Alan Bennett: Epätavallinen lukija

 

Sattuipa eteen kirja, joka oli sisällöltään selkeä, mutta josta en osaa sanoa selkeästi mielipidettäni. Jos kirja on ensin mainio ja sitten suututtaa, mutta herättää kuitenkin ajatuksia, onko se hyvä vain huono? Vai voiko kirja olla sekä hyvä että huono?

Alan Bennett on brittiläinen, tunnettu kirjailija, ja Epätavallinen lukija kertoo siitä, miten kuningashuone ja koko Englannin hovi saavat tuta, mitä tapahtuu, kun kuningatar löytää sisäisen lukutoukkansa. Korrektista ja edustavasta, aina etikettitietoisesta hallitsijasta tulee hieman hajamielinen. Hän suorittaa tehtävänsä mekaanisesti, ei kiinnitä ulkonäköönsä yhtä lailla huomiota kuin ennen, haluaa puhua kaikkien kanssa kirjoista ja piilotteleekin kirjoja.

Aluksi ohut, nopealukuinen ja satiirinen romaani oli juuri niin naseva kuin toivoinkin. Hymyilin mm. tälle:

 

Vapaa-ajallaan Piers, Tristram, Giles ja Elspeth, kaikki kuningattaren uskollisia palvelijoita, vaihtavat ajatuksia: "Mitä te luette? Siis mikä kysymys se sellainen on? Useimmat eivät lue yhtään mitään, ressukat. Mutta jos he sanovat sen, Hänen majesteettinsa penkoo laukkuaan, nostaa esiin jonkin opuksen jonka on juuri lukenut ja antaa sen jollekin alamaiselle lahjaksi."

 

Ja nyökyttelin tälle:

 

"Lukeminen on nautinto", kuningatar sanoi. "Se ei ole julkinen velvollisuus."

 

Sille, että kuningatar tapasi Kanadan-matkallaan Alice Munron ja ihastui tämän tuotantoon, aivan hekottelin.

Monta muutakin mainiota, tarkkanäköistä ja hyvinkin lukutoukkamaista kohtaa kirjasta löytyi. 

Mutta. Parantumattomana kirjafriikkinä en oikein pitänyt siitä, mihin lukemisharrastus kuningattaren vei. LIEVÄ SPOILAUSVAROITUS. Niin kauan kuin kuningatar vain ahmi kirjoja ja muuttui jopa lempeämmäksi - tai ainakin välinpitämättömämmäksi eli helpommaksi ympäristölleen - kuin ennen, oli helppo naureskella että niin juuri, noin hyvä harrastus lukeminen on. Sittemmin kuningatar alkoi kuitenkin miettiä, että eikö lukeminen ole kovin passiivista ja kirjoittaminen aktiivista, parempaa kuin lukeminen. Lopulta hovissa tapahtui kaikenlaista ikävääkin, joka johtui ainakin epäsuorasti kuningattaren kirjahulluudesta. Kirjan loppukohtaus oli mielestäni tulkittavissa joko niin, että kirjat vapauttivat kuningattaren tai että hän sekosi niistä lopullisesti.

Hmph. Naureskelen kyllä itse mieluusti kirjahulluudelle ja pohdin tämän hulluuden lajin olemusta, mutta lukutoukkana lukisin mieluusti lukemista vain korkeintaan lempeästi irvailevan enkä monitulkintaisen tarinan. Aion silti antaa kirjan lahjaksi eräälle niin ikään kirjakuumeseen sairastuneelle ystävälle.

Moitteista huolimatta olen iloinen, että luin kirjan. Ensinnäkin se oli kuitenkin hauska ja piristävä välipalakirja ja toisekseen, se on ollut lukulistallani vuosia, heti ilmestymisestään 2007. Myönnän lapsellisuuteni, että kun olin kirjabloggarikollegan seurassa kirjamessuilla ja huomasin tämän kirjan, minun oli pakko huomauttaa: "Tiedän, että monet kirjabloggarit ovat lukeneet tuon teoksen, mutta minä olen kuullut kirjasta ennen kuin siitä tuli blogeissa suosittu." Niin. Mutta mitäs viivyttelin vuosikausia.

Herra Googlelta voi kysellä niistä muiden arvioista. 

 

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader, 2007). Basam Books, 2008. Kansi Ina Kallis

 

Share

Kommentit

Piristävä välipalakirja tämä nimenomaan on. Ihan hauska, mutta ei tämä mitään suurempaa jälkeä jättänyt. Eniten taisin loppujen lopuksi pitää tuosta kansikuvasta, joka on minusta aivan mainio.

Jenni S.

Liisa, ajattelin ihan samaa, että kansikuva oli mainio! Kirja oli ihan kelpo, mutta ehkä mulle oli tullut vuosien odottelun myötä liikaa odotuksia sitä kohtaan. Hyvä muttei erinomainen lukukokemus, ja kirja sopii kyllä lahjaksi ja piristykseksi lukutoukille.

Kommentoi