Voi Coenit kun mun veljiä oisitte!
Blood Simple (1984)
Elämään mahtuu monen mittaisia ihastumisia ja rakastumisia. Toiset kestävät vain hetkisen, kun taas toiset tulevat jäädäkseen. Kaikista pisin rakkaussuhteeni on kestänyt jo yli 25 vuotta ja kohteena ovat Joel ja Ethan Coen. Nyt heitä sopiikin muistella, sillä veljesten ensimmäisestä pitkästä elokuvasta, Blood Simplesta, tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Se esitettiin ensimmäisen kerran Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 1984. Vaikka tämä synkeä kostotarina onkin hieman epätasaisen se sisältää kaikki tutut elementit Coenien uudemmista töistä. Oudot aksentit, merkillisen dialogin, yllättävän ja vatsasta kouraisevan väkivaltaisuuden, päähän jäävän musiikki ja tietysti Frances McDormandin. Rakenne on näin jälkikäteen ajatellen aika mainio. Alussa juoni ja dialogi on sen verran kökköä, että elokuvan loppuosan väkivaltaisemmat juonenkäänteet tulevat aidosti yllätyksenä ja tuntuvat harvinaisen pahalta. Puhumattakaan siitä, että elokuva jää päähän kummittelemaan päiväkausiksi. Veljeksillä on ollut tatsi siis alusta asti hallussa.
Raising Arizona (1987)
Ensimmäinen näkemäni Coenin veljesten leffa oli Raising Arizona vuodelta 1987. Olin aivan liian nuori sitä katsomaan, mutta onneksi äitini ymmärsi hyvän päälle. Muistan vieläkin vuokra-VHS:n, josta alle 8-vuotiaskin hokasi, että jotain erityistä olisi luvassa. Kannessa oli kuva aurinkolasipäisestä vauvasta, mutta tajusin, ettei tämä ollut mikään 3 Men and Baby tai Look Who’s Talking. Mieleen jäi etenkin alun hullu parisuhteen pikakelaus sekä kamera-ajo ja niitä säestänyt kreizi banjojodluu-version Beethovenin 9. sinfoniasta. Vielä tänäkään päivänä en ole kohdannut toista yhtä hauskaa, outoa, älytöntä ja samalla täysin sydämellistä elokuvaa kuin tämä. Monet lapsuuden suosikit muuttuvat vuosien varrella vähemmän erityisiksi, etenkin jos ne erehtyy katsomaan pitkän ajan kuluttua uudelleen, kun taas Raising Arizona saa minussa edelleen aikaan kunnon röhönaurut.
Fargo (1996)
Raising Arizona oli kuitenkin vasta alkua ja muita mestariteoksia on tullut sen jälkeen useita. Osa on kepeitä komedioita, kun taas toisissa synkät elementit ovat enemmän tai vähemmän läsnä. Parhaissa tapauksissa ne ovat olleet saumaton yhdistelmä molempia. Tärkeintä Coenien elokuvissa on kuitenkin hahmot. Elokuvat ovat täynnä outoja, ärsyttäviä ja rakastettavia tyyppejä. Siksi ne elokuvat, joissa käsikirjoitus ei ole tullut Coenien kynästä eivät vain toimi samalla tavalla. Niistä jää aina jotain puuttumaan. Poikkeuksena tosin No Country For Old Men (2007), jossa esitellään yksi elokuvahistorian kylmäävimmistä pahiksista, Anton Chigurh (Javier Bardem). Oletteko koskaan nähneet yhtä pelottavaa sarjamurhaajaa, jolla on noin typerä tukka? Kuuluisin hahmo on kuitenkin The Big Lebowskin The Dude. Silti oli hieman yllättävää, kun täällä Amsterdamissa paikallinen pienpanimo Cinema Brewers lanseerasi The Big Lebowski IPAn. Kyllähän The Dude bissensä ansaitsee, mutta silti hieman hassua, että se tapahtui vasta nyt. Itse olut ei kyllä tehnyt kunniaa valkovenäläisiä kiskoneelle rentulle.
