Ladataan...
The Baby Show

Oletko kokeillut Snapchat-sovellusta? Snäppäiletkö päivittäin, vai pyöritteletkö silmiäsi näille moderneille höpötyksille? Kannattaa pitää avoin mieli, sillä meidän kokemus kertoo Snapchatin olevan yksi parhaista tavoista varmistaa perheen ja suvun läsnäolo lapsen kasvamisessa.

Minun perheeni asuu kolmen tunnin ajomatkan päässä, ja vaikka vierailemme kotiseudullani kohtuullisen ahkerasti, varsinkin nyt pojan kanssa, ei perheeni pysty luonnollisestikaan elämään mukana kaikissa arjen pienissä asioissa. Jos käymme heidän luonaan kerran kuussa, ehtii poika oppia uusia asioita suurin harppauksin vierailuiden väleissä, ja varsinkin ensimmäisinä kuukausina myös ulkonäkö oli muuttunut joka kerta. Oikeiden kuvien ja videoiden lähettely on toki helppoa, mutta se vie paljon tilaa puhelimen muistista, kun taas Snapchatissä kuvat eivät säily automaattisesti, joten kaikkea pientä hassuakin voi lähettää helpommin.

Kuudenkymmenen molemmin puolin olevat vanhempani ovat pysyneet hyvin digikehityksessä mukana osittain työtehtäviensä takia mutta varsinaisesti pikkuveljeni ansiosta. Perheen iltatähti asuu vielä kotona ja lopettelee lukiouraansa, ja monet sovellukset ovat löytäneet tiensä vanhempieni käyttöön joko hänen tai minun myötävaikutuksesta. Ahkeran WhatsApp-viestittelyn lisäksi vanhempani on saatu innostumaan Snapchatistä, jonka arvo on meidän kaikkien silmissä noussut suuresti meidän pojan synnyttyä.

Minkälaisia kuvia ja videoita pojasta lähetetään mummille ja vaarille? Poika leikkii, poika nukkuu, poika hymyilee, poika hassuttelee... Mitä tahansa ja missä tahansa! Monesti lähetämme kuvia ollessamme jossain liikenteessä; siten isovanhemmat ja muut pystyvät näkemään meidän tekemisiämme ja tietävät, mitä poika puuhailee. Lähetämme paljon myös videoita, jotka ovatkin usein paras osa snäppäilyä. Mikä onkaan parempi tapa kertoa uudesta opitusta asiasta, hauskasta kylpyhetkestä tai riemuita uusista hampaista kuin lähettää lyhyt video, missä poika polleana näyttää seisomistaan tai hammashymyään?

Mitä isovanhemmat ja enot lähettävät pojalle? Pienet serkut lähettävät pojalle usein terveisiä, ja kaikki meille lähetetyt snäppivideot ovat ylipäätään mainioita yhteydenpitovälineitä, sillä siten pojalle säilyy tuttuna kasvot ja äänet. Emme pääse näkemään kasvokkain niin usein kuin haluaisimme, mutta tällä tavoin yhteys säilyy arkimaisen tiiviinä. Meille videoita ja kuvia lähettävät eniten äitini ja pikkuveljeni, ja samalla me näemme paremmin myös heidän elämäänsä.

Snapchat-sovelluksen voi ladata älypuhelimiin, ja sen käyttöönotto on helppoa! Verkossa on monta hyvää tutoriaalia aiheesta, ja aina kannattaa kysyä jotain tuttua auttamaan. Kuvat ja videot säilyvät palvelussa katsomattomina vain 24 tuntia, ja ne häviävät heti katsomisen jälkeen, mutta nykyään parhaat kuvat ja muistot voi tallentaa sovelluksesta myös omaan puhelimeen. Erilaisten filttereiden ja efektien käyttäminen on äärimmäisen hauskaa. Reippaasti kokeilemaan ja pienten ihanuuksien elämää omille läheisille jakamaan!

 

 

 

 

Kuvat: The Baby Show (Poika pelleilee enonsa kanssa).
Share

Ladataan...
The Baby Show

Jos poika saisi päättää, olisin varsinaiselta ammatiltani kantojuhta, hänen henkilökohtaiseen käyttöön varattu syliäitinsä. Syliin halutaan virkeänä, juuri heränneenä, väsyneenä, kesken leikkien, ja nimenomaan aina silloin, kun olen hänen kanssaan kahdestaan kotona. Miehen kotona ollessa poika on aika tasaisesti meidän molempien kanssa, ja mies sylittelee häntä erittäin mielellään työpäivän jälkeen, joten ongelmaa ei tuolloin ole.

Mistä tämä läheisriippuvuus johtuu?

Onko kyseessä pojan ikä (kohta 10 kk)? Onko kyseessä joku herkkyyskausi, mistä en ole jaksanut lukea? Voiko jo helpottaneen flunssan loppuvaihe vaikuttaa näin paljon? Onko tämä ihan peruskauraa teille muille? Tuntuu sinänsä nurinkuriselta, että juuri, kun poika on oppinut ryömimään ja liikkumaan helpommin, hän tarrautuu syliin kahta kauheammin. Vielä viikko tai kaksi sitten poika leikki aika pitkiäkin aikoja itsenäisesti, ja hänelle riitti useimmiten, että pörräsin näköpiirissä. Tämän pienen itsenäisyyden avulla olen saanut puuhailtua kotihommia ja omia puuhia päivisin, mutta nyt poika ei malttaisi edes pirteimmillään leikkiä yksin ruoan lämmittämisen tai vessakäynnin ajan, vaan sitkeä ryömiminen äidin perään käynnistyy saman tien, mukavan ja viihdyttävän kitinän säestämänä.

