Elokuvissa nähtyä: Joe

joe.jpeg

Nicolas Cage on kummallinen mies, jolla on takanaan hyvin monipuolinen ja monitasoinen ansioluettelo. Hän saattaa tehdä vuoden parhaan luonneroolin rapajuoppona, kuten Leaving Las Vegasissa kävi. Tai sitten hirvittävän, myötähäpeää herättävän riehumissuorituksen kuten Con Airissa. Mutta merkillisintä miehessä on se, että vaikka hänen tililtään löytyy The Wicker Manin kaltainen, huonoudessaan jo kulttiklassikon tasolle yltävä  suoritus, joka voisi syöstä isommankin tähden alimpaan kastiin, hän onnistuu nostamaan itsensä jälleen kerran A-luokkaan yhdellä roolilla. Poissa on ylinäytteleminen, riehuminen tai liioitellut maneerit ja jäljellä vain vahva ja aito suoritus. Elokuvan nimi ”Joe” on myös Cagen roolihahmon nimi. Tämä alkoholiin menevä perähikiän retale käy päivisin töissä ja rentoutuu sen jälkeen huorissa ja viskipullon ääressä. Joe ei ole pulmunen, mutta ei kuitenkaan täysi persläpi. Hän toimii työnjohtajana sekalaiselle seurakunnalle eri-ikäisiä mustaihoisia miehiä. Mieskööri myrkyttää puita metsässä, jotta samalle paikalle voidaan istuttaa uutta tuoretta metsää. Palkka maksetaan pimeästi perjantaisin puhtaana käteen. Työ näyttää yhtä oudolta kuin kuulostaa. Eräänä päivänä Joe tapaa 15-vuotiaan Garyn (Tye Sheridan), joka tulee pyytämään häneltä töitä. Garyn perheeseen kuuluu väkivaltainen täysjuoppo isä Wade (Gary Poulter), sekä sisko ja äiti. Gary yrittää pitää perheensä leivänsyrjässä kiinni, mutta juoppo ja pahansisuinen isä ei auta asiaa. Joe yrittää olla puuttumatta tilanteeseen, mutta siitä tehdään hänelle hyvin hankalaa. Lisäksi hänellä on omia velkoja maksettavana paikallisen niljakkeen kanssa, joten jännitettä on ilmassa moneen suuntaan.

Elokuvan perustarina ei yllätä ainutlaatuisuudellaan, mutta roolisuoritukset, miljöö ja aidontuntuinen dialogi tekevät Joe’sta erityisen. Nicolas Cagen vahvan roolityön lisäksi Tye Sheridan, joka on aiemmin nähty elokuvissa Mud ja The Tree of Life, osoittaa jälleen olevansa nuoren polven kärkikastia. Näiden tunnettujen naamojen lisäksi jokainen pienikin sivuhahmo paikallisen ruokakaupan pitäjästä Joen duunareihin on roolitettu täydellisesti. Ohjaaja David Gordon Green on tunnettu siitä, että hän ottaa elokuviin ns. tavallisia tallaajia ja tässä sen kyllä huomaa. Suurin yllätys on kuitenkin on Gary Poulter juoppoisän roolissa. Hän jättää jopa Cagen ja Sheridanin varjoonsa. Lopputeksteistä selvisi, että mies on kuollut hiljattain ja elokuva on omistettu hänelle. Sen verran sykäyttävän ja sydänverellä tehdyn suorituksen Poulter antoi, että täytyi selvittää mikä hän oli miehiään.  Hahmosta toki näkyi heti että Poulterin täytyi olla joko entinen tai nykyinen juoppo. Sen verran ahavoituneet kasvot ja väsyneet silmät miehellä olivat, mutta yllätys oli kuitenkin melkoinen kun IMDB:sta löytyi tieto siitä, että mies oli koditon alkoholisti, jonka Gordon Green löysi Waden rooliin suoraan kadulta ja että Poulter menehtyi muutama kuukausi elokuvan valmistumisen jälkeen. Tämä katujen mies, jolla ei ollut mitään aiempaa kokemusta näyttelemisestä, onnistui kuitenkin luomaan Wadesta muutakin kuin ördäävän pultsarin. Vaikka Wade tekee viinanhimoissaan kaiken mahdollisen seuraavan ryypyn takia, onnistui Poulter luomaan hahmoon syvyttää ja inhimillisyyttä. Muutamissa kohtauksissa näkyi, että viinanhimo vie miestä eteenpäin, mutta silmien takana on kärsivä hahmo, jolla ei ole voimia toimia toisin.

pic_big4.jpg

Roolisuoritusten lisäksi pidin kovasti elokuvan viipyilevästä tunnelmasta ja Tim Orrin kuvauksesta, joka onnistui tuomaan esiin kauneuden jopa puita myrkyttävien miesten puuhista. Melkein parituntiseen elokuvaan sopi useita rauhallisia kohtauksia, jotka eivät sisätäneet dialogia, mutta antoivat lisää sisältöä hahmoille. Näiltä osin Joe muistuttaakin hieman ohjaajan edellistä Prince Avalanche -elokuvaa.

Joe’ssa on toki muutamia pieniä seikkoja, joiden takia elokuva ei ole täysin ehyt kokonaisuus. Tempo vaihtuu hieman liian yllättäen ja näkyvästi alun viipyilevän rauhallisesta tunnelmasta ja muuttuu enemmän perusdraamaksi. Toinen asia, mihin tulee kiinnitettyä huomiota on se, että loistavista roolisuorituksista huolimatta Cage ja Sheridan näyttävät piirun verran liian raikkailta ollakseen samaa perähikiä porukka muun köörin kanssa. Ehkä Cagen olisi pitänyt vetää parin viikon putki ennen roolia. 

Vaikka elokuvassa on välillä jopa kevyttä huumoria on se suurimmaksi osaksi raskas ja välillä hyvin raaka. Katsojalle tehdään selväksi, että nyt ollaan syvällä Amerikassa, jossa silmä-silmästä sääntö on enemmän sääntö kuin poikkeus ja laki otetaan omiin käsiin tarpeen vaatiessa. Yhdistelmä raakaa maailmaa ja viipyilevän kaunista kuvaa toimii poikkeuksellisella tavalla ja elokuvan ihmiskohtalot jäävät pyörimään pyörimään mieleen pidemmäksi aikaa. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *