Ladataan...
The Baby Show

Olen ollut pojan kanssa viimeiset kaksi viikkoa kotipuolessa vanhempieni luona, ja suurimman osan aikaa pojalle piti pukea pihalle joko ihan toppahaalari tai fleece- ja kuorihaalarien yhdistelmä. Viime viikon lopun helleaalto iski kuitenkin myös Koillis-Pirkanmaalle, joten pääsimme nauttimaan auringosta ja pienemmästä pukemisurakasta useampaankin otteeseen.

Koska nurmikko oli kuiva, istutin pojan keskelle pihaa, ja siinä hän ihmetteli luontoa. Oikein nauratti, kun toinen hellyyttävästi ihmetteli ruohoa ja sammalta sekä naapurin aidan takana haukkuvaa koiraa. Koko kohtauksesta sekä siitä otetuista lukuisista valokuvista saa sellaisen kuvan, että meidän Turun keskustan kupeessa kasvava pikkupoikamme ei olisi ikinä vihreää luontoa tai luontokappaleita kohdannutkaan, mutta sitähän se pienen ihmisen alun elämä on: ihmettelyä ja uuden oppimista.

Päiväunilta herättyä täytyy aina käydä ihmettelemässä kellot ja lamput ja kaikki kodinkoneet, missä palaa punainen valo. Linnut, koirat ja heiluvat puut saavat osakseen osoittelua ja ihmetyksestä pyöreän suun. Vapusta saakka muotoaan menettäneet kaasupallot riemastuttavat edelleenkin, ja ikkunasta tai rattaista ihmetellään autoja ja ihmisiä.

Vaikka oma väsymys painaa rankan kevään jäljiltä, on pienen suuren miehen kasvamista ihanaa seurata. Kun aina jaksaisi itsekin muistaa, että vau, automarketin katon valot ovat huikaisevat, ja että oho, kylläpä ohi huristelevat autot ovatkin jänniä.

 

 

 

 

​SEURAA MEITÄ INSTAGRAMISSA!

 

Kuva: The Baby Show.
Share

Ladataan...
The Baby Show

Minä poden syyllisyyttä hiukan asiasta kuin asiasta, välillä ihan aiheesta mutta useimmiten täysin ilman pätevää syytä. Ryvetkö sinäkin syvässä syyllisyyden katuojassa, jos vietät omaa aikaa ilman lapsia? :)

 

1. Pitäisi hyödyntää oma aika mahdollisimman hyvin

Ajatellaan, että mies on sanonut olevansa pojan kanssa kyläilyreissulla kolme tuntia, jonka ajan voin tehdä aivan mitä haluan. Useimmiten valitsen kotona olemisen, sillä harvemmin nykyään saan ja voin olla omissa oloissani omassa kodissa. Mielessäni rullaa aina heti saman tien lista vapaa-aikana saavutettavista asioista: blogijuttuja, kodin järkkäilyä, rentoutumista sohvalla televisiosarjojen parissa, ehkä vähän lukemista tai jotain muuta pientä omaa touhua. Yleensä hoidan blogipostauksien teon ensin pois alta, sillä yksin pystyn keskittymään bloggaamiseen parhaiten. En myöskään osaa nauttia vapaa-ajastani kotona ilman, että puuhailen vähän kotihommia, oli se sitten tuttipullojen pesua, pyykkäämistä tai keittiön siistimistä.

2. Pitäisi rentoutua mahdollisimman tehokkaasti

Kun kello alkaa hiipiä lähemmäksi perheen miesten kotiinpaluuta, alan panikoida ja miettiä vain, että nyt pitää ehtiä vielä rentoutua, miksi mä en ole ehtinyt rentoutua, aargh!! Yleensä bloggaamiseen ja muuhun puuhailuun menee sen verran paljon aikaa, että sarjojen katselu teekupillisen tai välipalan parissa jää tekemättä, ja tämä usein myös harmittaa eniten. Kun on hoitanut ne pakolliset toimet pois alta, mutta ei ehdi löysäillä tai rötvätä, tuntuu oma aika vain puolittain onnistuneelta. Syyllisyyttä tuntee luonnollisesti myös siitä, että ei ole viettänyt omaa aikaa täydellisen onnistuneesti.

3. Minä saan omaa aikaa, puoliso ei

Jos saan omaa aikaa kotona, suurimmassa osassa tapauksista tämän on mahdollistanut mieheni. Kun näin on, minun oma aikani on aina pois miehen omasta ajasta. Syyllisyys on kuitenkin useimmiten turhaa, sillä miehelläni on pari kolme säännöllistä harrastusta, joille tulee automaattisesti tehtyä tilaa arjessamme, sillä niiden aikataulutus ei ole täysin hänestä riippuvaa. Minun harrastukseni on bloggaaminen, joka harvoin on aikatauluihin sidottua, joten minun oma aikani joustaa arjessa enemmän.

Tunnen myös syyllisyyttä oman ajan haluamisesta, enkä osaa vaatia sitä, varsinkaan, jos arki on kiireistä jo muutenkin. Päädyn kuitenkin useimpina päivinä potemaan syyllisyyttä bloggaamisen sivuuttamisesta, ja olemmekin puhuneet miehen kanssa bloggaamisen aikatauluttamisesta, jolloin sille tulisi helpommin järjestettyä aikaa. Arjen aikatauluttamiseen tuo omat lisähaasteensa miehen työ, joka tällä hetkellä syö molempien vapaa-aikaa suuren projektin viimeistelemisen takia. Pian kuitenkin mies on jäämässä pojan kanssa kesäksi kotiin, jolloin rakennamme arkemme jälleen uusiksi.

