Leffassa: Devil’s Knot, mutta miksi ihmeessä teit sen Atom?!
Huomasin tuossa taannoin, että lempiteatterini The Movies esitti ohjelmistossaan Atom Egoyanin uutta, tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa Devil’s Knot, joka kertoo paljon huomiota herättäneistä ja lukuisten dokumenttien aiheena olleista Robin Hood Hillsin surmista. Vuonna 1993 8-vuotiaiden Steve Branchin, Michael Mooren ja Christopher Byersin ruumiit löytyivät puron varrelta Robin Hood Hills –nimiseltä alueelta West Memphisissä Arkansasissa. Kolmen pienen pojan kuolema on kamala tragedia, mutta tilanne muuttui entistä hirveämmäksi, kun poliisi pidätti kolme 16-18-vuotiasta nuorta miestä epäiltynä näistä murhista. Poliisi katsoi, että nämä mustiin pukeutuneet metallimusiikkifanit Jessie Misskelley, Damien Echols ja Jason Baldwin olisivat tappaneet pienet pojat osana satanistista rituaalia. Oikeus katsoi miehet syyllisiksi vuonna 1994 ja Echols sai kuolemanrangaistuksen, Misskelley elinkautisen + 20 vuotta ja Baldwin elinkautisen. Miten nämä nuoret miehet sitten joutuivat syytettyjen pallille? Ongelmana oli, että poliisi ei onnistunut löytämään varteenotettavia epäiltyjä karmeille teoille ja aikaa kului. Se taas söi poliisin uskottavuutta ja lietsoi pienellä paikkakunnalla lisää paniikkia. Näistä nuorista miehistä puolestaan saatiin helposti leivottua epäillyt. Echols olikin sopivasti ollut poliisin silmätikkuna jo jonkin aikaa. Hänen mustanpuhuva tyylinsä erottui ikävästi pienessä pikkukaupungissa ja hän oli lisäksi yhdessä Baldwinin kanssa saanut syytteitä vandalismista ja myymälävarkaudesta. Misskelleyn taas oli tunnettu kuumakalle, joka oli joutunut tappeluihin koulussa. Nuo seikat ovat kuitenkin täysin eri tasolla kuin raakoihin surmatöihin osallistuminen. Poliisin kuulustelumetodit olivat vähintäänkin epäilyttäviä ja kun mukaan ympättiin kohtuuttomalla painostuksella ja johdattelulla saadut väärät todistajanlausunnot sekä fakta, ettei nuorilla miehillä ollut varaa kunnolliseen puolustukseen, oli lopputuloksena suoranainen oikeusmurha.
Satanismi oli 90-luvulla tapetilla ja aiheella oli helppo pelotella kaikenikäisiä ihmisiä – etenkin Amerikan ”raamaattuvyöhykkeellä”. Oikeudenkäyntiin oli hankittu ”asiantuntijaksi” kirjeyliopistosta ”valmistunut” herra, joka maalaili lausuntoja poikien kouluvihkopiirroksien perusteella. Uhreissa näkyi jälkiä, jotka liitettiin satanismiin. Vasta vuonna 2007 kun puolustus kykeni tekemään kunnolliset tutkimukset kävi lopulta ilmi, että kyseiset jäljet olivat kilpikonnien tekemiä ja tapahtuneet vasta post mortem. Vuonna 1993 jäljet olivat kuitenkin erittäin merkittävä osa syyttäjän todistusaineistoa.
Reese Witherspoon eläytyy rooliinsa
Robin Hood Hillsin surmista on tehty useita dokumentteja. Ensimmäinen niistä on Music Televisionin tuottama vuodelta 1996 oleva Paradise Lost: The Child Murders at Robin Hood Hills. Elokuvantekijät Joe Berlinger ja Bruce Sinofsky pääsivät sisälle oikeussaliin ja lisäksi he saivat mahdollisuuden haastatella kaikkia asianosaisia. Jälkikäteen ajatellen on uskomatonta, kuinka avoimesti asianosaiset heille avautuvat. Jos uhrien omaiset ja poliisit olisivat tajunneet kuinka iso juttu näistä elokuvista tulee, eivät nuo ovet olisi Berlingerille ja Sinofskylle auenneet. Elokuvalle on tehty kaksi jatko-osaa: Paradise Lost 2: Revelations (2000) ja Paradise Lost 3: Purgatory (2011). Nämä kolme dokumenttielokuvaa kestävät yhteensä seitsemän tuntia ja ne ovatkin kokonaisuutena raskasta katsottavaa lukuisine valokuvineen ja muine graafisine yksityiskohtineen. Jos asiasta on kiinnostunut, muttei halua masentua päiväkausiksi, on näiden lisäksi vielä yksi uudempi laadukas dokumentti West of Memphis (2012), jossa tapahtumat kerrotaan alusta loppuun hieman kompaktimmassa muodossa. Se myös esittää roppakaupalla uutta todistusaineistoa ja muuta kiinnostavaa tietoa. Vaikka ohjaaja on eri voidaan West of Memphisiä myös pitää epävirallisena neljäntenä osana kolmelle edelliselle. Elokuvan on ohjannut Amy Berg ja tuottanut Peter Jackson.
Echolsin, Misskelleyn ja Baldwinin pidätyskuvat
Kun sain kuulla, että Atom Egoyan on tarttunut tähän aiheeseen, mietin etukäteen, mitä uutta Devil’s Knot voisi tuoda kokonaisuuteen tai sitä, miksi ohjaaja on valinnut sen aiheekseen. Elokuvan katsottuani olen edelleen samojen kysymysten äärellä. Devi’ls Knotilla ei näet ole suoraan sanottuna mitään annettavaa. Egoyan ei ole myöskään löytänyt minkäänlaista kiinnostavaa uutta tulokulmaa tarinalle. Toisin kuin edellä mainitut dokumentit elokuva keskittyy suurimmaksi osaksi Steven Branchin äidin Pamela Hobbsin tarinaan, mutta ei tee sitäkään kunnolla. Pamia esittää Reese Witherspoon. Toinen isompi tähti on Colin Firth, joka esittää Ron Lax –nimistä etsivää. Hän yrittää auttaa syytettyjä, koska ei usko heidän syyllisyyteensä. Tuntuu siltä, että Egoyan on halunnut pari isompaa tähteä elokuvaansa, jotta se kiinnostaisi yleisöä. Muihin rooleihin on selkeästi yritetty löytää mahdollisimman todenmukaiset näyttelijät ja loput on tehty maskeilla. Osa henkilöistä, kuten John Mark Buyersin ja Damien Echolsin hahmot, näyttävät lähinnä karikatyyreiltä. Tämän takia Witherspoon ja Firth erottuvat entistä selkeämmin joukosta. Roolijakoa kiinnostavampi asia on kuitenkin motiivi, sille että tämä elokuva on olemassa. Tapahtumat mennään läpi kylmän rauhallisesti ja monet kohtaukset ovat tuttuja dokumenteista. Elokuva lähinnä kuvittaa jo kertaalleen dokumenteissa nähtyjä kohtauksia eikä se tunnu olevan kenenkään puolella, joskin saaden Echolsin hahmon vaikuttamaan huomattavasti epätasapainoisemmalta kuin mies todellisuudessa on. Juoni on epätasainen ja elokuva tuo lähinnä mieleen huonot tv-elokuvat, jotka revittelevät ”perustuu tositapahtumiin” -aiheilla. Huonoimpina hetkinään se muistuttaa jopa amerikkalaisten tositv-rikossarjojen kuvituskohtauksia. Tiedäthän ne pätkät, joissa ö-luokan näyttelijät kuvittavat tapahtumia samalla, kun kertojanääni taustalla monotonisesti papattaa. Tämä kaikki on hyvin surullista kun ottaa huomioon, että ohjaajana on toiminut Sweet Hereafterin kaltaisen mestariteoksen ohjannut mies. Elin elokuvan aikana jonkinlaisessa kieltämisen tilassa, sillä onnistuin parituntisen aikana unohtamaan kuka elokuvan on ohjannut, kunnes lopputekstit ”paljastivat” asian. Devil’s Knotia kuvaa parhaiten yksi sana: mitäänsanomaton. Yksi tähti.
