Ladataan...

Täällä blogissa on ollut viime viikkoina hiljaista, mutta niin on kyllä ollut ajatustyönkin puolella. Olen näköjään ihan itse ohjelmoinut itseni suhteellisen surkeaan jamaan, jossa tutkimuksen (minun mielestäni) kaikista tärkeintä hommaa eli kirjoittamista ei ehdi tehdä kun kalenteri täyttyy koko ajan kaikesta sälästä.

Itselleni kirjoittaminen on se olennaisen vaihe, koska oikeastaan ajattelen kirjoittamalla. Minulla on tietysti ideoita, alustavia tutkimustuloksia ja hataria aavistuksia päässäni jo ennen kuin alan työstää tekstiä, mutta vasta kirjoittaessa ne kaikki saavat järkevän muodon (tai osoittautuvat pelkäksi haihatteluksi jossa ei ole järkeä). Luulen että ihmiset ovat tässä erilaisia, joillakin taas on jo ajatus valmiina muotoiltuna ennen kuin sitä alkaa kirjoittaa. Ja jotkut taas kirjoittavat ensin sekavia luonnoksia, ja sitten vasta luettavaa tekstiä. Minä kirjoitan suhteellisen valmista tekstiä. Kun jatkan edellisen päivän tekstiä, käyn sen aluksi läpi ja teen ikään kuin ensimmäisen editoinnin. Näin teksti edetessään saa jo aika valmiin muodon, vaikka editointia pitää tietysti aina tehdä useampia kierroksia. 

Tässä sitä siis ollaan, kirjoittamassa kirjoittamisesta jota ei ole aikaa tehdä. Harmittaa, ja samalla en kyllä oikein voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Pätkätyöläisenä ja aloittelevana tutkijana olen tottunut sanomaan kaikkeen kiinnostavaan ja hyödylliseen kyllä, ja nyt tajuan että jos jatkan samalla mallilla en saa ehkä ikinä tehtyä niitä asioita joita oikestaan haluaisin. Ehkä nyt ei-niin-aloittelevana tutkijana voisi jo luottaa siihen, että kaikkiin mahdollisuuksiin ei ole ihan pakko tarttua. (Älkää silti lakatko pyytämästä mukaan juttuihin!)

Jos minusta ei siis toukokuussa(kaan) kauheasti kuulu, olen kirjoittamassa tutkimustekstiä. Tai ainakin syytä olisi.

Share

Ladataan...

Yritin kovasti miettiä että miten nyt luontevasti kertoisin tästä tapahtumasta, mutta ei tämä markkinointi vaan ole minun heiniäni… Ihan näin töksäyttäen nyt siis ilmoitan, että ensi maanantaina reissaan Helsinkiin juttelemaan bloggaamisesta Mediamaanantai-sarjan keskustelutilaisuuteen. Tilaisuuden aiheena on Ammattina lifestyle, ja paikalla on minun lisäkseni ihan oikeitakin bloggaajia eli Elsa Heiko ja Janne Naakka. Keskustelua vetää Mirva Saukkola ja se on Päivälehden museossa klo 17-19, tervetuloa sinne kuuntelemaan!

(Olen ollut aika monessa paneelikeskustelussa, ja mielelläni niihin osallistun jos vain aihe on itselle tuttu ja luonteva. Pari kertaa olen erehtynyt mukaan myös sellaiseen keskusteluun, jossa syystä tai toisesta olen joutunut vähän vieraille vesille, ja se on todella epämiellyttävää: pakko puhua, vaikka ei oikein tiedä mitä sanoisi ja pelkää möläyttävänsä jotakin pöyristyttävän tyhmää. Tästä oppineena olen nykyisin aika tarkka siitä, mihin lähden mukaan – esimerkiksi tämän tulevan Mediamaanantain aihe on sellainen, että juuri lähempänä omaa tutkimustani ei voisi olla. Toisaalta sitten taas kaikkien keskustelujen suola on se, että ikinä ei ihan varmaksi voi tietää mitä tulee vastaan tai mihin keskustelu kulkeutuu. Jonkinlainen mokaaminen lienee vaarana aina, kun uskaltautuu ihmisten ilmoille, ei kai sille mitään voi. Ja sitten taas, joskus voi tulla sanoneeksi vaikka jotain fiksuakin, ihan yllättäen.)

