Ladataan...

Hoplaa, koska kiireet pidättelevät kirjoittamasta suunniteltua lopetuspostausta, täällä näemmä ehtii päivittymään silti varsin kevyillä aiheilla tässä välissäkin. Otetaan siis ilo irti siitä. (Voi pojat, miten lopetuspostauksen aiheen eri puolet muuten kutkuttelevatkin aivonystyröitä ja vääntävät ajatuksenpäitä solmuun koko ajan tuolla taustalla... Minulla on paljon sanottavaa enkä yhtään tiedä, miten lopulta saan sen tiivistettyä yhteen postaukseen!)

Nyt tuntuu löytyneen upean terve suhde tekemiseen ja olemiseen. Ja ennen kaikkea elämiseen. Tuntuu, että se vanha, kupliva, elämäniloinen ja ennakkoluuloton Mia-Elina olisi täällä taas. Vähän kolhuja saaneena kylläkin, mutta ei se ole oikeasti toimiva elämänfilosofia eikä mikään, jos se ei pidemmän päälle kestä vähän koetteluja ja epäilyksen hetkiä. Hienot motot ja lainatut elämänviisaudet eivät paina mitään ilman sisältöä, jonka itse eletty elämä tuo.  Tunne on viime aikoina (aika kauankin) ollut se, että hukkasin hetkeksi itseni. Mutta ehkä vihdoin löysin itseni uudestaan. Rakkaat ystävät, miltä näyttää? Miltä kuulostaa? Ainakin se tuntuu hyvältä, se tuntuu lempeältä liekiltä. 

Äänitin taas lenkiltä tuoreimpia tuntoja, mukaan mahtui vähän hehkutusta siitä, miltä tuntuu kun liikunta on palkinto, ja pohdintoja siitä, mikä on itselle mieluisin tapa tehdä asioita elämässä ylipäätään (pitkä kaava, ajatuksella, hartaudella, kaikki ajallaan, ja ilman päivärutiineja (vaikka puhun raidalla ikään kuin geneerisesti "aikatauluista").

Ääniraita: Lenkillä 17.5.2014 - mm. liikunnasta palkintona (6:09)

Olen pohtinut jonkin verran myös edellistä aihetta (täydellinen päivä) ja sitä, mitä hyvinvointi- ja lifestyleblogit loppupeleissä todellisuudessa meistä ja psyykkisistä tarpeistamme kertovat. Mikä tarve meillä on dokumentoida tätä kaikkea? Ehkä tavoitteena on löytää onnen tai hyvän elämän resepti: kaava, jota noudattamalla tai toistamalla elämän ihanuuden taika yhtäkkiä toteutuu? Terveys, tehokkuus, menestys, onni ja kaikki sen symbolit.

Epäilemättä jokaiselle muodostuu elämään tiettyjä kaavoja, niitä itselle parhaita tapoja olla. Tarkkana silti nykypäivänä sietää olla, ettei vahingossa nappaa kaavoja sellaisesta maailmasta, joka ei ole yhtä oman sisimmän kanssa. Ihan hippiäiseksi en tahdo heittäytyä, mutta oman kokemukseni mukaan, silloin kun mikään arjessa ei enää herätä suuria intohimoja tai kokemusta siitä, että toteuttaa itseään jollain itselleen merkittävällä tavalla (olkoon ne tavat kuinka pieniä tahansa) tai on edes matkalla sitä toteuttamaan, silloin menettää kyllä palan omasta sielustaan ja elämänvoimastaan. Ja ilman elämänvoimaa... synkät ajat.

Elämänvoima kun ei ole sellainen voima, jota voi kaivoon kantaa, varsinkaan ulkoisista asioista tai tavoista (tai esim. hetkellisistä endorfiini- tai adrenaliiniryöpyistä, mitkä kyllä toimivat joskus kuin huume, koukuttavat, myös pahasti, ja tahdomme lisää ja lisää). 

--

Kolme vuotta sitten kirjoitin Hidasta Elämää -sivustolle pohdintojani saatuani itseni kiinni itseä tehokkuuteen piiskaavasta armottomasta työmoraalista kesken matkan, jonka oli periaatteessa tarkoitus tapahtua oman jaksamisen tahtia. Silloin sain itseni kiinni tästä pingottavasta asenteesta, mutta milloin luisuin siihen maailmaan takaisin? Enemmän ja tehokkaammin. Tehokkaammin mitä? Elämää?

