Ladataan...

Vuoden viimeinen päivä. Tämän blogin viimeinen postaus.

Kun aloitin tämän blogin, kuljin pimeässä. Elin tahattomasti lapsettoman elämää silloisen puolisoni omaishoitajana. Ihan ensimmäisen tekstini kirjoitin yleissairaalapsykiatrian osastolta, jossa olin hoidettavana äkäilevän ja hankalan traumaperäisen stressihäiriön vuoksi. Unettomana, ahdistuneena, traumamuistojen kiduttamana. 

Vuodet ovat pitäneet sisällään paljon. Niihin on mahtunut valtavasti iloa. Kumppanuutta. Selviämistä vammasta huolimatta. Iloa arjen helpottumisesta hetkittäin,  yhteisistä reissuista invataksilla kauppakeskukseen tai omalla autolla anopille. Iloa perheestä, suvusta, kummilapsista. Iloa opiskelusta, opinnäytetöistä. Ja myös rakkautta, joka kantoi pitkään. 

Työstressiä, talon sisustamista. Allergisia reaktioita, homeallergiaa. Uusia työpaikkoja. Matkantekoa Setä Psykologin kanssa terapiassa. Osastohoitoja, unettomuuden hoitoa. Psykofyysistä fysioterapiaa. 

Niihin on mahtunut mustia rotkohetkiä. Kumppanin intoksikaatioita, tehohoitojaksoja. Kotiin soitettuja ambulansseja. Kipeistä kipeimpiä keskenmenoja, kesken menneitä unelmia ja haaveita. Pieleen menneitä lapsettomuushoitoja, veritulppia, käsittämätöntä fyysistä kipua. Surua, joka kietoo niin tiukkaan syleilyyn, että on vaikea hengittää. Surua, johon liittyy pelko menettämisestä. Surua, johon liittyy ajatus luopumisesta. Kuolemaa.

Niihin on mahtunut käsittämätön määrä toivoa. Lohtuhipukaisia, taivaasta lähetettyjä terveisiä. Luottamusta siihen, että asiat järjestyvät kuitenkin. Tavalla tai toisella. 

Blogin nimi, ..ja vaikka vaeltaisin pimeässä.., kertoo paljon. Siihen sisältyy kaikki se toivo ja luottamus, jota tarvitaan. Jota tarvittiin. Siihen sisältyi se usko, että asiat voivat muuttua ja olla toisin.

Nyt ne ovat.

On tapahtunut paljon hyvää.

Olen voittanut traumaperäisen stressihäiriön lopullisesti; se ei enää vainoa minua. Olin raiskaajiani vahvempi. Vaikka tie oli pitkä, se kannatti kulkea. Nyt olen vapaa.

Olen edelleen tahattomasti lapseton. Tämän syksyn seurauksena yhtä enkelivauvaa rikkaampi ja yhtä munanjohdinta köyhempi. Kuitenkin elossa, kuitenkin luottaen siihen, että raskaus on mahdollinen. 

Olen eronnut kipeästi, vannonut pysyväni sinkkuna, törmännyt hienoon ja turvalliseen mieheen, aloittanut pelosta huolimatta parisuhteen ja mennyt uudelleen rakkaudesta naimisiin.

Saan tehdä työtä, jota haluan. Saan rakastaa lapsia. Kulkea vierellä, ohjata. Pitää sylissä. Saan olla itsekin rakastettu. Sylissä pidetty.

En enää kulje pimeässä.

Eikä tämä ole loppu. Vaikka tämä blogi hiljenee, se säilyy. En tuhoa sitä. Siinä on liian paljon sellaista, minkä haluan muistaa. Joka ansaitsee tulla muistetuksi. 

Tämä on alku. Uuden blogin alku. Vuoden alusta. Ainoa mahdollisuus, ainoa nimi: ..en pelkäisi mä mitään (pahaa). En pelkää. Luotan siihen, että voi käydä hyvin. Että voi olla hyvin.

Tämä on sydänlämmin KIITOS. Myötäelämisestä. Kanssakulkemisesta. Jäljistä kommenttilaatikoissa, viesteistä. Sydämistä. Lämpimistä ajatuksista. Ne ovat olleet tärkeitä, jokainen. Sinä olet ollut tärkeä. Kiitos, että olet jakanut kanssani tämän matkan. <3

Pyydän - tule seuraamaan jatkossakin. Valoisampia hetkiä, toivottavasti. Yhtä rehellisiä kuitenkin. Aitoja. Aidosta elämästä mutkineen ja polkuineen.

Lämmöllä, sydämellä,

AnLottanen

 

 

Share

Ladataan...

