Ladataan...
Bluestocking

Lauantaina ympäri maailmaa marssi arviolta 5 miljoonaa ihmistä, jotka ovat huolissaan Trumpin presidenttiyden vaikutuksista muun muassa naisten, seksuaalivähemmistöjen, ilmaston, ympäristön, maahanmuuttajien ja ei-valkoisten ihmisten elämään. Suomessakin marssittiin, mutta marssi herätti myös närää. Esimerkiksi keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä kommentoi julkisella Facebook-sivullaan näin:

“Anteeksi, mutta tämä on kyllä täyttä pelleilyä. Miksi tällaisia marsseja ei järjestetä sellaisia maita vastaan, joissa naisilla ei ole äänioikeutta ja joissa homot hirtetään? En itse pidä Trumpin tavasta tehdä politiikkaa, mutta hän on yhdysvaltalaisten itselleen demokraattisesti valitsema presidentti. Sitä pitää kunnioittaa.”

Kärnä kysyy siis ilmeisesti vailla ironian häivää: “Miksi tällaisia marsseja ei järjestetä sellaisia maita vastaan, joissa naisilla ei ole äänioikeutta ja joissa homot hirtetään?”

Näinkin sen olisi voinut kysyä:

Miksi homot eivät ole tyytyväisiä ennen kuin pääsevät naimisiin vaikka Suomessa homoja sorretaan vähemmän kuin Afganistanissa?

Miksi naiset valittavat seksuaalisesta häirinnästä kun naiset kummiskin saavat äänestää?

Miksi Suomessa aina kritisoidaan Suomen hallitusta eikä koskaan Iranin hallitusta?

Miksi yliopistoilta ei saisi viedä resursseja, kun kaikki eivät kuitenkaan opiskele siellä?

Miksi kaikki kritisoivat Sipilää vaikka Sipilä ei kritisoi kaikkia?

Miksi järjestetään naisten marsseja eikä koskaan veteraanien marsseja?

Miksei kukaan enää osaa laulaa lonkalta Jääkärimarssia?

Kärnälle sellainen vinkki, että demokratiaan kuuluu myös kansalaisten oikeus kritisoida demokraattisten vaalien tulosta. Koskee sekä Suomen keskustavetoisen hallituksen että Amerikan Trumpin politiikkaa. Kritiikin nimittäminen pelleilyksi on demokratian halveeraamista.

 

Kommentointi sallittu ainoastaan Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Viikonloppuna voi pohtia esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

 

  • Miksi samat ihmiset, jotka väittävät maahanmuuttajien vievän kantasuomalaisten työpaikat, syyttävät työttömiä maahanmuuttajia verorahoilla loisimisesta?

 

  • Miksi raiskauskeskusteluissa humala tekee naisesta osasyyllisen raiskatuksi tulemiseen mutta miehestä vähemmän vastuullisen raiskaamiseen?

 

  • Miksi jotkut jakoivat Timo Soinin Seiskassa julkaistuja lomakuvia somessa ja ajattelivat, että fatshaming on ok, jos se kohdistuu persuun?

 

  • Miksi pörssiyhtiöiden hallitusten naiskiintiöitä vastustetaan sanomalla, että "se olisi rankkaa niille kiintiönaisille", mutta all-male hallituksia ei koskaan kritisoida sanomalla, että "se on rankkaa niille miehille, joille sukupuolesta on etua"?

 

  • Miksi rasistit vaativat itselleen sananvapautta oikeuttaakseen rasistiset solvaukset, mutta uhkaavat kunnianloukkaussyytteellä, jos tulevat kutsutuksi rasisteiksi?

 

  • Miksi Juha Sipilä ei ymmärrä, että esteellisyys on pääministerille ongelma jo silloin, kun sitä on ylipäänsä syytä epäillä?

 

  • Miksi Crazy Ex-Girlfriendistä on tullut vasta yksi tuotantokausi ja miksi katsoin sen jo kokonaan??

Näitä mietin, onhan perjantai! Hyvää viikonloppua ystävät!

PS: Inspiraationa toimivat Tickle Your Fancy -blogin Saran mainiot Miksi-postaukset. Tsekkaa vaikkapa tämä.

 

Kommentointi sallittu vain Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Vuonna 2012 Mannerheimin lastensuojeluliitto julkaisi kyselyn, jonka mukaan 15-18-vuotiaista tytöistä lähes 90 prosenttia toivoi olevansa hoikempia ja liki 73 prosenttia oli tyytymättömiä omaan vartalotyyppiinsä. Tämän vuoden alussa Ylen Taloustutkimuksella teettämä kysely paljasti, että 84 prosenttia naisista oli tyytymättömiä painoonsa. Luvut ovat järkyttäviä. Ja niiden syyt on iskostettu meihin syvälle.