Elämä on täynnä vitsejä, joille kai täytyy vaan osata ja uskaltaa nauraa. Senkin pimeyden keskeltä, kun paukuttaa päätä seinään tuhannetta kertaa. Ehkä silloin on toivoa nähdä asiat ratkaisevalla tavalla toiselta kannalta ja murtautua lopullisesti irti itselle haitallisista kaavoista. :)

Peace and love -henkisissä tunnelmissa,

Teidän, varsin euforiantäyteisen lauantain viettänyt,

 

Mia-Elina

Share
Ladataan...

Ladataan...

Joskus itsensä löytää tilanteesta, jossa on täysin oman aikansa herra (tai tässä tapauksessa: herratar). Päivät soljuvat eteenpäin omalla painollaan ja kukin niistä pääsee muotoutumaan täysin omannäköisekseen.

Joskus pääsee käymään niin, että itsensä löytää tästä samasta tilanteesta yhä toistuvammin ja yhä pidempiä ajanjaksoja niin, että ne muodostavat jopa suurimman osan arjesta. Se ei aina tarkoita vapaaherra(ttare)n huoletonta elämää, mutta todennäköisesti tarjoaa mielenkiintoisia näkyjä päiviensä elämään. Päivät alkavat nimittäin vähitellen kuvastaa enemmän ja enemmän Omienpäiviensäluojan kuvaa. Muodostuvatko ne jopa omakuvaksi Itsestä?

Mitä päiväni paljastavat minusta, jos ne muotoutuvat omien käsieni kautta? Uskallanko kohdata totuuden? Katsoa peilikuvaani silmästä silmään?

En ole sitä näihin sanoihin osannut aiemmin pukea, mutta tätä olen alitajuisesti pohdiskellut pitkin pitkää etsikkoaikaani, joka on lyhyt aikuisikä.

Jos elämämme koostuu toisiaan seuraavista päivistä ja päivämme koostuvat valinnoistamme – minkälaisia päiviä rakennamme itsellemme? Minusta se on yksi tärkeimmistä itselleen esitettävistä kysymyksistä. Ehkä siksi palaan tuon kysymyksen ääreen aina uudestaan ja uudestaan, huomaamatta ja alitajuisesti. Perimmäinen kysymys on aina: Minkälaisista päivistä elämäni koostuu, minkälaisista hetkistä päiväni? 

Ehkä siitä kumpuaa tarve kirjoittaa, kuvata, hahmottaa elämäänsä paperille (ja muulle medialle). Näin sen on oltava, jatkuvan dokumentaation kaipuu, jopa tarve, joka vaikuttaa silti kovin yleisinhimilliseltä piirteeltä. Ajatelkaa kaikkia vuosisatojen varrella kirjoitettuja päiväkirjoja, muistioita ja nykypäivän (yksityisihmisten kirjoittamia omaeläkohtaisia) blogeja!

Viime aikoina olen pyöritellyt mielessäni erityisen paljon ajatusta ihannepäivästä. Sitä, että jos voisin, ja minun pitäisi, ikuisesti elää yhtä ja samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan, minkälainen se minun ihanne-elämässäni olisi.

Viime ajat ovat nimittäin olleet haastavuudestaan huolimatta myös täynnä monia hyviä asioita. Kun on elänyt monenlaisia päiviä, elänyt kaikkia vuorokaudenaikoja ja löytänyt niistä puoliaan – kyllä, viittaan yllä mainittuun ajatukseen, että päivämme toimivat peileinä itsellemme – alkaa löytää toistuvia kaavoja erilaisista päivistään.

Joskus voi kuvitella olevansa ilta-, tai jopa yö-, ihminen, koska öisin monesti tuntee olevansa eniten elossa. Ehkä siksi, että muu maailma hiljenee ja silloin jää tilaa omalle hiljaisuudelle. Tai puuhakkuudelle, miksi se usein osoittautuu. Hiljaisuutta tunnun eniten kaipaavan, ja päivisin se tuntuu hukkuvan helposti kaiken töryn alle. Se ei kuitenkaan ole Päivän vika. 

