin vieläkin oliko ensimmäisen vitsi George Clooneyn ja Catherine Zeta-Jonesin täydellisessä kemian puutteessa vai siinä, että jokaikinen hahmo oli kuvottava. Myös Burn After Reading (2008) oli hieman hankala sulattaa, vaikka se osoittaakin Brad Pittin lahjakkuuden komedian saralla.Yritän ajatella, että Burn After Reading oli pakollinen nollauselokuva ahdistavan mestariteoksen No Country for Old Menin (2007) jälkeen. Sellainen sitruunasorbetti, joka otetaan aterioiden välissä. Raikastaa suun, maistuu kivalle, mutta ei jää mieleen.  Suurimmaksi osaksi tunnen kuitenkin sanoinkuvaamatonta ihailua ja kunnioitusta heidän 30 vuotta kestänyttä uraansa kohtaan. En tiedä toisia ohjaajia, joiden ura olisi ollut yhtä pitkä, laadullisesti tasainen ja täynnä yllätyksiä. 

 

o brother.png

O Brother ,Where Art Thou? (2000)

Coenit ovat todistaneet hallitsevansa useita eri tyylejä ja tapahtumapaikkoja. Otetaan vaikka Fargo, elokuva joka onnistuu olemaan yhtäaikaa hervottoman hauska ja silti yhtä lailla tiivistunnelmainen jännäri. Fargossa autokauppias Jerry Lundegaardin (William H. Macy) suunnitelmat järjestää raha-asiansa reilaan menevät niin perseelleen kuin mahdollista ja juttu kääntyy nopeasti veriseksi. Eikä aikaakaan, kun viimeisillään raskaana oleva poliisi, Marge Gunderson (Frances McDormand) pääsee miehen jäljille. Elokuva sijoittuu lumiseen ja kylmään Minnesotaan ja on täyttä Coenia. Näillä veljeksillä on taito, jota harvalta löytyy. He pystyvät tekemään loistavia elokuvia mitä oudoimmista elementeistä. Hahmot ovat täyttä slapstickia, mutta silti he tuntuvat aidoilta. Esimerkiksi Fargossa tapahtumapaikka on kylmä kuin perkele ja lumi narskuu saappaiden alla. Kaikki pukeutuvat paksuihin toppavaatteisiin ja korvaläppähattuihin samalla kun yrittävät vakavalla naamalla selvittää murhaa. Yksi parhaista asioista Coenien elokuvissa on todellakin ne maailmat, joihin miekkoset katsojansa vievät sekä tietty heidän silmänsä yksityiskohdille. Puhumattakaan sulavasta liikkumisesta lajityypistä toiseen. Kreizikomedia, selkäpiitä karmiva jännäri tai kuivaakin kuivempi musta komedia, kaikki hoituu.  

no-country-for-old-men-3.jpg

No Country for Old Men (2007)

Vaikka loistavat hahmot ja mukaansatempaava juoni ja hersyvä dialogi tekevät Coenien elokuvista jo ikimuistoisia on heillä vielä yksi valttikortti olemassa. Se on Carter Burwellin musiikki. Se on niin olennainen osa ja iso osa sitä sydämellisyyttä, mikä näistä elokuvista löytyy. Musiikki myös vie katsojan oikeanlaiseen tunnelmaan heti alkumetreillä. Biiseissä on myös varsin oivaa korvamatopotentiaalia. Coenien elokuvien lisäksi mies on säveltänyt musiikkia mm. Twilight-elokuviin ja HBO:n uutukaiseen Olive Kitteridge -minisarjaan.

Inside-Llewyn-Davis-tease-001.jpg

Inside Llewyn Davis (2013)

Viimeisenä merkittävänä seikkana Coenien leffoissa haluan ottaa esiin elukat.  Eläimet ovat olleet mukana lukuisissa kohtauksissa, mutta harvemmin kuitenkaan statistia vahvemmassa roolissa. Tilanne kuitenkin muuttui Inside Llewyn Davis -elokuvan kohdalla. Siinä meille esitellään kissa. Kissathan ovat nykypäivänä miljardibisnes ja niitä löytyy joka paikasta, mutta tässä elokuvassa kissa on todellakin oikealla paikallaan. En usko spoilaavana liikoja sanomalla että ilman kissaa tässä elokuvassa ei olisi sydäntä ja kyseisen otuksen puute myös korostaisi päähenkilön negatiivisia luonteepiirteitä liiaksi. 

Näin päättyy oodini Coeneille. Monta hyvää elokuvaa jäi käsittelemättä eikä mainituistakaan mitään syväanalyysia ollut luvassa. Halusin lähinnä jakaa ne tunteenpurkaukset, joita Coenien upean uran muistelu minussa herättää. Seuraavia seikkailuja odotellessa!

kulttuuri suosittelen leffat-ja-sarjat