Tämä joulu oli erilainen. Sain rauhassa pukea kotia jouluun ilman, että kumppani ahdistuu. Sain sopivasti laittaa kaunista ja yhdessä siivota. Aikaisempina vuosina joulut ovat menneet enemmän hiljaiselossa - ex-Mies inhosi joulua enemmän kuin mitään. On jokseenkin haastavaa yrittää sovittaa yhteen sitä, että ei turhaan ahdistaisi toista, ei triggeröisi hankalia lapsuuden kokemuksia esiin, mutta silti saisi oikeuden omaan jouluun.

Tänä jouluna täällä oli talo täynnä. Minun vanhempani, veljeni perhe ilman veljeä (joka makasi influenssassa kotona), siskoni perhe ja vietnamilainen vaihto-opiskelijamme puolisoineen sekä kaksi koiraa. Yhteensä meitä oli 13. 

Aattona nukuttiin pitkään. Ilman kiirettä herättiin. Keitettiin riisipuuroa, köllittiin. Tehtiin pitkä lenkki koiran kanssa ja käytiin joulusaunassa kaksin tuikkujen ja kynttilöiden tuikkeessa ja tervan tuoksussa. Nautittiin olosta ja elämästä. 

Aattohartaudessa tapasimme isän, veljentytöistä vanhimman ja vaihtarimme. Aattokirkko oli Miehelle ensimmäinen kerta omassa kirkossamme. Joulukuvaelma oli sympaattinen, enkelikuorossa 4-8- vuotiaat veisasivat sielunsa kyllyydestä ja sulattivat viimeisetkin syksyn roudat. Kirkosta kävelimme kotiin muiden kanssa, isä haki kotoa muut.

Vähitellen ovi alkoi käydä. Ensin täyttyi eteinen, sitten olohuone. Tupa oli sopivasti täynnä. Olimme Miehen kanssa tehneet keittiössä kaiken laatikoiden lämmitystä ja salaatin tekoa vaille valmiiksi. Pöydät oli katettu ja äidille annettiin kielto tulla keittiöön hääräämään. Kuusivuotias joukon toisiksi nuorin huolehti siitä, että löytääkö pukki varmasti perille tai ainakin se, joka välillä pukkia sijaistaa - kun ei aito voi olla kaikkialla. Vakuuttelimme, että ihan varmaan löytää.

Syötiin, juteltiin, oltiin. Odotettiin pukkia, joka oli tilattu saapuvaksi ruoan jälken, mutta joka ei koskaan saapunut. Kuusivuotias siskonpoika alkoi jo tuskastua ja kyyneltyä. Kun pukki ei vastannut puheluihin eikä viestinyt mitään muuttuneista suunnitelmistaan, turvauduin hätävalheeseen ja kerroin lapselle, että liukkaudesta johtuen pukki on lähettänyt paikalle rahtipalvelun. Korvatunturin rahtipalvelu on ensiluokkainen ja löytää kyllä jokaiseen osoitteeseen kelillä kuin kelillä. Ja kas - samassa roskia ulos viemään lähtenyt veljentyttö tuli hihkuen kahden lahjakassin kanssa sisään. Taitava rahtipalvelu!

Istuin Miehen jalkojen juuressa, kun lapset avasivat lahjojaan. Se ilo! Se riemu! Välillä oli pakko käydä kylppärissä nyyhkimässä, kun ilo ja onni löivät täyslaidallisen tunnemyrskyn niin yli, että en vaan voinut olla itkemättä. Nyt joulu oli jotain, mitä olin aina kaivannut ja toivonut. Nyt olohuone oli täynnä rakkaita ihmisiä. Lämpöä. Onnea. 

Liikuttavimman lahjan sain äidiltä. Äiti oli painattanut papan hautajaisista kaikille lapsenlapsille kuvakirjan. Istuimme äidin kanssa pitkään keittiössä, ihan hiljaa. Silitin hiljaa kättä, halasin lujasti. Meillä molemmilla oli ikävä.

Lapset menivät saunaan, muut kahville. Kahvin jälkeen sisko puolisoineen lähti, samoin käly vuotisen taaperon kanssa. Sairaalle veljelle tehtiin joulun survival pack jouluruoista. Veli soitti ja kiitti niistä; raukka oli syönyt koko aaton limppua ja sienisalaattia. Välillä toisen joulun voi pelastaa verrattain pienellä vaivalla. Vietnamilaiset jäivät yöksi, samoin isommat lapset. Silitin siskonpojan uneen. Istuimme veljentyttöjen kanssa sohvalla muiden mennessä nukkumaan. Juttelimme pitkään. Olin onnellinen - kummassakin kainalossa sain pitää valtavan suurta aarretta.

Tyttöjen mentyä nukkumaan hiivin talossa ja kuuntelin tuhinaa. Istuin vielä yksin kuusen kynttilöiden valossa, villasukat jalassa ja koira vieressä. Tuntui pakahduttavan onnelliselta.

