Rakkaimmat rainat

Facebookissa on pyörinyt yhtä sun toista top-listaa niin musiikki- kuin elokuva-aiheisia sellaisia. Tein itsekin yhden musiikkilistan lempialbumeistani ja nyt pykäsin kasaan vielä tämän leffalistan. Keräsin tälle listalle elokuvia, jotka ovat tehneet vaikutuksen ja vielä useita vuosia myöhemmin herättävät jotain muitakin kuin häpeän tunteita. Yritin tehdä top 10 -listan, mutta lopputulos olkoon nimeltään +10-lista. Elokuvat ovat aikajärjestyksessä ja niillä on kaikilla erityinen paikka sydämessäni. 

sigourney weaver.jpg

1. Alien (Ridley Scott, 1979)
Jatko-osa Aliens vuodelta 1986 on ensimmäinen kosketukseni kauhuelokuviin. Katsoimme sitä salaa naapurin tytön kanssa alle kymmenenvuotiaina hänen isoveljensä laittomalta VHS-kopiolta ja herranjumala, että meitä pelotti. Käsien takaa kurkistellen ja kauhusta tutisten tuijotimme ruutua keskellä kesäpäivää. Äiti ihmetteli monta päivää miksi näen painajaisia. Tämän ensimmäisen osan näin hieman myöhemmin ja tajusin, että tuo jälkimmäinen on oikeastaan vain hieman toimivampi toimintaelokuva, kun taas Alien – kahdeksas matkustaja on täyttä kauhua. Se on edelleen yksi parhaista ja toimivimmista kauhuelokuvista ja onpa siinä vielä kissakin! Aika on kohdellut Alienia hyvin. Elokuvan ahdistava ja pelottava tunnelma toimii edelleen ja Sigourney on rautaa. Katsoin jokunen vuosi sitten dokumenttia elokuvan teosta ja yksi syy sen toimivuuteen lienee siinä, että herra Scott onnistui luomaan klaustrofobisen ja ahdistavan tunnelman näyttelijäkaartin pariin pihtaamalla tietoa tulevista kohtauksista ja se näkyy. Etenkin se kuuluisa kohtaus, jossa örmökki purskahtaa herra Hurtin rinnasta ulos oli kuulemma muulle poppoolle täysi yllätys. Eivät kuulemma tienneet mitä on tulossa ja se on uskottavaa, sen verran aidon oloinen paniikki huoneessa repeää.  Pidän myös siitä, että tehosteet ovat aitoa kamaa ja näin ollen oikealla tavalla visvaisen näköisiä.

2. Indiana Jones and the Temple of Doom (Steven Spielberg, 1984)
Tämä ei varmasti ole monenkaan mielestä se paras Indy leffa, mutta minä rakastin tätä penskana. Ensimmäisen kerran näin tämän Ylläksellä hotellin omalta televisiokanavalta joskus reilusta alle 10-vanhana. Ymmärsin jo silloin kuinka kuuma Harrison Ford oli Indyna. Apinanaivojälkkäri ällötti ja lapsiorjia käyttävä temppeliherra pelotti ja kokonaisuus viihdytti. Olen myös edelleen sitä mieltä, että tämä on paras Indiana Jones.

Raising-Arizona.png

3. Raising Arizona (Joel & Ethan Coen, 1987)
Raising Arizona (suomen kieliseltä (?!) nimeltään Arizona Baby) on kulkenut mukana jo 80-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin katsoimme sen äitini kanssa. Ei ole toista yhtä kreiziä komediaa kuin tämä. Rakastan kaikkea tässä elokuvassa; huutamista, kamera-ajoja, sydäntä lämmittävän hulluja roolihahmoja, banjo+vihellys+jodlaus-versiota Beethovenin 9. sinfoniasta, koiria sekä sysimustan ja samalla sydäntä lämmittävän hellän huumorin keitosta. Vaikken kaikista Coenien leffoista pidäkään niin täytyy sanoa, että veljekset ovat lempiohjaajiani edelleen.  

4. Tonari no Totoro (suom. Naapurini Totoro, Hayao Miyazaki, 1988).Ei ole parempaa animaatiota kuin Totoro. Se on herkkä, hauska, mahdottoman söpö ja mikä parasta, esittelee loistavimman sivuhahmon ikinä eli kissabussin! Tällaisia satujen kuuluukin olla, vaikka itse kyllä uskon että Totoroita elää Japanin metsissä. Kerran Totoro piti katsoa erään hyvin järkyttävän kauhuelokuvakokemuksen jälkeen ja silloinkin se auttoi. 

