Aivoinfarkti 26-vuotiaalla palomiehellä. Osa 5
(Jos et ole vielä lukenut aivoinfarktitarinaamme lainkaan, suosittelen lukemaan sen alusta alkaen tästä. Edelliseen osaan pääset puolestaan tästä.)
Ensimmäisen kerran lähdin yksin (ilman lapsia) tapaamaan miestäni. Hänet oltiin nyt siirretty neurologian osastolle. Minun täytyi etsiä uusi reitti mieheni luokse sokkeloisessa sairaalassa. Viidennessä kerroksessa katselin ympärilleni, missään ei näkynyt ristin sielua. Huomasin kyltin hisseiltä katsottuna vasemmalla puolen. Menin peremmälle osastolle saakka ja se olikin neurologian poliklinikka. Sain opastuksen lähteä hisseiltä juuri vastakkaiseen suuntaan mihin olin äsken mennyt. Kävelin pitkää tyhjää käytävää pitkin ja pongasin sitten oikealla puolella käytävää neurologian osaston oven. Mieheni huone sijaitsi heti osastolle astuessa vasemmalla puolella käytävää. Tässä huoneessa oli kuusi potilaspaikkaa ja mieheni oli ensimmäisellä paikalla, tänään huoneessa oli myös muutama muu potilas.
Kun pääsin mieheni luokse hän näytti niiin onnelliselta. Hän oli suorastaan euforisessa tilassa ja hehkutti, sitä kuinka hän oli voittanut taistelun ja saanut ”toisen” elämän. Minä puolestani olin aivan paniikissa. En pitänyt lainkaan ajatuksesta, että mieheni kanssa samassa tilassa ei jatkuvasti ole joku ammattilainen ”vahtimassa” häntä. Mieheni elintoimintoja seurattiin kuintenkin edelleen, mutta ”kevennetysti” mukana kuljetettavien laitteiden avulla. Pelko sisälläni oli niin valtava, että mieheni vitsailut siitä, että hän vetää sellaisen jätti hampurilaispitsakebab-annoksen ja juo pari bilsneriä kunhan pääsee kotiin, sai ihokarvani pystyyn ja en halunnut, että moisilla asioilla edes vitsaillaan.
Hoitaja tuli huoneeseen. Ensimmäiset sanat, jotka hän sanoi miehelleni olivat ”nyt taitaa sitten olla aika laittaa elintavat kondikseen”. Olimme mieheni kanssa molemmat silmät pyöreinä että: ”mitä!?”. Hoitaja ei tainut olla perehtynyt mieheni epikriisiin vaan oletti, että mieheni aivoinfarktin saamisen syinä olisivat olleet huonot elintavat kuten tupakointi, epäterveellinen ruokavalio, vähäinen liikunta jne…Mieheni kertoi hoitajalle taustojaan ja tarinansa, hoitaja kuunteli järkyttyneenä. Hän vaikutti olevansa pahoillaan, kun oli heittänyt ennakkoluuloisesti aikaisemman kommenttinsa. Muutenkin oli huomattavasissa, että neurologian osastolla oltiin ihmeissään mieheni tarinasta ja siitä kuinka terve, hyväkuntoinen jääkiekkoileva palomies voi saada infarktin niin nuorena?
Torstaina siskoni lähti takaisin kotiinsa töidensä pariin. Minulla oli edelleen serkkuni, äitini ja veljeni kanssani hoitamassa lapsia.
Neurologian osastolla ei onneksi ollut mitään tiettyjä vierailuaikoja, vaan vierailla sai klo. 10-20 välisenä aikana milloin halusi. Se helpotti kummasti minun ja lasten elämää, kun ei enää täytynyt olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan vaan sai mennä enemmän lasten ehdoilla. Nyt saimme vierailla siis myös useammin (kuin sen kaksi kertaa päivässä) mieheni luona. Esikoiselle teki hyvää, kun hän vihdoin pääsi kunnolla isänsä syliin. Aluksi hän kuintenkin arkaili mennä isänsä syliin, koska miehelläni pidettiin edelleen esim. kanyylit kiinni molemmissa kämmenselissä ja muutenkin piuhoja oli edelleen ympäri mieheni kehoa. Oli myös hyvä juttu, että nyt pystyimme menemään vaunuilla ihan huoneeseen asti. Vaunut sai ”parkkiin” mieheni sängyn päätyyn, jossa oli hyvin tilaa.
Päivät kuluivat ja miestäni kuljetettiin ympäri sairaalaa erinäisissä testeissä. Häneltä otettiin myös todella paljon verikokeita. Nyt yritetttiin selvittää mikä ihme on aiheuttanut täysin terveelle, hyväkuntoiselle, itsestään huoltapitävälle 26-vuotiaalle miehelle pikkuaivoinfarktin ja kallonpohjavaltimon tukoksen. Syytä ei löytynyt mistään. Oli vain arvailuja onko kyse mahdollisesti jostain rakenteellisesta poikkeavuudesta? Onko joku isku aiheuttanut tämän? (Suuria iskuja mieheni ei ollut esim. Jääkiekkoharrastuksen parissa nyt pitkään aikaan saanut) Olisiko edeltäneiden viikkojen lukuisat sulkellukset (jopa 40 metriin) painevaihteluineen laukaisseet tämän? Vai mikä?
