Leffassa: Inherent Vice

inherent_vice_poster.jpg

Tällä viikolla tuli nähtyä Inherent Vice. Vai sanoisinko Inherent WTF. Kriitikot ovat hehkuttaneet tätä Paul Thomas Andersonin uutukaista, mutta leffa on onnistunut niittämään mainetta myös sillä, miten monet katsojat ovat sen jättäneet kesken. Myös amsterdamilaisen art house -teatteri Kriterionin ovi kävi tiuhaan maanantai-iltana. En aluksi ihmetellyt elokuvan aikaista liikehdintää – saahan leffaan virvokkeita hakea – mutta vasta jälkikäteen tajusin, että tällä kertaa kukaan kesken poistuneista ei palannut. Omaan mieleen lähteminen ei edes tullut, sillä kyseessä oli varsin viihdyttävä, vaikka myös perin merkillinen kokemus. Leffan katsomisen jälkeen juonen sijaan keskustelun aiheena oli kuitenkin se, miksi Inherent Vice on ollut monille liikaa. Guardian summaa asian aika tiiviisti: odotukset ja niiden lunastaminen. Siitä siinä varmasti oli ainakin osittain kyse. Leffan sekava juonentapainen ja poukkoileva rytmi varmasti myös auttoivat asiaa, mistä päästäänkin siihen, kannattaako elokuvilta odottaa etukäteen mitään? Tietyt genreleffat ovat asia erikseen, vaikka niissäkään homma ei ole mustavalkoinen. Kauhuelokuvaksi tituleerattu ei välttämättä pelota ja romanttinen elokuva voi tarkoittaa monia eri asioita. Kannattaako olettamuksia kuitenkaan tehdä ainakaan ohjaajan nimen perusteella – etenkään silloin, jos kyseinen ohjaaja on tehnyt komean mutta varsin monipuolisen uran? Trailerin näkeminen luonnollisesti herättää olettamuksia, vaikka Inherent Vicen kohdalla se herätti lähinnä vain enemmän kysymyksiä, kuten sen, mikä helvetin Big Lebowski -kopio tämä muka on?  

Jos hyvään elokuvakokemukseen kuuluu selkeä juoni, niin Inherent Vice varmasti tuottaa pettymyksen. Jos taas haluaa antautua jollekin oudolle – parhaimmassa tapauksessa hysteerisen hauskalle ja takuuvarmasti huuruiselle seikkailulle – niin suositten lämpimästi. Peukkua näyttävät myös samalla rivillä kanssani istuneet +65-vuotiaat hollantilaiset. Vanhempi herrasmies vieressä nauraa räkätti jokaiselle kuvakulmalle ja replalle samalla kun ryysti lasista jotain pientä näkäräistä. Onnistunut ajankuva näytti ainakin tekevän vaikutuksen. Itse pidin erityisesti siitä sekavuudesta, minkä elokuva tarjosi. Kohtaukset oli tehty tarkasti, mutta koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei auttanut kuin mennä mukaan. 

inherent vice.jpg

Parasta Inherent Vicessä oli kuitenkin Joaquin Phoenix. Miten voikin hahmo olla yhtäaikaa niin herttainen ja hirveä? Muissa rooleissa nähdään mm. Benicio ”koska susta tuli tommonen pöhö” Del Toro ja Josh ”paras pokka ikinä” Brolin. Tuliko tästä sitten mieleen se Big Lebowski? Tuli ja ei tullut. Tuli, lähinnä koska Joaquin Phoenixin homssuinen olemus nyt oli aika samanlainen Jeff Bridgesin The Dude -hahmon kanssa. Suurin ero oli kuitenkin siinä, että siinä missä The Dude ei todellakaan kaivannut toimintaa, minkä keskelle hän joutui, oli Doc taas jossain määrin kerjäämässä verta nenästään alusta asti. Toki yhtäläisyyksiä oli muitakin, mutta tämä oli kyllä ihan oma hörhöilynsä ja toihan se mieleen myös mieleen lukuisia muitakin rainoja, kuten Quentin Tarantinon Jackie Brownin. Huurutasolla Inherent Vice on kuitenkin omaa luokkaansa. Kaiken kaikkiaan varsin rohkea veto Paul Thomas Andersonilta. 

Lopetan tämän pika-analyysin varsin epäolennaiselta kuulostavaan pikkutarinaan, joka sisältää opetuksen. Kävin Korkeasaaren eläintarhassa useampi vuosi sitten ja siellä saukkoaltaan luona perheenäiti tokaisi: ”Odotan tässä, kunnes tuo saukko tulee esiin, laskee liukumäkeä alas ja leikkii pallolla.” Arvatkaa toteutuiko? Toki elokuvamakuja on monenlaisia, mutta jos olet etukäteen päättänyt, mitä haluat tapahtuvan, niin pettymyksiä on varmasti luvassa niin kankaalla kuin eläintarhassakin. 

Kommentit (3)
  1. pelkkä huomio
    16.3.2015, 22:31

    Kannattaa ehkä paneutua kirjasta tehtyyn elokuvaan hieman syvemmin, ennenkuin alkaa kirjoittamaan tällaista arvostelua ja luomaan Korkeasaari-vertaiskuvia. Kiitos

  2. Inherent WTF! 🙂

    Ennakkohehkutus ja -pähkäily tän leffan kohdalla on kyllä ollut huomattavan runsasta, joten monenmoisia reaktioita lienee odotettavissa. Avautuiskohan tää sitten paremmin jos olisi paneutunut Thomas Pynchoniin? Mitä siis en ole, mene ja tiedä!

    1. Samaa mietin minäkin. Tai jäi lähinnä mietityttämään, että millainen kokemus olisi jos kirjan olisi lukenut. Tai, pitäisikö se lukea nyt leffan jälkeen. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *