Eilen koitti päivä, jota olinodottanut pitkään. Tiedossa oli elokuvailta lähiteatteri Kriterionissa. Kyseessä ei vain ollut mikä tahansa raina vaan Richard Linklaterin Boyhood. Siitä on kirjoitettu pilvin pimein viiden tähden arvosteluita sen jälkeen kun se tuli ensi-iltaan Yhdysvalloissa. Jos elokuva ei ole tuttu niin lyhykäisesti kerrottuna se seuraa elokuvan alussa 6-vuotiaan Mason-pojan (Ellar Coltrane) ja hänen perheensä elämää 12 vuoden ajan. Elokuva on kuvattu alle 40 päivässä vuosien 2002-2013 aikana ja näyttelijät pysyvät samana koko prosessin ajan. Tämä perhe-eepos on kaikkea sitä, mitä odotin ja vielä enemmän. Siitä kirjoittaessa voi vahingossa kuulostaa kliseiseltä sanomalla jotain niin typerän kuuloista kuin ”Boyhood on enemmän kuin osiensa summa”. Vaikka se saa minut suoltamaan edellä mainittuja latteuksia itse elokuva kuitenkin välttää kaikki ylisentimentaaliset hollywoodmaiset kliseisyydet, eikä myöskään sorru eurooppalaisten elokuvien ahdistavuuteen tai äkkishokkeihin. Linklater on ymmärtänyt, että sellaisia elementtejä ei tarvita voidakseen luoda jotain ainutlaatuista. Jo ensimmäisen kohtauksen aikana tajusin, miten upeaa on saada viettää melkein kolme tuntia ja 12 vuotta näiden hahmojen parissa. Boyhood vain soljuu eteenpäin kuten elämäkin. Hahmot vanhenevat, maisemat vaihtuvat ja vuodet vierivät. Tuntuu kuin katsoisi dokumenttielokuvaa.

Kuten monelle muullekin 2000-luvun alussa lapsuuttaan viettäneelle, myös Masonille Harry Potter on tärkeä hahmo. Äiti lukee Pottereita lapsilleen iltasaduksi ja lapset myös osallistuvat yhden Potter-kirjan lanseeraustilaisuuteenkin. Masonissa ja Harryssa onkin yhtäläisyyksiä. Molemmat  ovat omien tarinoidensa päähenkilöitä, mutta eivät erotu räiskyvällä personaallaan. Mason, kuten Harrykin on kaiken keskellä, mutta kuitenkin samalla sivustaseuraaja. Tällä valinnalla Linklater onkin onnistunut vangitsemaan olennaisen lapsuudesta ja etenkin teini-iästä. Mason ja isosiskonsa Samantha (ohjaajan tytär Lorelei Linklater) ovat juuri niin lapsellisia tai teinimäisiä kuin lapset ja nuoret ovat. Heistä ei ole yritetty tehdä liian aikuismaisia, eikä heiltä löydy vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin vanhempansakaan eivät osaa vastata. Ajatuksia ja hahmotuskykyä heiltä kyllä löytyy, mutta etenkin aikuisten seurassa he ovat juuri sellaisia kuin muutkin ikäryhmänsä edustajat. Ajoittain ahdistuneita tai myötähäpeästä kiemurtelevia mumisijoita. Vaikka lapset eivät olekaan koko ajan äänessä on elokuvan fokus kuitenkin selvästi Masonissa. On kyse sitten pienestä Masonista, joka seuraa vierestä äitinsä (Patricia Arquette) ja isänsä (Ethan Hawke) suhdekuvioita tai aikuistuvasta Masonista, joka alkaa pohtia elämän merkityksellisyyttä valmistumisen kynnyksellä. Eokuva kuitenkin keskittyy myös aikuistenkin suhteisiin. Masonin äiti etsii paikkaansa elämässä eikä se ole helppoa. Yksinhuoltaja kun haluaisi tarjota lapsilleen jotain pysyvää ja turvallista. Lapset ovat hänelle tärkeitä, mutta jo elokuvan alussa hän raivoaa silloiselle poikaystävälle, ettei ole koskaan saanut olla itsekseen. Ensin olet jonkun tytär, sitten vaimoja äiti. En tiedä, millaisia kokemuksia Patricia Arquetelle on omassa elämässä noiden 12 vuoden aikana ollut, mutta hänen kasvonsa vanhenevat merkittävästi vuosien saatossa, mikä sopii myös hänen hahmonsa kokemuksiin. Ethan Hawken kasvoille vuodet ovat suotuisammat, mutta hänen roolihahmolleen eli lasten isälle, oman paikkansa löytäminen tuntuu olevan vielä hankalampaa. Musiikki on hänelle tärkeintä, mutta rahaa se tuo vain harvoille, joten elanto täytyy löytää toisaalta. Yksi elokuvan hienoimpia kohtauksia onkin se, kun Hawken hahmo vie lapsensa sotkuiseen poikamiesboksiinsa ja esittää heille tekemänsä katkeransuloisen kappaleen.

Ainutlaatuinen Boyhood on siksi, että elokuvan taika säilyy alusta loppuun. Tämä ei olisi onnistunut millään muulla metodilla kuin kuvaamalla nykyhetkeä 12 vuoden ajan. Tavallisissa, useaan vuoteen sijoittuvissa elokuvissa, jotka kuvataan muutamassa kuukaudessa katsoja yleensä havahtuu siihen, kun hahmot vanhentuvat ja sitä kuvaamaan ruutuun ilmestyy uusi näyttelijä. Tai sitten hahmoa ei vaihdeta vaan häntä on yritetty maskeerata vanhemman näköiseksi. Tällaiset muutokset voivat pahimmassa tapauksessa pilata koko kokemuksen. Boyhoodissa tätä ongelmaa ei ole. Kun elokuvaa kuvataan 12 vuotta tapahtuu näyttelijöiden omassa elämässä varmasti yhtä sun toista. Se ei kuitenkaan vaikuta elokuvaan ja illuusio siitä, että tässä saisi seurata heidän elämäänsä keskeytyksettä säilyy. Linklater onkin kertonut, että elokuvan teossa on otettu huomioon juuri nämä näyttelijöiden oikeat elämänkokemukset ja tapahtumia on muokattu senkin mukaan. Uskoisin myös, että improvisaatiolla on ollut osansa ohjauksessa. Sen verran luontevilta kohtaukset tuntuvat. Toinen elokuvan taikaan liittyvä aspekti on se, miltä maailma näyttää vuosien vaihtuessa. Kun elokuvissa kuvataan mennyttä aikaa, oli se sitten 10 tai 50 vuottai sitten tapahtuvaa niissä monesti ylikorostetaan jotain siihen aikaan kuuluneita piirteitä. Tätäkään ongelmaa ei tässä elokuvassa ole. Linklater kun on kuvannut nykyaikaa siten, kuten se on vastaan tullut. Boyhood on erityislaatuinen aikamatka, joka kannattaa ottaa rohkeasti vastaan ja antaa sen viedä mennessään.

Suomessa Boyhood tulee teattereihin lokakuussa. Sitä ennen se on mahdollista nähdä Rakkautta & Anarkiaa -festarin päätöselokuvana syyskuun lopussa.