Vierailimme mieheni luona aamusta iltaan välillä yhdessä ja toisinaan jokainen yksitellen. Näin ollen miehelläni ei käynyt aika pitkäksi sairaalassa pötkötellessä. Meidän ollessa muualla, hän kuunteli kuulokkeillaan paljon äänikirjoja puhelimeen ladatun sovelluksen kautta ja katseli Netflixistä sarjoja sen verran kun pystyi. Sain olla mieheni kanssa paljon myös kaksin (välillä kuopus nukkui vaunuissa vieressä). Mieheni vointi alkoi pikkuhiljaa kohenemaan. Hän pääsi avustettuna suihkuun, sai syödä ja juoda normaalisti. Hän teki harjoitteita silmillään ja oli välillä hetkiä ilman silmälappua. Kaksoiskuvat eli silmien karkaaminen ulkonurkkiin oli kuintenkin edelleen voimakasta, huimaus oli vähentynyt.
Torstai-illalla serkkuni ja hänen raskaana oleva tyttöystävänsä tulivat sairaalalle. Synnytys käynnistettiin. Pejantain puolella aamuyöstä syntyi terve tyttövauva, serkkuni esikoinen (lastemme ensimmäinen pikkuserkku). Perjantaiaamulla heidät siirreetiin synnytysosaltolta lapsivuodeosastolle, kerrosta ylemmäs missä miestäni hoidettiin neurologian osastolla. Hauska sattuma.
Perjantaina mieheni eno tuli sairaalalle. Hän oli ollut flunssassa, eikä ollut tätä aiemmin päässyt tulemaan (eikä tehohoito-osastolle saakkaan flunssaisena tulla). Enon läsnäolo oli erittäin tärkeää miehelleni.
Iltapäivästä serkkuni laittoi viestiä , että haluaisimmeko tulla katsomaan vauvaa. Kysyimme hoitajilta luvan saisiko mieheni lähteä kanssamme. Hän sai luvan ja työnsimme hänet pyörätuolissa katsomaan vauvaa. Siellä me sitten olimme suurella joukolla (tuoreet vanhemmat, tuore isoäiti, kaksi tuoretta tätiä, veljeni, äitini, tuoreet pikkuserkut, minä, mieheni ja mieheni eno) ihastelemassa uusinta tulokasta. Hän oli niin valtavan ihana ja pieni. Kuopuksemme näytti ihan jättivauvalta vastasyntyneen pikkuserkkunsa rinnalla, vaikkei hänkään ollut kuin vasta juuri täyttänyt kolme kuukautta…
Lähdimme pois ”vauvakuplasta” ja palasimme mieheni osastolle. Juttelimme pitkään mieheni ja hänen enonsa kanssa kolmistaan. Kerroin mieheni enolle kuinka pelkään edelleen todella paljon, enkä saa pelkoa millään ”pois itsestäni”. Eno lohdutti ja sanoi, ettei se pelko ehkä ikinä poistukkaan, mutta laimenee ajan myötä. Nuo sanat olivat erittäin lohdullisia tuossa hetkessä ja edelleen ajattelen sen olevan juuri noin…
Mieheni oli sattumalta tuona päivänä ainoana potilaana kuuden hengen huoneessa. Eno jäikin ”hieman” yliajaksi mieheni luokse vierailulle ja hän lähti vasta puolenyön maissa ajelemaan takaisin kotiinsa Etelä-Karjalaan…(vierailuaika päättyi siis klo: 20)
Menettämisen pelko oli niin syvällä minussa, että siinä hetkessä tuntui niin omituiselta kun muut ”juhlivat” että mieheni oli nyt selvinnyt. Minä en uskaltanut vielä luottaa siihen, että kaikki on hyvin. Pelkäsin edelleen aivan valtavasti sitä, että mieheni tila romahtaa ja toipuminen ei jatkuisikaan odotetulla tavalla. Huomasin myös, että miestäni harmitti etten osannut iloita hänen kanssaan ja keskustelimmekin tästä. Pyysin häntä antamaan minulle aikaa, koska vielä en mitenkään kyennyt ”juhlimaan voittoa” enkä olemaan normaali oma itseni…
Nyt kun kirjoitin tätä tekstiä, huomasin että muistan tästä ajasta jostain syystä vielä vähemmän kuin ajasta jolloin mieheni oli teho-osastolla. Jouduin kyselemään läheisiltäni nyt todella paljon, että mitä tapahtui milloinkin… kuka oli paikalla ja kuka oli jo lähtenyt kotiin…kummallista, koska ajattelin, että muistaisin piinaavan kriittisen ajan kaikkein huonoiten…