Itse asiassa, jos saisin valita, ihannepäivänäni todennäköisesti...

... heräisin kuudelta auringonvaloon (ehkä talvella herätyslampun valoon).

... keittäisin pienen, mustan kahvin ja/tai nauttisin lasillisen tuoremehua ja suuntaisin ennen seitsemää pienelle aamu-ulkoilulle luonnon keskelle. Vaihtoehtoisesti venyttelisin oman aikani ottaen aamun kalpeassa auringonvalossa (talvella himmeässä kynttilänvalossa) ja sillä tavalla herättelisin kehoani uuteen päivään virkeäksi ja vetreäksi.

... olisin kahdeksaan, yhdeksään mennessä takaisin kotona ja söisin aamupalan kello yhdeksän ja kymmenen välillä.

... puuhailisin kotiaskareita/työasioita muutamia tunteja. (Jalkeilla oleminen ja ylimääräisen energian purkaminen ennen istumatyötä/lukemista mieluiten juuri päivänvalon aikaan tuntuu tukevan yleistä tehokkuutta – sitten kun vihdoin, milloin ikinä, istuu sorvin ääreen.)

... söisin lounaan noin yhden aikaan, päivällisen viiden ja seitsemän välillä, riippuen nälän asteesta. Suurempia välipaloja en välissä söisi, en mitään hedelmää raskaampaa, sillä nautin myös siitä, että ruoka ehtii sulaa raskaampien aterioiden välissä kunnolla. Jos päivällinen on ollut aiemmin kuin myöhemmin, todennäköisesti nauttisin pienen välipalan seitsemän ja kahdeksan välillä. 

... jatkaisin aterioiden välillä askareiden/työasioiden/lukemisen parissa iltaan saakka.

... muistaisin välillä toki myös tanssia hetken jos toisenkin musiikin tahtiin kuin kukaan ei olisi näkemässä.

... hiljentäisin illan yhdeksästä alkaen, unohtaisin muun maailman olemassaolon ja keskittyisin miellyttäviin itsekseen tehtäviin asioihin. Tähän väliin sopii rauhoittava iltatee ja ehkä vielä pieni venyttelyhetki päivän päätteeksi, ehkä kynttilänvalossa istumistakin. Mikään ei myöskään estä yhdistämästä kahta edellä mainittua toisiinsa. Lattialla istumista miellyttävämpää päivänpäätettä en tiedä.

... olisin nukkumassa iltayhteentoista mennessä.

Todellisuudessa mikään päivä ei tietenkään ole samanlainen. Erilaisia menoja on vaihteleva määrä, ostoksia täytyy tehdä, joskus on jopa harrastuksiakin(!). Ihannepäivääni kiteytyy kuitenkin ajatus luonnollisesti ja miellyttävästi puuhasta toiseen virtaavasta päivästä.

Mikään ei ole kamalampaa kuin se vanne, joka alkaa kiristää päätä tekemisestä toiseen epätoivoisesti juostessa. Silti aikataulut eivät mielestäni ole edes luovankaan tekemisen vastakohta, vaan ne voivat jopa toimia sen mahdollistavana kehyksenä. Tärkeää on kuitenkin mahduttaa aikatauluihinsa aikaa myös seesteisyydelle, mahdollisuudelle hengähtää ja vaikka istua välillä hiljaa omissa ajatuksissaan.

Kiireisyyden ja seesteisyyden välisessä kädenväännössä ratkaisee oma asenne. Erityisesti se, että asettaa asiat elämässään tärkeysjärjestykseen arvojensa mukaan (jos ne eivät ole selvillä, suosittelen niiden pikaista selvittämistä), että tuntee itsensä, rajansa ja pitää niistä kiinni – toki rennosti, mutta ehdottoman varmasti.

--

Inspiraationlähteenä on kevään mittaan toiminut erityisesti Brain Pickings -sivusto. Suosittelen sieltä samaan syssyyn vastaavankaltaista juttua kuuluisten kirjailijoiden päivärutiineista. Suosikkejani olivat Henry Millerin ja Benjamin Franklinin päivät, joissa oli ihailtavaa selkeyttä ja kuitenkin juuri tietynlaista seesteisyyttäkin mahdollistavaa ilmavuutta.