The Big Lebowski (1998)
Täysin ehdotonta tämä Coen-rakkaus ei kuitenkaan vuosien varrella ole ollut. Väliin on mahtunut sellaisia kestämättömiä tapauksia kuten Intolerable Cruelty (2003) ja Ladykillers (2004). Mietin vieläkin oliko ensimmäisen vitsi George Clooneyn ja Catherine Zeta-Jonesin täydellisessä kemian puutteessa vai siinä, että jokaikinen hahmo oli kuvottava. Myös Burn After Reading (2008) oli hieman hankala sulattaa, vaikka se osoittaakin Brad Pittin lahjakkuuden komedian saralla.Yritän ajatella, että Burn After Reading oli pakollinen nollauselokuva ahdistavan mestariteoksen No Country for Old Menin (2007) jälkeen. Sellainen sitruunasorbetti, joka otetaan aterioiden välissä. Raikastaa suun, maistuu kivalle, mutta ei jää mieleen. Suurimmaksi osaksi tunnen kuitenkin sanoinkuvaamatonta ihailua ja kunnioitusta heidän 30 vuotta kestänyttä uraansa kohtaan. En tiedä toisia ohjaajia, joiden ura olisi ollut yhtä pitkä, laadullisesti tasainen ja täynnä yllätyksiä.
O Brother ,Where Art Thou? (2000)
Coenit ovat todistaneet hallitsevansa useita eri tyylejä ja tapahtumapaikkoja. Otetaan vaikka Fargo, elokuva joka onnistuu olemaan yhtäaikaa hervottoman hauska ja silti yhtä lailla tiivistunnelmainen jännäri. Fargossa autokauppias Jerry Lundegaardin (William H. Macy) suunnitelmat järjestää raha-asiansa reilaan menevät niin perseelleen kuin mahdollista ja juttu kääntyy nopeasti veriseksi. Eikä aikaakaan, kun viimeisillään raskaana oleva poliisi, Marge Gunderson (Frances McDormand) pääsee miehen jäljille. Elokuva sijoittuu lumiseen ja kylmään Minnesotaan ja on täyttä Coenia. Näillä veljeksillä on taito, jota harvalta löytyy. He pystyvät tekemään loistavia elokuvia mitä oudoimmista elementeistä. Hahmot ovat täyttä slapstickia, mutta silti he tuntuvat aidoilta. Esimerkiksi Fargossa tapahtumapaikka on kylmä kuin perkele ja lumi narskuu saappaiden alla. Kaikki pukeutuvat paksuihin toppavaatteisiin ja korvaläppähattuihin samalla kun yrittävät vakavalla naamalla selvittää murhaa. Yksi parhaista asioista Coenien elokuvissa on todellakin ne maailmat, joihin miekkoset katsojansa vievät sekä tietty heidän silmänsä yksityiskohdille. Puhumattakaan sulavasta liikkumisesta lajityypistä toiseen. Kreizikomedia, selkäpiitä karmiva jännäri tai kuivaakin kuivempi musta komedia, kaikki hoituu.
No Country for Old Men (2007)
Vaikka loistavat hahmot ja mukaansatempaava juoni ja hersyvä dialogi tekevät Coenien elokuvista jo ikimuistoisia on heillä vielä yksi valttikortti olemassa. Se on Carter Burwellin musiikki. Se on niin olennainen osa ja iso osa sitä sydämellisyyttä, mikä näistä elokuvista löytyy. Musiikki myös vie katsojan oikeanlaiseen tunnelmaan heti alkumetreillä. Biiseissä on myös varsin oivaa korvamatopotentiaalia. Coenien elokuvien lisäksi mies on säveltänyt musiikkia mm. Twilight-elokuviin ja HBO:n uutukaiseen Olive Kitteridge -minisarjaan.
Inside Llewyn Davis (2013)
Viimeisenä merkittävänä seikkana Coenien leffoissa haluan ottaa esiin elukat. Eläimet ovat olleet mukana lukuisissa kohtauksissa, mutta harvemmin kuitenkaan statistia vahvemmassa roolissa. Tilanne kuitenkin muuttui Inside Llewyn Davis -elokuvan kohdalla. Siinä meille esitellään kissa. Kissathan ovat nykypäivänä miljardibisnes ja niitä löytyy joka paikasta, mutta tässä elokuvassa kissa on todellakin oikealla paikallaan. En usko spoilaavana liikoja sanomalla että ilman kissaa tässä elokuvassa ei olisi sydäntä ja kyseisen otuksen puute myös korostaisi päähenkilön negatiivisia luonteepiirteitä liiaksi.
Näin päättyy oodini Coeneille. Monta hyvää elokuvaa jäi käsittelemättä eikä mainituistakaan mitään syväanalyysia ollut luvassa. Halusin lähinnä jakaa ne tunteenpurkaukset, joita Coenien upean uran muistelu minussa herättää. Seuraavia seikkailuja odotellessa!