 

Share

Ladataan...

Olen lähdössä ensi viikolla Dubliniin työpajaan, jossa kaikkien osallistujien olisi tarkoitus pitää lyhyt esitelmä. Työpaja liittyy EU-rahoitteiseen projektiin, ja painopiste on hieman erilainen kuin yleensä konferensseissa tai seminaareissa. Minun pitäisi (jos olen ymmärtänyt oikein!) meneillään olevan tutkimukseni pohjalta puhua siitä, millaisia taitoja tai kykyjä nuoret ihmiset nykypäivän työmarkkinoilla tarvitsevat. Oman tutkimukseni aineisto tarjoaa kyllä aika pikkuriikkisen ikkunan tähän aiheeseen, mutta toisaalta taas digityön ja sosiaalisen median merkitys on niin valtava että samoja piirteitä on monessa työssä.

Esitystä pohtiessani mieleen nousi aika paljon sellaisia vaatimuksia, joita voisi luonnehtia ehkä rajanvedoksi tai emotionaaliseksi työksi. Tekemistäni haastatteluista ja seuraamistani blogeista välittyy tarve kyetä vetämään rajoja monen asian suhteen silloin kun työn luonne itsessään on monella tavalla rajatonta. Jos työ on kaikkialla kuten blogityö usein on, jää bloggaajan vastuulle rajoittaa työn lipumista jokaiseen arjen hetkeen – tai ainakin jää mietittäväksi, tarvitaanko rajoittamista, ja miten sen voisi tehdä. Tähän liittyy se, että monet kokevat sosiaalisen median voimakkaasti addiktoivana: siitä irtautuminen on vaikeaa silloinkin, kun niin oikeastaan haluaisi tehdä. Samoin moni tekee jatkuvasti rajanvetoja siinä, mikä on yksityistä ja mikä on julkista. Bloggaaminen työnä lähtökohtaisesti tuo yksityisen elämän julkisen alueelle, ja siispä rajojen vetäminen tai niistä neuvotteleminen on vaativampaa kuin monissa perinteisissä ammateissa, jossa raja julkisen ja yksityisen elämän välillä on jyrkkä ja selkeä.

Blogityön tekijälleen esittämät vaatimukset liittyvät myös tunteisiin ja erilaisiin tunnereaktioihin. Yksityisen tuominen julkisen piiriin tuo samalla tunteet uudella tavalla ”näkyviksi” tai esiin, ja toisaalta sosiaalinen media elää klikkauksista ja klikkauksia taas tuottavat useimmiten nimenomaan tunnereaktiot. Miten tulla toimeen kommenttikentän tunnemyrskyjen kanssa, kun kommentit saattavat mennä omankin ihon alle ihan toisella tavalla kuin jos kyse olisi vaikkapa perinteisestä markkinointityöstä? Miten tuottaa ”hyvää ilmapiiriä” blogiin, ja toisaalta olla lukijoilleen avoin ja rehellinen? Miten tulla toimeen riittämättömyyden tunteiden kanssa?   

Ovatko nämä blogityötä (ja kenties montaa muutakin nykytyötä) luonnehtivat vaatimukset sitten sellaisia, joihin voi jotenkin valmentautua tai kouluttautua? Onko esimerkiksi rajanvetäminen sellainen asia, jota voi opiskella? En tiedä. Myönteistä on kuitenkin se, että resursseja ja tukea näiden vaatimusten kohtaamiseen vaikuttaa olevan koko ajan enemmän tarjolla joko erilaisten keskustelujen ja ohjeiden tai sitten perinteisten verkostojen muodossa.  

 

Share

Pages