5. The Piano (Jane Campion, 1993)En varmasti saanut kaikkea irti tästä kun näin elokuvan 14-vuotiaana, mutta rakastuin elokuvan maailmaan ja erityisesti Michael Nymanin elokuvaa varten säveltämään musiikkiin. Elokuvasta teki erityisen kiinnostavan äidin ja tyttären läheinen suhde, mutta myös se kuinka alkukantainen, mutta samalla lämmin oli Holly Hunterin ja Harvey Keitelin esittämän jörrikän välinen kemia. Sateinen ja ankea Uusi-Seelanti loi todella kiinnostavat puitteet elokuvalle. Holly Hunter ja Anna Paquin voittivat ansaitusti Oscar-palkinnot roolisuorituksistaan. Anna Paquinin hysteerinen palkinto”puhe” ei unohdu koskaan. 

6. Léon (Luc Besson, 1994)Léon oli pitkään lempielokuvani. Teini-iässä vaikutuksen teki elokuvan väkivaltaisuus sekä se, miten tasavertainen hahmo Mathilda oli Léonin rinnalla. Tyttö haluaa ottaa oikeuden omiin käsiinsä, mutta ei koko perheensä vuoksi vain ainoastaan pikkuveljensä takia. Päähenkilöt elävät omassa maailmassaan, jossa palkkamurhat ovat arkipäivää ja poliisin toiminta läpimätää. En nähnyt Mathildan ja Léonin välistä suhdetta silloin mitenkään outona enkä kyllä edelleenkään koe sitä epäsopivaksi.  

ed wood.jpg

7. Ed Wood ( Tim Burton, 1994)
Tämä elokuva on täynnä rakkautta ja samalla haikean suloinen oodi ö-luokan elokuville. Tim Burton kohtelee omaperäistä päähenkilöään hellästi ja ymmärtävästi. Johnny Depp tekee huikeaa työtä maailman huonoimman elokuvaohjaajan titteliä kantavana Ed Woodina. Toisen upean työn tekee Martin Landau Bela Lugosina.  

8. Crna macka, beli macor (Suom. Musta kissa, valkoinen kissa, Emir Kusturica, 1998)
Tämän elokuvan lajityyppi taitaa olla yksi suosikeistani, huutokomedia. Kusturican fantasiasävytteinen mustalaismeininki on aina ollut sydäntäni lähellä. Mitä kummallisemmat hahmot ja absurdimpi juoni, sen parempi, etenkin kun tapahtumia rytmittää intensiivinen musiikki. 

9. Requiem for a Dream ( Darren Aronofsky, 2000)
Muistan vieläkin elävästi kun katsoin tämän ensimmäisen kerran. Tuntui kun joku olisi lyönyt nyrkillä mahaan. Happi ei kulkenut, itketti, kuvotti ja pyörrytti. Siinä missä monet muut ovat varmasti tyytyneet yhteen katsomiskertaan minä olen katsonut tämän vielä pari lisäkertaa silloin, kun olen kaivannut samaa fiilistä uudelleen.

10. 28 Days Later (Danny Boyle, 2002)
Listani ainoa zombie-elokuva, joka ei edes ole oikea sellainen. Juoksevat zombiet/tartunnnan saaneet ja autiot Lontoon kadut luovat harvinaisen kalmaisen tunnelman. Pidän elokuvan ahdistavasta tunnelmasta, jossa onnellinen loppu vaikuttaa sulalta mahdottomuudelta. 

lost in translation.jpg

11. Lost in Translation (Sofia Coppola, 2003)
Bill Murray haahuilee Tokion kaduilla Scarlet Johanssonin kanssa. Elokuvan tunnelma on vertaansa vailla ja roolitus on mennyt nappiin. Murrayn ja Johanssonin kemiat natsaavat paremmin kuin hyvin. Muistan järkytykseni, kun eräs henkilö oli sitä mieltä, että tämä on kuvottava elokuva, jossa vanha mies pokailee nuorta naista. En voinut uskoa, että joku voisi ymmärtää tämän elokuvan noin väärin. Mielestäni ikä ei ole millään tavalla merkittävä tekijä tämän parin suhteessa. Heitä yhdistää aika ja paikka sekä se, että he ovat molemmat hukassa ja saavat tukea toisistaan hyvin tasavertaisesti. Ihana ja lämmin elokuva, joka pitäisi katsoa pitkästä aikaa uudelleen. 