--

Mitä muuten tulee bloginpitoon, ilmoitan tässä samalla, että tämä on (todennäköisesti) toiseksi viimeinen teksti, jonka tähän blogiin kirjoitan. Seuraava teksti julkaistaan ensi viikolla, ja siinä kerron, mitä mieltä olen blogilokerosta, jonne huomasin vaivihkaa lipuneeni (aivan omaa syytäni), ja teen lopun sille ristiriitaisuuden tunteelle, jota olen täällä Lilyssä HTPM:n alle kirjoittaessani tuntenut.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lakkaisin kirjoittamasta, ei edes sitä, että poistuisin Lilystä, vaan minulla on mietittynä HTPM:n tilalle ratkaisu sirpaleisuuden poistamiseksi. Mutta siitä enemmän sitten myöhemmin. :)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Voi pojat (ja tyttäretkin)! Miten mahtavat lenkkeilykelit viimeiset viikot ovat suoneet! Itsellä on tosiaan takana hyvin hiljainen talvikausi kaikenlaisen liikunnan suhteen ja lenkkipoluille palaaminen tuntuu kyllä silti, ja siksi, vaan niiiin hyvältä. Kunto ei toki ole mikään loistavin, ja muutama viikko sitten koin jopa elämäni ensimmäisen rasitusastmakohtauksen (mistä puhun alla enemmän), mutta kyllä oikeanlaisella, ylipäätään tehdyllä, lenkillä on niin piristävät vaikutukset, että tähän hommaanhan jää aivan koukkuun! Pakko päästä ulos, edes pienelle kävelylle, no, ehkä muutaman kevyen juoksuaskeleen uskaltaa ottaa, pienen pyrähdyksen... Tiedätte varmasti tunteen.

Ja aurinko, en edes aloita siitä... Auringonvalo ja tuulenvire kasvoilla, lintujen viserrys ja diiba-daabaa... Kaikenlainen ulkoilu on todellakin taas vienyt minut mennessään.

Kävin keskiviikkona pääntuuletuslenkillä kesken päivän ja sen jälkeinen huuma taitaa vieläkin vaikuttaa. Se taisi olla fiiliksiltään kyllä yksi kaikkien aikojen parhaimmista lenkeistä ja innoitti taltioimaan siitä hetkiä niin kuvin kuin ääninkin.

Ääniraidalla havaintoja mm. hengitystieoireiluistani, mitkä taitavat olla paljastumassa ainakin osittain jonkin sortin allergiaksi. Mietin, että muutenkin alkaisin ottaa tavaksi äänittää muistiinpanoja silloin, kun ei ole mahdollista pysähtyä kirjoittamaankaan. (Puheraidalle äänitin siis omia ajatuksia talteen itselleni, mutta ehkä niistä on jonkin verran hupia muillekin. Varoitan kyllä, ettei äänenlaatu ei ole kovin kaksinen johtuen hyppivästä mikrofonista, mutta eiköhän puheesta tarpeeksi selvän saa.)

Ääniraita: Lenkillä ke 7.5.2014 - mm. maisemista, allergiasta ja sattumista (4:27) (aukeaa omaan välilehteensä)

Minkälaisia lenkkejä teillä muilla on? Ehdittekö katsella ympärille, ihailla maisemia, kenties jopa pysähtyä niiden ääreen, tai huomata vuodenaikojen muutoksia maisemissa? Kuinka usein lähdet ovesta ulos tietämättä, minne tie vie? Vai ovatko tutun lenkkireitin maisemat niin kauniit, että niitä jaksaa ihailla lenkki lenkin jälkeen?

Haastan kenet tahansa, joka lenkkipolkujen kutsun kokee, kuvaamaan omannäköisensä kuvakavalkaadin lenkkimaisemistaan. (Puhe ei ole pakollinen osuus, mutta toki jos tuntuu siltä, niin miksei: tuumasta toimeen!) Eniten saatte haasteesta todennäköisesti itse, mutta voitte ehkä samalla inspata muitakin hakeutumaan kauneimpien lenkkipolkujen ääreen. ;)

Linkkiä vaan alle, kun homma on paketissa! (Aikarajoja en aseta.)

WebRep currentVote  noRatingnoWeight           

Share

Pages