Sosiaalinen media, lapset ja kaupallisuus

Onko oikein, että bloggaajat ja muut sosiaalisen median vaikuttajat tuovat lapsiaan esille? Onko oikein, että lapset esiintyvät omilla kasvoillaan sosiaalisen median kaupallisissa yhteistöissä – eli mainoksissa?

Leikki leikkinä -blogissa oli syyskuussa tästä aiheesta kirjoitus, jossa kirjoittaja kutsui sosiaalisen median vaikuttajat miettimään lapsen yksityisyyden suojaa ja lapsen etua. Kirjoitus oli mielestäni hyvä keskustelunavaus – siinä otettiin reippaasti mutta asiallisesti kantaa vaikeaan ja tunteita herättävään aiheeseen, josta kaupallisesti suuntautuneessa sosiaalisessa mediassa keskustellaan varsin vähän.

Itse ajattelen, että kysymys on aidosti vaikea eikä ollenkaan yksiselitteinen. Näin ajattelevat myös monet meneillään olevaan tutkimukseeni haastattelemani bloggaajat. Lasten tuominen sosiaaliseen mediaan on asia, jota he miettivät lähes päivittäin: mikä on oikein, mikä vaarantaa lapsen yksityisyyden, onko lapsen käyttäminen mainoksissa melkein kuin lapsityövoimaa? Miten toimia niin, että lapsen etu toteutuu? Onko se edes mahdollista? Tutkimusaineistoni perusteella arvelen, että sosiaalisen median vaikuttajat ovat yleisesti erittäin tietoisia lasten yksityisyyteen liittyvistä ongelmista. Tämä ei kuitenkaan välttämättä näy ulospäin muutoin kuin erilaisina rajauksina siihen, millaisia asioita lapsesta kerrotaan ja millaisissa kuvissa hän näkyy. Avointa pohdintaa aiheesta on sosiaalisessa mediassa melko vähän.

Kaupallisuus ja kaksoisstandardit?

Miksi ajattelen että kysymys on vaikea? Ensinnäkin lapsen yksityisyydensuoja näyttää olevan tulkinnanvarainen myös perinteisen median puolella. Olen lukenut satoja lehtihaastatteluja, joissa vanhemmat kertovat lapsistaan, ja joissa pienet lapset on kuvattu yhdessä vanhempiensa kanssa. Televisiossa pyörivä Supernanny sisältää paljon kohtauksia, joissa nimineen tunnistettavat lapset esiintyvät heille epäedullisessa valossa. Lapsia on myös käytetty mainoksissa niin kauan kuin mainoksia on tehty. Jo muinaisessa Roomassa… jep, jo muinaisessa Roomassa lasten kuvia ja kuvauksia käytettiin keisariperheen vallan ja aseman osoittamisen välineenä.

Herää siis kysymys, tartutaanko lasten yksityisyyden rikkomiseen herkemmin silloin, kun kyse on sosiaalisen median vaikuttajista. Olisiko logiikka samankaltainen kuin silloin, kun sosiaalisen median työläisten on raportoitava esimerkiksi saamistaan arvostelukappaleista tai ilmaisnäytteistä paljon tunnollisemmin kuin vaikkapa naistenlehden toimittajien? Mielestäni on oltava tarkkana kaksoisstandardien suhteen.

Toisaalta on toki niin, että sosiaalinen media on omassa sarjassaan, kun ajatellaan jatkuvuutta ja volyymia: on eri asia esiintyä kerran mainoksessa kuin esiintyä blogissa ja Instagramissa viiden vuoden ajan lähes joka päivä. On eri asia olla kerran mainoksessa kuin muotoutua tunnistettavaksi henkilöbrändiksi blogin ja Instagramin kautta. Tässä mielessä kritiikki on perusteltua. Samoin voi ajatella, että kaksoisstandardien sijaan katsetta tulisi suunnata myös muualle mediaan – ehkä koko mediakentällä olisi tässä parantamisen varaa?

Miksi monet sosiaalisen median vaikuttajat sitten ovat niin avoimia lastensa suhteen, ja edelleen käyttävät lapsia osana mainontaa? Ehkäpä kukin meistä sosiaalisen median käyttäjänä pohtii lasten roolia ja näkyvyyttä omien kokemustensa ja arvostustensa pohjalta. Jos itse kokee luontevana olla jatkuvasti esillä ja kertoa julkisesti omasta elämästään, tällöin helposti ajattelee, että lastenkaan näkyvyydessä ei ole isoja ongelmia. Jos ei koe mainontaa tai kaupallisuutta lähtökohtaisesti ongelmallisena tai epäeettisenä, ei varmaankaan näe suuria ongelmia myöskään omien lastensa suhteen. Vanhemmat helposti ulottavat omat kokemuksensa ja arvostuksensa lapsiin ja unohtavat, että lapset ovat omia henkilöitään eivätkä kenties jaa vanhempien näkökulmaa. Toisaalta pienten lasten vanhempana lähes kaikki ratkaisut tulee tehtyä jollakin tavalla omasta kokemuksesta ja arvostuksista käsin.

Suhtaudun kriittisesti lasten käyttämiseen sosiaalisen median kaupallisissa julkaisuissa. Oma kriittisyyteni nousee minuuteen ja subjektiviteettiin liittyvistä kysymyksistä: pidän ongelmallisena niitä tapoja, joilla minuus nykykapitalismissa tulee kaupallisen toiminnan piiriin ja kohteeksi – oli kyse sitten lapsista tai aikuisista. En kuitenkaan näe kovin hedelmällisenä kritisoida yksittäisten ihmisten toimintaa – kyse on yhteiskunnallisista suhteista ja rakenteista, jotka ohjaavat ja ehdollistavat sitä, miten meistä kukin toimii ja valitsee. Erilaisten yhteiskunnallisten verkostojen kautta me kaikki olemme osallisia toiminnassa, jonka kaikki ulottuvuudet eivät kestä päivänvaloa.

Siivottu ja kuratoitu sosiaalinen media?

Näen lasten tuomisessa sosiaaliseen mediaan myös paljon hyvää. Tai oikeastaan päädyin näkemään tämän hyvän ikään kuin mutkan kautta. Useissa seuraamissani blogeissa lapset ovat kasvaneet, ja tämän myötä bloggaaja on ikään kuin häivyttänyt heidät taustalle. Lapsia tuodaan esiin vain erittäin myönteisessä valossa, mikä on toki ymmärrettävää ja oikein lasten näkökulmasta. Itse kuitenkin huomasin, että näitä blogeja seuratessani minulta alkoi kadota näköpiiristä se, millaista elämä lasten kanssa oikeastaan on. Aloin kuvitella, että toisten elämä on pelkkiä ihastuttavia sisarussuhteita, onnistuneita sieniretkiä ja alati hyväntuulisia lapsukaisia. Oma perheeni kaikkine arjen hankaluuksineen alkoi vaikuttaa jotenkin poikkeukselliselta.

Vasta muutamat keskustelut ja viestit ystäviltä palauttivat minut realismiin: tätä se on kaikilla, enemmän tai vähemmän. Seuraamissani blogeissakin arki on varmasti välillä myös aivan muuta kuin ihanaa, mutta lasten suojelemiseksi arjen karikot on yhä enenevissä määrin kuratoitu pois sosiaalisesta mediasta. Tällöin kuitenkin myös äitiys- ja perheblogien tärkeä ulottuvuus, vertaistuki, tulee mahdottomaksi. Olen siis kiitollinen niille sosiaalisen median vaikuttajille, jotka tuovat esille myös perhe-elämään ja lapsiin liittyviä kurjia ja raskaita asioita.

Olen myös pohtinut, mitä lasten itsensä kannalta tarkoittaa se, jos raivokohtaukset, harmitukset, epäonnistumiset ja hölmöilyt siivotaan pois sosiaalisesta mediasta. Tarkoittaako se, että häpeämme näitä puolia lapsissamme? Uskommeko, että on vahingollista, jos joku muu saa tietää että lapseni ei olekaan aina ihana? Millaista viestiä silloin välitämme lapselle itselleen?

Lopuksi

Jokainen vanhempi joutuu ratkomaan lapsiin liittyviä kysymyksiä puutteellisen tiedon valossa. On usein täysin mahdoton tietää, mihin erilaiset ratkaisut johtavat. Näin on myös sosiaalisen median kohdalla. Jos julkaisen tämän kuvan, mihin se päätyy viiden vuoden kuluttua? Jos kerron tämän asian, seuraako siitä hyvää vai pahaa – vai kumpaakin. Epävarmuus kuuluu vanhemmuuteen, mutta sen kanssa on vaikea tulla toimeen. Monet nykyvanhemmuuden käytännöt tähtäävät ensisijaisesti riskien eliminointiin. Tässä mielessä sosiaalinen media on kiinnostava poikkeus, sillä useimmat lapsiaan esiin tuovat vaikuttajat luovivat riskien karttamisen ja epävarmuuden sietämisen välillä. Samoilla vesillä luovimme myös me muut, kun pohdimme, millaisia kuvia julkaisemme yksityisillä tileillä kaupallisten toimijoiden ylläpitämissä palveluissa.

Olen seuraillut Instagramissa muutamia tilejä, jotka kertovat down-lasten elämästä. Kuvien kautta olen saanut kurkistaa maailmaan, josta tiedän hyvin vähän, ja johon liittyy paljon negatiivisia mielikuvia. Koen että tiedän nyt enemmän lapsista, jotka helposti jäävät marginaaliin ja ennakkoluulojen kohteeksi. Uskon, että näillä sosiaalisen median kuvilla ja arjen kertomuksilla on merkitystä myös muille down-lapsille ja heidän vanhemmilleen. Tämä kokemus mielessäni toivon, että lapset eivät katoa sosiaalisesta mediasta – ja toisaalta toivon, että keskustelu lasten yksityisyydestä jatkuu ja syvenee.