En tiedä, liittyykö pojan käytös vierastamiseen, sillä sitä ei ole pahemmin näkynyt. Kyllä hän tietysti mieluiten olisi vanhempiensa hellässä huomassa, mutta vieraat kelpaavat ihan yhtä hyvin, kun vanhemmat vetäytyvät hiukan takavasemmalle. Viimeksi omien vanhempieni luona vieraillessa huomasimme pojan itkeskelevän minun perääni, jos hän kuulee tai näkee minut lähistöllä, mutta tämä ratkesi sillä, että en turhia höpissyt naapurihuoneesta. Oudointa tässä uudessa käytösmallissa on se, että se pätee juurikin silloin, kun olen pojan kanssa kahdestaan.

Varmastikin tämä on jotain ohimenevää, jolle naureskelen myöhemmin, mutta juuri tällä hetkellä se on väsyttävää. Miehen tehdessä erityisen pitkiä päiviä töissä alkaa pinna hieman kiristyä, koska vaihtoehtoina ovat sylissä pitäminen tai jatkuva kitinä, ja äitiaivot etsivät kuumeisesti vastausta. En kuitenkaan etsi tietoa verkosta, sillä siihen suohon en juuri nyt halua upota. Heittäkää te minulle pelastusrengas neuvojen ja lohdutuksen muodossa!

 

 

 

 

 

Kuva: The Baby Show.
Share

Ladataan...
The Baby Show

Välillä arki on hankalaa, usein väsyttää ja tuntuu, että aika ei riitä, että omiin menoihin ei ole ikinä aikaa, että ei tätä yksinkertaisesti jaksa. Monesti kuitenkin näinä pikkulapsielämän hankalina hetkinä mietin olevani todellas onnekas, sillä en ole yksin tässä veneessä.

En ole yksin, kun poika ei flunssansa vuoksi pysty nukkumaan normaalisti sängyssä; en ole yksin, kun menoja on vain liikaa, eikä omat kädet tunnu riittävän; en ole yksin, kun aika tuntuu loppuvan ennen kuin edes ehtii miettiä omaa aikaa; en ole yksin, kun kaiken parantaa hali ja muutama mukava sana.

En ole koskaan ollut yhtä kiitollinen omasta ihanasta parisuhteestani kuin tämän ensimmäisen vauvavuoden aikana. Toki raskauden aikana yhteinen elämä ja oleminen korostui, sillä tuolloin sai esimakua siitä jatkuvasta huolehtimisesta, kun oman lapsen hyvinvointiin pystyy vaikuttamaan vain rajallisesti. Nyt lapsen ensimmäisten vajaan kymmenen kuukauden aikana parisuhteen merkitys on vain kasvanut ja korostunut. Onneksi en ole tälle ollut sokea, vaan mieheni merkitys minulle kumppanina on tullut hyvin selväksi.

Parisuhteen tärkeys vanhemmuudessa ei korostu minulle pelkästään niinä huonoina hetkinä, kun tukea todella tarvitsee. Olen suunnattoman iloinen, kun voin katsoa pojan ja miehen välistä vuorovaikutusta ja rakkautta, tietäen samalla, kuinka vahva ja tärkeä oma suhteeni tuohon mieheen on. On ihanaa jakaa pojan kehistysaskeleet, hymyt ja haparoivat höpötykset ihmisen kanssa, joka on kanssani samalla viivalla ensikertalaisena vanhempana. Kukaan muu ei voi ymmärtää, miltä tuntuu katsoa juuri tuota poikaa ylpeänä kesken seisomisharjoittelun tai hymyillä pojan kaksihampaiselle hymylle vastaan. Kukaan muu ei kanssani ajattele kesken pojan flunssapäivän, että onpa mukavan helppo pojan flunssa tällä kertaa, ja haetaanko pakastepizzat ruoaksi.

Parisuhde on yksi meidän perheen tärkeistä pilareista ja nimenomaan yksi vanhemmuuden peruskivistä, mutta me olemme hyvä tiimi ihan kahdestaankin. Oma ällöttävä lempinimemmekin liittyy tähän tiimi-käsitykseen, joka on myös kaiverrettuna vihkisormuksiimme. Vanhemmuus laittaa kenen tahansa parisuhteen koville, ja on meilläkin omat hankalat hetkemme, joita ratkotaan vuoroin huutamalla, vuoroin itkemällä. Itse asiassa näitä huonoja hetkiä tulee melkein joka päivä vastaan, mutta meidän halumme selvittää asiat ja ymmärtää toisiamme kantaa pitkälle. Emme ole parisuhteessa vain, koska olemme vanhempia; olemme vanhempia, koska olemme juuri tässä parisuhteessa.

Onneksi meitä on kaksi. Onneksi meitä on juuri me kaksi. Onneksi me kaksi olemme myös me kolme.

 

 

 

 

 

Kuva: Pauliina Tähkäpää Photography.
Share

Pages