Baldwin, Misskelly ja Echols vuonna 2012
Devil’s Knot loppuu, kun Misskelley & kumppanit saadaan kalterien taakse. Lopussa kerrataan parilla lauseella se, kauanko miehet vankilassa istuivat. Vastaus on 18 vuotta ja 78 päivää. Heitä ei todettu missään vaiheessa syyttömiksi, mikä johtui oikeudenkäyntien taustalla pyörineestä poliittisesta pelistä. He joutuivat myöntämään syyllisyytensä, mistä meinasikin tulla ongelma, sillä Baldwin ei olisi millään halunnut tunnustaa, mutta hän teki sen pelastaakseen Echolsin, joka oli kuolemansellissä ja olisi varmasti jossain vaiheessa tuomittu kuolemaan. Voisi ajatella, ettei ihmisestä ole noin pitkän tuomion jälkeen jäljellä kuin rippeet, mutta nämä kohta nelikymppiset miehet ainakin yrittävät jatkaa elämäänsä. Helppoa se ei varmasti kuitenkaan ole ollut. Miesten läheiset eivät kuitenkaan hylänneet heitä, millä on varmasti ollut suuri merkitys. Misskelleyn isä kävi katsomassa poikaansa joka sunnuntai kaikki nuo vuodet. Ensimmäinen Paradise Lost –elokuva oli merkittävässä roolissa siinä, että tapaus tuli ihmisten tietoisuuteen. Dokumentin takia miehillä onkin ollut vuosien saatossa tukenaan läheistensä lisäksi iso tukku julkisuuden henkilöitä, jotka ovat kokeneet tapauksen tärkeäksi. On kuitenkin suuri ihme, että kaikki kolme ovat hengissä melkein 20-vuotisen vankilahelvetin jälkeen. Vaikka miehiä ei virallisesti todettu syyttömiksi, on heidän syyttömyytensä kuitenkin kiistaton. Se on vuonna 2007 tehtyjen DNA-testien ansiota. Heidän DNA:nsa ei löytynyt rikospaikalta eikä sen välittömästä läheisyydestä eikä mikään oikea todiste ole heitä vastaan.
Kuka sitten lopulta tappoi Steve Branchin, Michael Mooren ja Christopher Buyersin vuonna 1993? Tapaus on edelleen siltä osin auki eikä syyllistä ole löydetty. Paradise Lost– ja West of Memphis -dokumenteissa on pohdittu samaa asiaa ja osoitettu syyttäviä sormia Christopher Buyersin isää John Mark Buyersia ja Steve Branchin isäpuolta Terry Hobbsia kohtaan. Tapaus on kuitenkin suljettu ja on hyvin mahdollista, ettei oikeaa syyllistä löydetä koskaan. Murhattujen pikkupoikien vanhemmat olivat aluksi varmoja Miskelleyn, Echolsin ja Baldwinin syyllisyydestä, mutta etenkin John Mark Buyers on myöhemmin keskittynyt miesten puolustamiseen. Steven Branchin äiti Pamela taas on osoittanut huolensa siitä, miksei oikeita syyllisiä enää yritetä etsiä.
Vaikka tapahtumien lähtötilanteesta on jo yli 20 vuotta, Egoyanin elokuva tuskin jää viimeiseksi. IMDB:stä löytyykin tiedot ”West Memphis Three” -nimisestä Monte Hellmanin ohjaamasta elokuvasta, jossa pääosaan on kiinnitetty Chloë Sevigny. Elokuvan on ilmeisesti määrä valmistua loppuvuonna. En tosin tiedä, tahdonko sitä nähdä – riippumatta siitä, mitä sillä on tarjottavanaan. Kolme pientä viatonta poikaa kuoli 20 vuotta sitten ja kolme nuorta miestä vietti vankilassa 20 vuotta syyttöminä. Minä taas olen tutustunut tähän aiheeseen 10 tuntia järkyttävien, mutta laadukkaiden dokumenttien parissa ja siihen päälle kaksi erittäin masentavaa tuntia huonon elokuvan parissa. Enough is enough eli liika on liikaa. Tätä tekstiäkin kirjoittaessa taisi nousta kuumekin. Ehkä seuraavaksi joku kepeä kesäkomedia tai aivotonta zombie-viihdettä.