Aamulla kuusivuotias herätti hyvissä ajoin. Joulupäivän lastenohjelmat olivat pelastus sillä aikaa, kun keitin kaksi litraa riisipuuroa.

Joulupäivänä oltiin, kerrottiin vitsejä (joissa kuusivuotias oli äärimmäisen hyvä), tehtiin koko porukalla pitkä lenkki. Saimme syömäseuraksi vanhempani ja siskoni. Sauna lämpesi uudestaan. Veli sai joulun toisen survival packin leivonnaisia, hedelmiä ja herkkuja. 

Joulupäivänä saimme vielä yöksi veljentytöt. Ilta meni lautapelejä pelatessa ja saunoessa. Saunan lauteilla kummityttöni, veljentytöistä nuorempi kysyi, mitä syksyllä oikein tapahtui, kun jouduin sairaalaan. Veljeni oli ollut huolissaan ja kälyni sanonut, että sen jälkeen minun on vaikeampi saada vauvoja. Kerroin, että meille oli tulossa vauva, mutta se joutui väärään paikkaan eikä se voinut selvitä siinä. Kerroin, että munanjohdin oli vauvalle väärä paikka kasvaa ja vaarallinen minulle ja se piti leikata. Tirpunen kietoutui kaulaani ja itki, että oli pelännyt, että minä kuolen ja miten surullista oli se, että hän ei saanutkaan serkkua emmekä me vauvaa. Hän kertoi toivoneensa meille jo edellisessä liitossani pitkään lasta. Ja toivovansa sitä nyt enemmän kuin mitään muuta - hän sanoi, että sen sairaalassa oloni jälkeen hän on joka ilta rukoillut meille vauvaa. Minulla on käsittämättömän ihana kummilapsi, Sydämellinen, viisas ja ihana 12- vuotias.

Illalla sain vielä tytöt sohvalle kainaloon. Oli hyvä olla. Pienempi pyysi iltalaulua ja oli vielä sängyssä pitkään kainalossa, tapanin aamuna hän hiipi makuuhuoneeseen ja tuli uudestaan kainaloon. Lupasin, että teen kaikkeni pysyäkseni vastaisuudessakin elossa. Se tuntui rauhoittavan.

Tapaninpäivän illalla veimme tytöt kotiin. Kotona, ennen nukkumaanmenoa puhuttiin, miten hyvä joulu oli. Ketään ei kiristänyt eikä ahdistanut. Kukaan ei itkenyt, paitsi minä - onnesta. Oli ihmisiä. Oli hyvää ruokaa. Oli sopivasti lahjoja. Hyviä kirjoja. Iloa. Oli rentoa oloa ja saunomista. Suklaata ja vihreitä kuulia. Maailman kaunein joulukuusi. 

Oli uudet jouluperinteet.

Oli uusi alku.

 

Share

Ladataan...

Eilinen oli juuri sellainen, kuin ajateltiinkin.

Riihinen kirkko oli täynnä tuikkuja ja kynttilöitä, pihatietä reunustivat ulkotulet. Metsä ympärillä oli aivan hiljainen.

Mies oli puvussaan komea. Minulla ei ole koskaan aikaisemmin ollut niin kaunista kampausta kuin eilen.

Kirkossa oli läsnä perhe.

Veljentytöt lukivat tekstit.

Pappi puhui meistä kauniisti, kertoi meidän tarinamme ja muistutti kauniisti arkirakkaudesta.

Rukoilimme yhdessä liittomme puolesta.

Me tahdottiin! Minäkin, vaikka ääni on ollut kateissa päiväkausia. 

Veli vaimoineen lauloi. 

Isä piti kauniin puheen. Kertoi iloitsevansa miehestä ja siitä, että hän on alusta saakka tuntunut omalta. Oli onnestamme onnellinen.

Meistä tuli virallisesti perhe. <3

Kodassa oli lämmin tuli. Ruoka maistui, nuotio rätisi. Mies keitti maailman toisiksi parhaat nokipannukahvit. Kakku oli täydellistä.

Mies puhui siitä, miten oli ajatellut tehdä vaikutuksen minuun keittämällä nokipannukahvit tietämättä, että olin toivonut juuri sellaista miestä. Siitä se lähti. Arkisesta huomioimisesta, pitkospuiden putsaamisesta jäästä, jotta minun olisi hyvä kävellä ja siitä, että sain istua nuotion äärellä Miehen keittäessä nokipannullaan kahvia. 

Ulkona kuutamo, tuhannet tähdet, lumivaippaan kietoutuneet puut. 

Sielua hyväilevä rakkaus, joka saa silmät loistamaan.

Illalla kotona lenkitettiin koiraa käsi kädessä. Istuttiin sohvalla, juotiin hyvää kuohuvaa ja oltiin sylikkäin.

Tänä aamuna sain herätä hymyyn. 

Sain herätä vaimona.

Share

Pages