viimeinen (eli sydänlämmin kiitos)

Vuoden viimeinen päivä. Tämän blogin viimeinen postaus.

Kun aloitin tämän blogin, kuljin pimeässä. Elin tahattomasti lapsettoman elämää silloisen puolisoni omaishoitajana. Ihan ensimmäisen tekstini kirjoitin yleissairaalapsykiatrian osastolta, jossa olin hoidettavana äkäilevän ja hankalan traumaperäisen stressihäiriön vuoksi. Unettomana, ahdistuneena, traumamuistojen kiduttamana. 

Vuodet ovat pitäneet sisällään paljon. Niihin on mahtunut valtavasti iloa. Kumppanuutta. Selviämistä vammasta huolimatta. Iloa arjen helpottumisesta hetkittäin,  yhteisistä reissuista invataksilla kauppakeskukseen tai omalla autolla anopille. Iloa perheestä, suvusta, kummilapsista. Iloa opiskelusta, opinnäytetöistä. Ja myös rakkautta, joka kantoi pitkään. 

Työstressiä, talon sisustamista. Allergisia reaktioita, homeallergiaa. Uusia työpaikkoja. Matkantekoa Setä Psykologin kanssa terapiassa. Osastohoitoja, unettomuuden hoitoa. Psykofyysistä fysioterapiaa. 

Niihin on mahtunut mustia rotkohetkiä. Kumppanin intoksikaatioita, tehohoitojaksoja. Kotiin soitettuja ambulansseja. Kipeistä kipeimpiä keskenmenoja, kesken menneitä unelmia ja haaveita. Pieleen menneitä lapsettomuushoitoja, veritulppia, käsittämätöntä fyysistä kipua. Surua, joka kietoo niin tiukkaan syleilyyn, että on vaikea hengittää. Surua, johon liittyy pelko menettämisestä. Surua, johon liittyy ajatus luopumisesta. Kuolemaa.

Niihin on mahtunut käsittämätön määrä toivoa. Lohtuhipukaisia, taivaasta lähetettyjä terveisiä. Luottamusta siihen, että asiat järjestyvät kuitenkin. Tavalla tai toisella. 

Blogin nimi, ..ja vaikka vaeltaisin pimeässä.., kertoo paljon. Siihen sisältyy kaikki se toivo ja luottamus, jota tarvitaan. Jota tarvittiin. Siihen sisältyi se usko, että asiat voivat muuttua ja olla toisin.

Nyt ne ovat.

On tapahtunut paljon hyvää.

Olen voittanut traumaperäisen stressihäiriön lopullisesti; se ei enää vainoa minua. Olin raiskaajiani vahvempi. Vaikka tie oli pitkä, se kannatti kulkea. Nyt olen vapaa.

Olen edelleen tahattomasti lapseton. Tämän syksyn seurauksena yhtä enkelivauvaa rikkaampi ja yhtä munanjohdinta köyhempi. Kuitenkin elossa, kuitenkin luottaen siihen, että raskaus on mahdollinen. 

Olen eronnut kipeästi, vannonut pysyväni sinkkuna, törmännyt hienoon ja turvalliseen mieheen, aloittanut pelosta huolimatta parisuhteen ja mennyt uudelleen rakkaudesta naimisiin.

Saan tehdä työtä, jota haluan. Saan rakastaa lapsia. Kulkea vierellä, ohjata. Pitää sylissä. Saan olla itsekin rakastettu. Sylissä pidetty.

En enää kulje pimeässä.

Eikä tämä ole loppu. Vaikka tämä blogi hiljenee, se säilyy. En tuhoa sitä. Siinä on liian paljon sellaista, minkä haluan muistaa. Joka ansaitsee tulla muistetuksi. 

Tämä on alku. Uuden blogin alku. Vuoden alusta. Ainoa mahdollisuus, ainoa nimi: ..en pelkäisi mä mitään (pahaa). En pelkää. Luotan siihen, että voi käydä hyvin. Että voi olla hyvin.

Tämä on sydänlämmin KIITOS. Myötäelämisestä. Kanssakulkemisesta. Jäljistä kommenttilaatikoissa, viesteistä. Sydämistä. Lämpimistä ajatuksista. Ne ovat olleet tärkeitä, jokainen. Sinä olet ollut tärkeä. Kiitos, että olet jakanut kanssani tämän matkan. <3

Pyydän – tule seuraamaan jatkossakin. Valoisampia hetkiä, toivottavasti. Yhtä rehellisiä kuitenkin. Aitoja. Aidosta elämästä mutkineen ja polkuineen.

Lämmöllä, sydämellä,

AnLottanen