 

grizzlyman.jpg

12. Grizzly Man (Werner Herzog, 2005) 
Yksi hienoimmista dokumenttielokuvista. Werner Herzog haastattelee Timothy Treadwellin ystäviä ja perheenjäseniä persoonallisella saksa-englannillaan. Hän kohtelee henkisesti epätasapainoista, karhun ruokapalaksi päätynyttä päähenkilöään lämmöllä ja ymmärryksellä. Riippumatta siitä, oliko Treadwell pähkähullu vai hullunrohkea Herzog saa katsojan sympatiat tämän itsenäisen ”karhutarkkailijan” puolelle sekä osoittaa, kuinka moni ihminen jäi kaipaamaan tätä persoonallista miestä. Mieleen on jäänyt erityisesti kohtaus, jossa Herzog kuuntelee luurit päässä ääninauhalta kuinka Timothy Treadwell ja Amie Huguenard pääsevät hengestään. Treadwellin ystävä omistaa nauhan ja on miettinyt pitäisikö hänen kuunnella sen sisältö.”You must never listen to this”, sanoo Herzog naiselle ääninauhan kuultuaan eikä tämän jälkeen kukaan varmasti koe halua kuulla nauhan sisältöä. 

13. There Will Be Blood (Paul Thomas Anderson, 2007)
Tämän upean eepoksen voisin katsoa, vaikka kuinka monta kertaa. Tokihan tässä on lähdetty tekemään isoa ja mahtavaa elokuvaa, mutta siinä on myös onnistuttu. Jonny Greenwoodin musiikki on huikeimmasta päästä ja menee saumattomasti yhteen jokaisen kohtauksen kanssa. Kokonaisvaltainen elokuvaelämys parhaimmaista päästä. Tämä pitää katsoa suurelta kankaalta ja mahdollisimmaan lujaa. 

Bubbling under:

The Big Blue (Luc Besson, 1988)
Ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin, mutta oli todella rakas elokuva minulle jossain vaiheessa. Surku kävi Rosanna Arquiten hahmoparkaa kun yritti pitää miehen pinnan yläpuolella. Delfiinien kutsu kävi kuitenkin voimakkaampana. 

Ghost – näkymätön rakkaus (Jerry Zucker, 1990)
Ghost on elokuva, jonka olen nähnyt varmasti yli 20 kertaa. Miksi? Voi kuulkaa, en oikeasti edes tiedä. En käynyt kuumana Patrick Swayzeen, mutta kai tässä oli juuri sopivasti komediaa, romantiikkaa, huumoria ja pientä jännitystä 11-vuotiaalle tytölle. Pystyisinköhän edes enää katsomaan tätä kokonaan?

Bram Stoker’s Dracula (Francis Ford Coppola, 1992)
Gary Oldman on kuumin Dracula mitä maa päällään kantaa. Siinä varmasti syy, miksi olen tämänkin elokuvan nähnyt varmasti lähemmäs parisenkymmentä kertaa. Yritin katsoa tämän muutama vuosi sitten pitkästä aikaa ja olin ihan unohtanut miten valloittavan teatraalinen teos tämän onkaan. Hieman on aika tästäkin jättänyt. 

No-Country-for-Old-Men.jpg

No Country for Old Men (Joel & Ethan Coen, 2007)
Tämä päätyi listan alle vain siksi, koska en halunnut laittaa samoilta ohjaajilta useita leffoja päälistalle. Huikea neo-western-elokuva, jossa Javier Bardem tekee mahdottomasta totta, eli esittää yhtä elokuvahistorian pelottavimmista pahiksista maailman naurettavimmalla kampauksella varustettuna. 

The Wrestler (Darren Aronofsky, 2008)
Mietin pitkään kumpi kuuluu päälistalle, tämä vai Requiem for a Dream. Mickey Rourke antaa kaikkensa vapaapainijana, jota elämä on kolhinut niin henkisesti kuin fyysisesti. Aronofsky onnistuu tekemään jopa vapaapainimaailmasta koskettavaa ja ahdistavaa draamaa ja pakottaa katsojan välittämään, jopa trikoohousuisista miehistä jotka ottavat työkseen turpaan. 

Melancholy (Lars von Trier, 2011)
Nautin elokuvista, joista tulee paha mieli, joten ei ole ihmekään että Lars von Trier on yksi lempiohjaajistani. Jos maailmanloppu joskus tulee ja on yhtä kaunis kuin tässä niin bring it on!

Näin saatiin lista päätökseen. Huono puoli tällaisissa koonneissa on se, että uusia tärkeitä elokuvia putkahtaa mieleen koko ajan uudelleen. Olin myös hieman yllättynyt vahvasta Amerikka-painotuksesta. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *