Ladataan...
Bluestocking

Kun viime viikolla kuulin, että Arto Nyberg on kutsunut ohjelmaansa Lauri Törhösen, jonka parikymmentä naista on kertonut häirinneen heitä seksuaalisesti, olin skeptinen. En ihan ymmärtänyt, että miksi MeToo-kampanjaan pitäisi osallistua nostamalla keskiöön häirinnästä vahvalla näytöllä osoitetun miehen tunteet. Päätin kuitenkin katsoa ohjelman. Tässä referaatti, niin muiden ei tarvitse:

 

Törhönen tulee sisään studioon. Hän kättelee Nybergiä ja kahta muuta miesvierasta ja sanoo, että nyt hän on sitten häirinnyt miehiäkin. Epäselväksi jää, onko Törhösen tarkoitus kättelyvertauksella vähätellä a) omaa toimintaansa, vai: b) häirintää ylipäänsä. Kotisohvalta käsin kättelyn rinnastaminen seksuaaliseen ahdisteluun näyttäytyy nimittäin lähinnä arrogantilta.

 

Sitten Törhönen sanoo, että hän ei voi sanoa että olisi häirinnyt eikä että ei olisi häirinnyt, koska on niin paljon harmaan sävyjä siinä häirinnässä. Olen kirjoittanut harmaan sävyistä häirinnässä aiemmin täällä. Se onkin jännää (not), että seksuaalinen häirintä tuntuu näyttäytyvän “harmaan sävyinä” ainoastaan niille, jotka puhuvat häiritsijän teoista, eivät häirityn kokemuksesta. Newsflash: Häiritylle tai ahdistellulle kokemus ei ole koskaan “harmaa”. Se on niin kirkas, että se ei hevillä himmene. Harmaasta alueesta puhuminen vähättelee häirittyjen kokemuksia. Siksi en sitä osta.

 

Törhönen sanoo, että on käyttäytynyt “tyhmästi” temperamentinsa ja ammattinsa vuoksi ja että siitä käytöksestä on joku voinut häiriintyä. Tässä on kaksikin seikkaa, jotka minua vaivaavat. Ensinnäkin, temperamentti tai ammatti ei tee kenestäkään ahdistelijaa saati anna synninpäästöä ahdistelusta. On olemassa sellaisia asioita kuin ammattietiketti ja fyysinen koskemattomuus. Molempien noudattaminen on täysin mahdollista. Myös samanaikaisesti. Toiseksi, jos sanotaan että “joku häiriintyy” käytöksestä, siirretään vastuu häirinnän uhrille. Tällainen retoriikka on tuttua muun muassa nonapologyista, joissa pyydetään anteeksi sitä että joku loukkaantuu eikä sitä, että itse tuli loukanneeksi. Ei jatkoon.

 

Törhönen kertoo myös, että MeToo:n vuoksi maailmassa on 2,5 miljoonaa miestä jotka on joutuneet takautuvasti miettimään “nykyisten standardien” mukaan että mitä häirintä on ja onko siihen itse tullut syyllistyttyä. Asiahan on sillä lailla, että mitkään standardit eivät ole koskaan tehneet seksuaalisesta häirinnästä tai ahdistelusta hyväksyttyä. Se, että loukkaavien tekojen hyväksymättömyys tulee joidenkin miesten tietoon vasta MeToo:n myötä kertookin enemmän kyseisistä miehistä kuin standardeista.

 

Että ihan jo tämän perusteella palauttaisin kernaasti keskustelun siihen, missä MeToo:ssa oli alunperin kyse: naisten aiemmin vaiettuihin kokemuksiin ja häirinnän lopettamiseen. 

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook + Instagram + Twitter!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Puoli vuotta siinä meni. Sen aikaa tuhansien naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta jaksettiin kuunnella melko asiallisesti. Mutta ei kai kukaan sellaiseen loputtomiin pysty. Nyt keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on päässyt nextille levelille eli saavuttanut pisteen, jossa mietitään, onko se mennyt niin sanotusti överiksi. Se tehdään, tietenkin, nostamalla keskiöön miesten tunteet. Teollisuusliiton puheenjohtaja Turja Lehtonen avasi eilen pelin tviittaamalla, että #MeToo on ‘lähtenyt lapasesta’ ja ‘mennyt yli’. “Eihän tässä uskalla en päin katsoa saati silmiin, ilman pelkoa joutua otsikoihin”, kiteytti Lehtonen tuntemuksensa. Kynäiltiinpä Lehtosen tviitin pohjalta myös pikkunäppärä uutinen, jossa pohdittiin pääasiassa että what about men. Tänään puolestaan aamu-tv:n juontaja kysyi haastateltavilta, että onko #MeToo mennyt liian pitkälle.

 

Siinähän ne ovatkin arvot tyrkyllä. Kertoo nimittäin jotain oleellista siitä maailmasta ja patriarkaatista jossa elämme, kun ihan tosissaan pohditaan, että onko seksuaalisen häirinnän kitkeminen mennyt ‘liian pitkälle’ kun miehiä ahdistaa eikä Turja Lehtonen uskalla katsoa naisia silmiin. Sanotaan nyt itsestäänselvyys tuhannennen kerran ääneen: Seksuaalinen häirintä ja flirtti ovat kaksi eri asiaa. Ensimmäinen ei ole ok, kun taas jälkimmäinen on erittäin ok. Ja jos ei erota silmiin katsomista ja takapuolen puristelua eleinä toisistaan, niin kannattaa varmaan estoitta antautua #metoo-keskustelulle kuuntelijan roolissa. Siinähän saattaa oppia vaikkapa vuorovaikutuksen aakkoset.

