Ladataan...
The Baby Show

Istuin viime viikolla ystävieni olohuoneessa kesälomareissun illan kääntyessä yöhön, ja päähäni pulpahti ajatus: The Baby Show -blogin on aika loppua.

En varsinaisesti miettinyt blogiasioita, mutta alitajuntani halusi selkeästi tuoda rentoon hetkeen palan totuutta, joka totta puhuen on ollut ilmassa jo jonkun aikaa. Päätös tuntuu yhtä luonnolliselta kuin blogin aloittaminen viime vuoden helmikuussa raskauden alkuhehkussa. Halusin purkaa tuntojani ja tuntea olevani osa suurempaa yhteisöä, vaikka vauvavuosi kuluikin pääasiassa vauvan kanssa yksin kotona ja kaupungilla. En ole kuitenkaan enää hetkeen kokenut tarvetta kirjoittaa tänne, vaikka Google viuhuu edelleenkin vauhdikkaasti niin välikausivaatetuksen kuin kerhotossujen valitsemisen suhteen. Pohjimmiltani en ole äitibloggaaja, joten on hyvä lopettaa ennen kuin yritän muuttaa julkisen päiväkirjani oikeaksi blogiksi.

The Variety Show -televisioblogi tulee jatkossakin olemaan pääblogini ja -harrastukseni, joten siellä tullaan välillä näkemään myös yksityiselämäni palasia. Minua voi seurata luonnollisesti myös Instagramissa, missä poika ja mies vilahtelevat varmasti säännöllisesti. Jätän The Baby Show -blogin näkyviin vielä joksikin aikaa, jos siitä olisi vaikka hyötyä jollekin toiselle aloittelevalle äidille.

Meillä touhua riittää kotona, sillä poika aloittaa ensi viikolla päiväkodissa, ja minä yritän saada muutettua kevään ja kesän ensimmäisen työhaastattelun työpaikaksi. Meidän perheen loma on ollut ihana ja juuri meidän näköinen, mutta tuleva arki ei suinkaan pelota, vaan oikein toivon järkeä ja järjestystä tähän kaikkeen touhottamiseen. Hiljaista meillä tuskin tulee jatkossakaan olemaan, sillä poika tapailee juuri ensimmäistä oikeaa sanaansa ('äiji'), harjoittelee kiipeämistä sohvalle, ja testailee ensimmäisiä askeliaan ilman tukea.

 

Ihanaa jatkoa teille kaikille! :)

Muistakaa, että välillä äitiys vain on.

 

 

 

 

 

Kuvat: The Baby Show.
Share

Ladataan...
The Baby Show

On lämmin, ja aurinko paistaa. Istun kotipihamme takaportailla pojan juuri nukahdettua päivän toisille päiväunille rattaissaan. Normaalisti kävelisin rattaiden kanssa naapurustoa ympäri, jotta poika varmasti saisi tarvitsemansa unipätkän eikä suin surminkaan heräisi liian aikaisin häiritsemään äitinsä aivotoiminnasta vapaata hetkeä. Tänään päätin kuitenkin ottaa riskin: parkkeerasin pojan rattaat varjoon, ja etsin itselleni istumapaikan. Ei se siitä herää. Niin miehenikin aina sanoo.

Olen nauttinut kevään ja alkukesän ihanista keleistä, enkä ole aina jaksanut ymmärtää muiden ihmisten valitusta aiheesta. Aurinkoa on riittänyt ja lämpöäkin sopivasti. Vaikka en ole maitoa tehnyt pojalle yli yhdeksään kuukauteen, tuntuvat hormonit olevan edelleenkin epätasapainossa, ja leppoisa kesätuuli on siksikin ollut aivan ihanaa.

Epätasapainossa tuntuu olevan oma mielenikin välillä, mutta sitä en enää jaksa ihmetellä. Ensimmäinen vauvavuosi alkaa olla lopuillaan, ja olen positiivisesti yllättynyt meidän molempien yleisvoinnista, mutta tämä kevät on ollut omalla tavallaan rankka, ja huomaan sen fyysiset vaikutukset nyt.

Vanhempainvapaani loppui huhtikuussa, ja olen siitä asti yrittänyt löytää töitä. Hakeminen on välillä aktiivisempaa ja välillä kovin mollivoittoista, sillä aika on kortilla. Miehen työt vievät voiton, eikä hän ole vielä pystynyt jäämään pojan kanssa kotiin, vaikka vapulta niin jo piti käydä.

Toki hoidan poikaa, koska töitä ei vielä ole, mutta jatkuva välitila minimaalisine vapaa-aikoineen haittaa vähän kaikkea. Rakensin ajatuksen tasolla koko vanhempainvapaan jaksamisen sen varaan, että sitten vappuna vaihdetaan, sitten vapulta päiväni voivat olla muutakin kuin kellon katsomista puolison kotiinpaluuta odottaessa. Suunnitelmien muutos, vaikka täysin normaalia ja helpohkosti hoidettavaa, on kuitenkin vaikuttanut yllättävän paljon omaan jaksamiseeni.

Ihan pian mies kuitenkin jää kotiin, ihan varmasti ihan pian. Ehtii hän kesäloman ajan ainakin nauttia pojan viimeisistä vauva-ajoista, kunnes elokuussa alkaa päiväkotiarki. Ehkä minäkin löydän sen oman polkuni pian, ihan varmasti, aivan pian.

 

 

 

 

 

Kuva: The Baby Show.
Share

Ladataan...
The Baby Show

Olen ollut pojan kanssa viimeiset kaksi viikkoa kotipuolessa vanhempieni luona, ja suurimman osan aikaa pojalle piti pukea pihalle joko ihan toppahaalari tai fleece- ja kuorihaalarien yhdistelmä. Viime viikon lopun helleaalto iski kuitenkin myös Koillis-Pirkanmaalle, joten pääsimme nauttimaan auringosta ja pienemmästä pukemisurakasta useampaankin otteeseen.

Koska nurmikko oli kuiva, istutin pojan keskelle pihaa, ja siinä hän ihmetteli luontoa. Oikein nauratti, kun toinen hellyyttävästi ihmetteli ruohoa ja sammalta sekä naapurin aidan takana haukkuvaa koiraa. Koko kohtauksesta sekä siitä otetuista lukuisista valokuvista saa sellaisen kuvan, että meidän Turun keskustan kupeessa kasvava pikkupoikamme ei olisi ikinä vihreää luontoa tai luontokappaleita kohdannutkaan, mutta sitähän se pienen ihmisen alun elämä on: ihmettelyä ja uuden oppimista.

Päiväunilta herättyä täytyy aina käydä ihmettelemässä kellot ja lamput ja kaikki kodinkoneet, missä palaa punainen valo. Linnut, koirat ja heiluvat puut saavat osakseen osoittelua ja ihmetyksestä pyöreän suun. Vapusta saakka muotoaan menettäneet kaasupallot riemastuttavat edelleenkin, ja ikkunasta tai rattaista ihmetellään autoja ja ihmisiä.

Vaikka oma väsymys painaa rankan kevään jäljiltä, on pienen suuren miehen kasvamista ihanaa seurata. Kun aina jaksaisi itsekin muistaa, että vau, automarketin katon valot ovat huikaisevat, ja että oho, kylläpä ohi huristelevat autot ovatkin jänniä.

 

 

 

 

​SEURAA MEITÄ INSTAGRAMISSA!

 

Kuva: The Baby Show.
Share

Pages