Olen piinkova feministi ja liputan näkyvästi moninaisen vartalokuvaston ja diversiteetin puolesta. Ihailen ystävääni, joka kertoi kantaneensa eräänä päivänä spontaanisti vaa’an takapihan roskakatokseen kyllästyttyään ulkonäkönsä ja painonsa arviointiin. En ole kiinnostunut kanssaihmisteni painoindeksistä ja ärsyynnyn media välittämästä, yksipuoleisesta naiskuvasta ja naisten ulkonäön arvioinnista. Miksi sitten suhtaudun itseeni niin kriittisesti?

Olen tuntemieni naisten tavoin oppinut arvioimaan kehoani suhteessa meille esitettyyn ideaaliin. Elämme kulttuurissa, jossa naisvartalo on toistuvasti katseen kohteena. Mainos- ja mediakuvasto yhdessä sukupuolittuneen kulttuurin kanssa luovat noidankehän: naisten esineellistävä esittäminen vaikuttaa kulttuuriin, jossa naisia arvioidaan ulkoisin perustein, mikä taas ruokkii median representaatioita.

Omaa kroppaani alettiin arvioimaan avoimesti täytettyäni 12 vuotta. Yläasteelle mennessäni olin kuullut jo useita kommentteja rinnoistani ja takapuolestani. Lisäksi sekä tutut että tuntemattomat ajattelivat, että on ok kommentoida murrosikäisen tytön painonnousua. Opin, että suurin kohteliaisuus, mitä naiselle voi sanoa, on kysyä, onko tämä laihtunut. Kun olin siinä iässä, että pääsin baariin, opin myös, että verbaalisen arvioinnin lisäksi naisvartaloihin kohdistuu myös fyysistä häirintää: en edes jaksa laskea kaikkia niitä kertoja, joina minua on puristettu takapuolesta tai olen joutunut artikuloimaan, että minuun koskeminen ei ole ok edes tanssilattialla.

Ei liene ihme, että sairastuin lievään syömishäiriöön, joka vaikuttaa kehonkuvaani vielä tänäkin päivänä. Järkiperäisesti ymmärrän oikein hyvin, että en kostu mitään siitä, että suhtaudun ulkonäkööni kriittisesti. Ymmärrän paperilla myös, että onnellisuuteni ei ole sidottu siihen, paljonko painan. Siitä huolimatta minun on toisinaan mahdotonta suhtautua itseeni lempeästi. Vähitellen olen rohkaistunut  puhumaan asiasta myös ääneen. On ollut järkyttävää huomata, kuinka moni tuttavapiirissäni on kamppaillut tai kamppailee samankaltaisten tunteiden ja kokemusten kanssa. Toisaalta, 84 prosenttia. Meitä on ihan helvetisti.

2010-luvulla suomalaisissa medioissa ryhdyttiin puhumaan naisten ulkonäköpaineiden ohella myös miehiin kohdistuvista ulkonäköpaineista. Lanseerattiin termi “adoniskompleksi”, jolla tarkoitetaan miesten pakkomielteisen kehonmuokkauksen avulla tavoittelemaa lihaksikasta vartaloa. Toisin sanottuna aikana, jona olin odottanut naisiin kohdistuvien ulkonäköpaineiden vihdoin vähenevän, laajenivat ne sen sijaan koskemaan enenevissä määrin myös miehiä.

On kiinnostavaa, että samat kuvastot, jotka esittävät naisideaalin hentona, pienenä ja hauraana, esittävät miehet superlihaksikkaina ja -voimakkaina. Se kielii siitä, että representaatioilla on todellakin väliä, kun rakennetaan käsityksiä sukupuolista ja siitä, millainen naiseus tai miehuus on tavoiteltavaa. Yllättävää kyllä, sama huomio luo myös toivoa, sillä siellä missä on normi, on myös mahdollisuus kumouksellisuuteen. Ulkonäkökeskustelu on onneksi jo niin pitkällä, että kumouksellisuudella on jopa nimi: kehopositiivisuus. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että opettelisimme rakastamaan kehojamme sellaisina kuin ne ovat sen sijaan, että pyrkisimme toistuvasti kohti laihempaa ja kiinteämpää kehoa. Laajemmassa mittakaavassa se tarkoittaa sitä, että kehopositiivisuuteen sitoutuisi niin paljon ihmisiä, että sillä olisi vaikutus sekä kulttuuriin, representaatioihin että ihmisten kokemuksiin itsestään.

Siinäpä sanoma, jonka levittämistä kannatan 110 prosenttisesti.

 

Seuraatko jo somessa? FACEBOOK ja INSTAGRAM.

 

Kommentointi sallittu vain Lilyn rekisteröityneille käyttäjille.

 

Share
Ladataan...

Pages