Ladataan...
Carla B

Kirjoitin helmikuussa ajatuksia imetyksestä, saamastani olemattomasta avusta sen suhteen ja kovista kivuista mitä se aiheutti alkuun. Tuolloin olin imettänyt hieman yli puoli vuotta. Nyt takana on imetystä yli vuoden verran, joten musta on nyt sitten virallisesti tullut taaperoimettäjä. Ja se totisesti onkin jotain aivan muuta, mitä se oli vielä puoli vuotta sitten. Parhaiten sitä voisi ehkä kuvailla niin, että lapsi joogaa, zumbaa ja potkunyrkkeilee samalla kun roikkuu rinnassa. 

Oma suhtautuminen imetykseen on muuttunut kuukausien aikana täysin. Alussa sinnittelin vain päivästä toiseen kipujen kanssa ja mietin että yritän kestää siihen saakka, kunnes vauva on puolivuotias. Että sitten olen suoriutunut puolen vuoden suosituksesta ja voin lopettaa. Kun imetys yhtäkkiä muuttuikin luontevaksi ja helpoksi, ajattelin että ehkäpä sinne vuoden ikään saakka. Koska miksi ei. Se on ollut selvästi lapselle tärkeää ja vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani, myös minulle. Ajatus sen lopettamisesta nyt tuntuu haikealta ja jotenkin niin kovin lopulliselta.

Viime viikkojen aikana olen kuitenkin kokenut sen ajoittain hieman raskaana ja miettinyt imetyskertojen vähentämistä päivittäin. Pääasiassa siksi, että Gia haluaisi roikkua rinnalla yli kymmenen kertaa päivässä. Repii paitaa, tökkii tissejä ja kun sanon ettei nyt ole maitoa, puhkeaa huutamaan. Ei auta että tarjoan vettä, vaan repiminen ja itku jatkuu ja yltyy. Kunnes luovutan. En tiedä johtuuko se tästä takiaisvaiheesta vai kolkutteleeko kulmahampaat, mutta tämä on kyllä käynyt suhteellisen raskaaksi jo valmiiksi raskaan vaiheen päälle. Käydessämme yksivuotisneuvolassa kysyin, mitä mieltä siellä ollaan imetyksen jatkamisesta. Kerroin myös tästä jatkuvasta roikkumisesta ja siellä kehotettiin vähentämään, vaikka aiheuttaisikin hieman itkua. Hieman, heh. 

No mitä nyt aion? En tiedä. Joka toinen hetki päätän, että lopetan koko homman. Eihän siinä ole mitään järkeä että pitäisi olla tissi esillä puolen tunnin välein. Kyse kun ei enää ole maidontarpeesta vaan jostain muusta. Toinen osa minusta himmailee. Mitä jos kulmahampaat ovat tulossa ja rinta on niihin kipuihin paras lohtu ja lääke? Ajatus siitä, että lopettaisin vain seinään ja antaisin lapsen itkeä ties kuinka kauan, tuntuu järjettömältä. Ihanteellisinta olisi että voisin jatkaa - koska niin mielelläni vielä jatkaisin - että imetyskertoja olisi päivän aikana muutamia, ei yli kymmentä. Mutta miten ihmeessä voisin vain vähentää kevyesti, ilman sitä huutorumbaa? Olisipa tähänkin jokin kaikille kivuton ratkaisu.

Ladataan...

Ladataan...
Carla B

Haastettiin Emmin kanssa toisemme vastaamaan omiin, sekä toisen keksimiin kysymyksiin - vai pitäisikö ennemmin sanoa jatkamaan toisen keksimiä lauseita? Näitä on kiva lukea muiden kirjoittamina ja vähintäänkin yhtä kiva oli miettiä itse! 

Inhottavin kotityö on tiskikoneen täyttäminen ja tyhjennys!

Ajassa ennen lasta kaipaan sitä että voi spontaanisti lähteä johonkin, kuten vaikka miehen kanssa yhtäaikaa salille tai syömään.

Et ehkä tiennyt, että osaan viittoa oman nimeni, flossata (kukapa ei?) ja puhua VED-kieltä (kukapa ei?)

Äitiyteen liittyvä fraasi/sanonta jota en voi sietää on tietenkin se kuuluisa odotapa vain mihin lisätään kaikkea enemmän tai vähemmän ikävää jatkoksi.

Parhaat vinkit arkeen on ainakin näin äidin näkökulmasta yrittää nukkua kun voi (jos vain pystyy..) muistaa syödä ja juoda (tätähän en itse juurikaan noudata) ja ottaa apua vastaan, kun sitä tarjotaan. Ja tietenkin nauttia siitä tuiki tavallisesta arjesta, koska sehän on parasta!

Minun tulisi enemmän arvostaa itseäni, rapsuttaa kissaamme ja juoda sitä vettä.

Pahe josta nautin liikaa luopuakseni siitä on herkuttelu ja ulkona syöminen. Mutta koska syöminen on ihanaa ja hyvä ravintolakokemus sitäkin ihanampaa, en näe ainuttakaan syytä luopua kummastakaan.

Yllättävin asia äitiydessä on ollut kaikenkirjavat tunteet niin hyvässä kuin pahassakin. Ja tämä kaikenkattava rakkaus omaa lasta kohtaan.

Vaikein asia äitiydessä on ollut ymmärtää etten voi olla oppikirjanmukainen, täydellinen äiti. Ja sotku, sitäkin on ollut aika vaikea kestää.

Juuri nyt kaipaan avokadopastaa, mutta kaikki seitsemän avokadoa jotka meiltä löytyy, ovat raakoja.

Turhin vauva-ajan hankinta oli koliikkikeinu. Gialla ei ollut koliikkia vaikka itkikin järkyttävän paljon, eikä hän viihtynyt siinä rumassa masiinassa kuin muutaman minuutin ennen uutta itkuaaltoa.

 

Ladataan...

Ladataan...
Carla B

Muistan kuinka pienenä tyttönä haaveilin siitä, että pääsisin töihin. Se tuntui niin aikuiselta ja hienolta. Ja se, että saisin tienata itse rahaa oli ajatuksena huikea. Töitä onkin tullut tehtyä jos jonkinlaista 14-vuotiaasta saakka ja tässä kotona ollessa on tullut mietittyä omaa työelämää monestakin kulmasta. Minkälaisia töitä olen tehnyt ja mitä olen niistä oppinut? Viihdyinkö, miksi tai miksi en ja minkälaisia haaveita on tulevaisuuden työrintamalla.  

Mainostenjakaja. Päätettiin hankkia nuorina tyttöinä vähän erilaista tekemistä kesälomalle ystävän kanssa ja päädyttiin jakamaan mainoksia lähialueelle. Työnä se ei ollut mitään siisteintä (mainokset piti lajitella nippuihin ja niitä saattoi helposti olla yli kymmenen - siinä saattoi kuluja tuntikausia) mutta se oli tavallaan kivaa puuhaa kun sitä sai tehdä kimpassa. Lisäksi siitä sai tietenkin sitä kaivattua taskurahaa.

Puhelinmyyjä. Opiskellessani parturi-kampaajaksi tein muutaman vuoron puhelinmyyjänä. Muutaman siksi, että firma paljastui melko pian huijariyritykseksi. Työ itsessään oli myös aika surkeaa - puhelinmyyjä kuulee työvuoronsa aikana ainakin muutamat tappouhkaukset, tai vähintään haukut. Ainakin minä kuulin.

Parturi-kampaaja. Viimeisenä opiskeluvuotenani pääsin töihin kampaamoon, missä tein vuoroja iltaisin ja viikonloppuisin, koulun päätyttyä sitten täysi-aikaisesti. Kokonaisuudessaan tein hommia pari vuotta. Työ ei tuntunut omalta ja työilmapiiri silloisessa paikassa oli aika ikävä.

Varastotyöntekijä. Muistan vieläkin sen päivän kampaamossa, kun sain puhelun jossa kerrottiin että minut oli valittu töihin varastotyöntekijäksi. Tunsin leijuvani onnesta - pääsisin pois pahaa ilmaa henkivästä paikasta ja tehdä jotain muuta. Se muu kestikin sitten useamman vuoden, en tiedä mikä sai jäämään sinne - ehkä epävarmuus lähteä kokeilemaan jotain muuta. Lopulta varastohommissakin työilmapiiri alkoi käymään ikäväksi ja lopetin. Jos jotain olen oppinut työelämässä, niin ainakin sen että ilmapiirillä on valtava vaikutus omaan jaksamiseen ja motivaatioon - työpaikkakiusaamista on monenlaista ja se on hirvittävä asia, mihin pitäisi puuttua välittömästi. 

Asiakaspalvelija. Eräs vartiointiyritys haki asiakaspalvelijoita eri toimipisteisiin ja hain. Pääsin Finlandiatalolle missä työskentelin valvomossa ja asiakaspalvelussa. Työyhteisö siellä oli mukava, mutta muutaman vuoden jälkeen aloin kaipaamaan jotain uutta, tietämättä kuitenkaan tarkemmin mitä. 

Roolittaja. Lapsuuden haaveammattini oli poliisi ja kirjailija, mutta niihin ei kuitenkaan tässä vaiheessa ollut puitteita. Päädyin tekemään castingia ensin assistenttina ja muutaman vuoden kuluttua casting directorina suomalaiseen draama- ja saippuasarjaan. Ala oli jotain ihan muuta, mitä olin ikinä ajatellut, mutta imaisi nopeasti mukaansa. Työ oli sellaista, mikä antoi mahdollisuuden kehittää itseään ja koen oppineeni vuosien varrella siellä paljon. Itsestäni ja media-alasta. Itsensä haastaminen ja kehittäminen työelämässä on tärkeää ja siksi hain opiskelemaan työn ohella journalismia Haaga-Heliaan tukemaan osaamistani työssäni. Pääsin kouluun ja suoritin kursseja iltaisin, kunnes viimein neljän vuoden jälkeen sain paperit kouraan alkukesästä. Viihdyin roolittajan hommissa kahdeksan vuotta kunnes Gia ilmoitti tulostaan ja jäin äitiyslomalle.

Tulevaisuuden haaveita?
Tiedättekö ne ihmiset jotka jo ala-asteella kertovat miksi haluavat isoina ja pyrkivät intohimoisesti niitä unelmia kohti kunnes saavuttavat ne? Se on ihailtavaa ja jopa kadehdittavaa, ainakin sellaisen mielestä joka ei vielä kolmekymppisenäkään tiedä mikä se unelmien duuni mahtaa olla. Kuitenkin jokaiseen elämäni työpaikkaan olen päätynyt jostain syystä ja jokaisesta jotain oppinut. Toisista on jäänyt käteen enemmän kuin toisista ja tiedän varmasti mitä ainakaan en halua ja mitä asioita arvotan korkealle työelämässä. Työkokemusta löytyy vuosien takaa ja medianomin paperit tukemaan sitä - tiedän että se oma juttu löytyy vielä.
 
Ensimmäisenä vuonna journalismia opiskellessani yhdellä kurssilla pyydettiin kertomaan jokin tärkeä unelma ja muistan vastanneeni, että haluaisin kirjoittaa kirjan. Poliisia musta ei tule, mutta ehkä sen haaveen kirjailijan urasta voin jättää kytemään. 
 

 

 

Ladataan...

Pages