 

Toiseksi, on tylsämielistä kääntää keskustelu naisten vuosikymmeniä kestäneestä ahdistelusta siihen, että muutama mies on puolisen vuotta joutunut pohtimaan oman käytöksensä rajoja. Jos oman käytöksen arvioiminen aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia, on prosessin läpikäyminen varmasti jo muiden hyvinvoinnin näkökulmasta kannattavaa. Sitä paitsi, dear dudes: #MeToo:ssa ei ole kyse teistä ja teidän fiiliksistä vaan naisten turvallisuudesta. Simple as that.

 

PS: Saa katsoa silmiin.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram, Twitter!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

“Uusi feminismi unohti naiset.” Näin julistaa tuoreimman Imagen kansijuttu, jossa haastatellaan pitkän linjan feministiaktivistia ja kirjallisuuden professori Ebba Witt-Brattsrömia. Jutussa Witt-Brattsröm sanoo, että hän ei ymmärrä ‘uutta ajattelua’. Hän viittaa neljännen aallon feminismiin eli niin sanottuun intersektionaaliseen feminismiin ja sanoo muun muassa näin: “Näille uusille feministeille historia oli täysin yhdentekevää. Naista ei saanut sanoa naiseksi. Minusta tuntuu käänteiseltä naisvihalta, kun yhtäkkiä ei haluta puhua naisten kokemuksista vaan sanotaan, että on kuusitoista erilaista sukupuolta.”

 

Niin paljon kuin Ebba Witt-Brattströmin monen vuosikymmenen mittaista aktivismia ja tasa-arvokamppailua arvostankin, niin tekstin lukeminen oli näiltä osin kyllästyttävää. Tuntuu tylsämieliseltä lukea juttuja “käänteisestä naisvihasta” ja puolihuolimattomia letkautuksia “kuudestatoista sukupuolesta” sellaisen ihmisen suusta, joka kutsuu itseään feministiksi. Samoja argumentteja käyttävät nimittäin myös ihmiset, jotka kutsuvat itseään antifeministeiksi.

 

Minä edustan neljännen aallon feminismiä eli intersektionaalisuutta. Intersektionaalisuudelle ei ole kunnollista suomen kielistä käännöstä, mutta olen törmännyt muun muassa moniperustaisen syrjinnän käsitteeseen. Se tarkoittaa käytännössä samaa kuin intersektionaalisuus: Sitä, että syrjintä ei liity ainoastaan sukupuoleen, vaan myös esimerkiksi vammaisuuteen, seksuaalisuuteen, ihonväriin, yhteiskuntaluokkaan ja/tai uskontoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valkoinen nainen, joka on korkeasti koulutettu ja kristitty, kohtaa hyvin erilaista syrjintää kuin tummaihoinen, vähemmän koulutettu musliminainen. Intersektionaaliset feministit ovat huomauttaneet, että pelkkään sukupuoleen keskittyminen jättää huomiotta sen, että syrjintään ja sortoon liittyy myös muita näkökulmia kuin sukupuoli. Se ei kuitenkaan tarkoita, että neljännen aallon intersektionaaliset feministit olisivat hylänneet naiset. Väitän jopa, että tilanne on päinvastainen.

 

1900-luvun alussa suffragetit taistelivat naisten oikeuksista. Kyse oli kuitenkin pitkälti valkoisten naisten oikeuksista. Sillä vaikka suffragetit taitselivatkin ansiokkaasti naisten äänioikeuden puolesta, ei heitä kiinnostanut muu kuin itsensä kaltaisiin, valkoisiin naisiin kohdistuva vääryys. Suffragettien toiminnasta on luettavissa jopa rasistisia piirteitä. 2010-luvulla sen sijaan väännetään Suomessa edelleen siitä, voiko feministisessä järjestössä olla jäsenenä ei-naisia. Tässäkin keskustelussa tuntuu unohtuvan, että syrjinnän näkeminen ainoastaan sukupuoliperustaisena antaa vain kapean käsityksen siitä, millaista sortoa esimerkiksi rodullistetut transihmiset kokevat.

 

En itsekään ole täydellinen feministi. Viime kuussa jaoin sitaatin Yhdysvaltain ex-ulkoministeri Madeleine Albrightilta. Itse sanoma oli mielestäni hyvä: Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan. Instagramissa minulle kuitenkin huomautettiin, että itse asiassa Albrightia voi pitää yhtenä syyllisenä satoihin tuhansiin kuolemiin esimerkiksi Irakissa, Ruandassa ja Jugoslaviassa. Tästä näkökulmasta sitaatti helvetistä ja naisista näyttäytyy jokseenkin irvokkaana. Ja kaltaiseni valkoisen, hyväosaisen naisen jakamana myös ignorantilta (kutsutaan myös ‘valkoiseksi feminismiksi’, josta kirjoitan lisää myöhemmin).

 

Intersektionaalinen feminismi on mahdollistanut sen, että ymmärrän ja opin sorron ja syrjinnän syistä ja rakenteista koko ajan enemmän. En ole unohtanut naisia, mutta olen oivaltanut, että naiset eivät ole yhtenäinen kategoria. Nähdäkseni se ei ole naisten unohtamista, vaan kaikkien naisten mukaan ottamista.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram & Twitter!

Share
Ladataan...

Pages