4. Poika on ilman äitiä

Nyt täytyy myöntää heti aluksi, että kirjoitin tämän viimeisen kohdan vain, koska tuntui, että niin pitää tehdä. Eihän äiti voi olla omalla ajalla potematta sielua riistävää ikävää omaa jälkikasvua kohtaan. Suoraan sanottuna en ikinä pode huonoa omaatuntoa pojan luota pois olemisesta, sillä hän on aina jonkun luotetun perheenjäsenen kanssa. Kun voin luottaa pojan olevan hyvissä käsissä, osaan rentoutua ja olla onnellinen omillani. Harvoin ehdin edes potea ikävää, mutta pojan luo on silti aina mukavaa palata.

Useimmiten oman ajan puitteissa, varsinkin, jos olen miehen kanssa kahdestaan liikenteessä, rintani täyttää huikea vapauden tunne ja riemu. Tunnen oman itseni aina pulpahtavan pintaan, kaiken äitiyden ja perhejuttujen keskeltä. Tällaisina hetkinä, miehen kanssa yhden yön minilomilla, en pode syyllisyyttä omasta ajasta, sillä olemme siinä tilanteessa miehen kanssa tasa-arvoisina, pariskuntana, miehenä ja naisena. Näistä hetkistä saan useimmiten kiittää äitiäni, joka yökyläilee pojan kanssa joko meillä tai kotonaan.

 

Syyllisyys omasta ajasta liittyy eniten ajan ja arjen jakamiseen mieheni kanssa, sillä jo raskaana ollessani aloin pelätä vauva-arjen mahdollista negatiivista vaikutusta parisuhteeseen. Elämän parisuhteen ja pienten lasten myrskyssä kokeneet varoittivat oman identiteetin hukkumisesta äitiyteen, jolloin omaa aikaa pitää osata ottaa, sekä parisuhteen katoamisesta pelkkään vauvailuun tai epätasaiseen vapaa-ajan viettoon, jolloin oman ajan lisäksi pitää huolehtia puolison omasta ajasta. Minä luonnollisesti huolehdin näistä kaikista vähän liikaakin, joten syyllisyyttä on täälläpäin ihan kasakaupalla! :)

 

Mistä sinä tunnet syyllisyyttä omalla ajallasi, ilman lapsia?

 

P.S. Poden tietysti syyllisyyttä myös tämän postauksen julkaisemisesta. Luonnollisesti. :D

 

 

 

 

 

Kuva: The Baby Show.
Share

Ladataan...
The Baby Show

"Välillä tuntuu siltä, että vauvan kanssa ollaan selvitty tähän asti jokseenkin tuurilla, ja että ihan hetkenä minä hyvänsä elämä osoittaa, että emme ihan oikeasti hallitse tätä vanhemmuutta. Kasvitkin selviävät kodissani aina tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen ne ovat vain surkean näköisiä ja hylättyjä koristeita."

Kirjoitin tuon yllä olevan postausluonnoksen yli puoli vuotta sitten, pojan ollessa reilun neljän kuukauden ikäinen. Tuolloin marraskuun pimeydessä, arjen jo iskettyä täysillä päin näköä, epäilin usein äitiyttäni, vanhemmuuttani, enkä uskaltanut luottaa luontoon, kasvavaan kokemukseen, tai omiin vaistoihini. Takaraivossa takoi tuleva epäonnistuminen, sillä enhän minä mitenkään voisi onnistua äitinä.

Huijarisyndrooma on kovin yleinen, sekä ammatillisessa että yksityisessä elämässä, mutta harvoin siitä kuvittelee kärsivän kenenkään muun kuin itsensä. Äitiydessä panokset ovat paljon korkeammalla kuin esimerkiksi työelämässä, ja myös oma erityisyys asian suhteen korostuu moninkertaisesti. Koska äitiyden käsite on vahvasti sidottu sekä identiteettiin, itseisarvoon että naiseuteen, ainakin yhteiskunnan mielestä, ei ole mikään ihme, että tuntuu mahdottomalta täyttää nämä kriteerit, edes osittain.

En olisi uskonut, että oma huijarisyndroomani häipyisi arkeni taka-alalle näinkin nopeasti. En sinänsä ajattele olevani täydellinen äiti, ja aina välillä uskon huijariuteni paljastuvan äärimmäisen nololla ja julkisella tavalla, mutta suoraan sanottuna elämäni on tällä hetkellä täynnä paljon tärkeämpiä ja ajankohtaisempia huolia. Stressaan arjessa konkreettisempia asioita, kuten osaanko pukea pojan hyvin vaihteleviin kevätkeleihin, pystynkö helpottamaan poikani flunssaista oloa, ja muistanko varata seuraavan neuvola-ajan hyvissä ajoin.

Ajattelen sitten olevani huijariäiti tai kunnon kodinhengetär, sillä ei oikeastaan ole väliä, koska poikaa täytyy hoitaa joka tapauksessa. Mitä tahansa ajattelenkin päässäni ei muuta vauva-arjen todellisuutta, mutta se voi vaikuttaa suurestikin asioiden sujumiseen. Jos ajattelee olevansa huono äiti, stressitasot nousevat väistämättä ja todennäköisesti jotain tekeekin huonosti. Kun ajattelee olevansa vain äiti, ilman sen suurempia etuliitteitä, arjen suorittaa sujuvammin, ja tilaa jää onnellisuudelle ja onnistumisille.

Äitiys on yksi määritelmistäni, mutta se ei itse tarvitse lisämääritelmiä.

 

 

[Now playing: "I'm a bitch, I'm a lover, I'm a child, I'm a mother, I'm a sinner, I'm a saint, I do not feel ashamed..."]

 

 

 

 

 

Kuva: Someecards.
Share

Pages