Joyce tulee kaupunkiin
Sairauden leimaa vuodesta 2012 vastustanut nuori (aikuinen? olenko..jonain päivänä). Viimeiset 5 vuotta on melko sumuisia ja aukkosia. Masennus ei muista onnea, onni ei muista huonoa oloa ja sillä vuoristoradallahan sitä ollaan. Iha ku joku erottiinen vuoristorata ois yhistetty kauhujen peilitaloon. Miettikääpä millanen kyyti se on.
Kalenterin mukaan ikää on 27 vuotta, vuosi pitäs ottaa lisää mittariin loppu vuodesta. Ja mitä olen elämälläni saanut aikaa. Tuntuu, että alan elää elämää nurin päin, kun nyt pitää niistä peruskoulun aikasista asioista alkaa tosissaa oireilee, nyt pää ei niitä sitten kestä!? Miten lapsi pystyi ne käsitteleen ja aikuinen ei?? Ketäpä ei ois kiusattu, kukapa ei ois halunnu kuolla 5.lk:lla kiivetessään portaita ylös omaan luokkaan.. Niin helppo olisi kompastua. The same old song we all have heard, over and over again. Niin ja se huono äiti-tytär-suhde. Mutta kuitenkin halaava ja niin rakastava perhe. Taloudellisesti auttavat edelleen, ei tarvi persettä myyä.. Mutta kun ei vaan osattu kohata mua niinkuin oisin halunnu. Miksi äiti ei osaa lukea ajatuksia?
