Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Ladataan...

 

Muutaman kirjan perusteella olen pitänyt Anne Tyleriä tasaisen varmana kertojana sekä laadukkaiden lukuromaanien kirjoittajana, sellaisena carolshieldsmaisena. Kirja-alesta puolihuomaamatta ja lähinnä erikoisen nimensä takia mukaan tarttunut pokkari Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa ei kuitenkaan tuntunut aluksi täyttävän Tyler-kriteerejä: se oli vain tasainen ja romaani, mutta lukemisen ilo puuttui. Vaan vähitellen tarina alkoi kulkea, ja lopulta olin tyytyväinen lukukokemukseen. Harva kirja aiheuttaa sekä tylsistymisen, turhautumisen ja ärtymisen että uteliaisuuden, tyytyväisyyden ja  haikeuden tunteita.

Tylsistyminen johtui siitä, että Baltimoreen 1930-1970-luvuille sijoittuva kirja alkaa perin juurin arkisesti ja odotuksenmukaisesti. Tarinan naispäähenkilö Pear Tull on suoraan sanottuna kamala vössykkä - anteeksi vain, kirjan fanit. Oli surullista  joskin uskottavaa tutustua hahmoon, jonka elämä muuttuu täysin, kun tapahtuu ihme: ikuinen vanhapiikakin voi päästä naimisiin. Mies on vaimoaan nuorempi, komea, matkatyötä tekevä myyntimies, kuinkas muuten. Syntyy kolme lasta, vaikka piti syntyä vain yksi. Syntyy periamerikkalainen perhe. 

 

- En tiedä, miksi luulin että pelkästään yksi poika riittäisi, sanoi Pearl.

Mutta niin yksinkertaista se ei ollut kuin hän oletti. Toinen lapsi oli Ezra, niin suloinen ja sydäntä särkevän avuton. Pearl joutui entistä suuremman uhan eteen. Viisainta olisi ollut lopettaa Codyyn. Mutta Pearl ei vieläkään ottanut uskoakseen. Ezran jälkeen syntyi Jenny, tyttö - niin mukava pukea ja kammata eri tavoin. Tytöt olivat ikään kuin yleellisyytä, Pearlista tuntui. Mutta ei hän Jennystäkään voinut luopua. Nyt hänellä ei ollut enää yhtä menetystä pelättävänään vaan kolme. Ja kuitenkin, hän ajatteli, tuuma oli tuntunut hyvältä joskus aikanaan: varalapsia, niin kuin vararenkaita tai niitä ylimääräisiä silkkisukkia joita ennen vanhaan pakattiin ilmaiseksi jokaisen parin mukaan. (s. 6)

 

Koin turhautumisen tunnetta tuon perheen kanssa, sillä vössykästä syntyi aika vössykkämäisiä lapsia. Olin ärtynyt, kun tuossa perheessä kukaan ei puhunut suoraan kenellekään, vaan asiat tapahtuivat ikään kuin itsestään, lipuivat ihmisten ohi. Mitä siitä, jos mies on ties missä, poika menettää tyttöystävänsä veljelleen, sisko on hieman omituinen? Ei raivota, ei oteta vastuuta. Ollaan hiljaa vain.

Jotain kiehtovaa Tylerin tasaisessa, verkalleen etenevässä kerronnassa kuitenkin oli, kun jatkoin haukottelustani huolimatta lukemista. Äkkiä huomasin, että olin seurannut Tullin perheen elämää vuosien ja sukupolvienkin ajan. Tullit alkoivat tuntua läheisiltä ja inhimillisiltä. Hahmot syvenivät loppua kohden ja tunsin kirjan suljettuani pientä haikeuttakin, enkä vain siksi, että tarina oli aika surullinen. Oli kuin olisin seurannut mukavaa televisiosarjaa ensimmäisen tuotantokauden verran. Ensimmäisen kauden jälkeen jää aina odottamaan seuraavaa, mutta kahta useampaa en jaksa useimmista sarjoista.

En jaksaisi Tylerin kirjastakaan, vaikka jäinkin pohtimaan, miten kertomus olisi jatkunut. Ymmärrän hyvin, miksi tällainen pienimuotoinen arkea ja tavallisia ihmisiä kuvaava kirjallisuus on niin suosittua, mutta luulen, että sen pitää olla lukijaa läheisestä tai kiinnostavasta aiheesta, jotta se todella koskettaisi. Tylerin Amerikan lapset on muistikuvieni mukaan Koti-ikävää yksioikoisemmin kirjoitettu, mutta tarina oli vetävämpi ja aihe, kansainvälinen adoptio ja Amerikan monikulttuurisuus, kiinnostava. Jos pidät lukuromaanimaisista perhekuvauksista, suosittelen mieluummin Amerikan lapsia

Tätä kirjaa voisin suositella sille, jota hankalat mutta vaietut perhe- ja sisaruussuhteet kiinnostavat ja joka haluaa dramaattisten käänteiden ja mehevän tarinan sijasta nauttia pienistä havainnoista. Tyler osaa kieltämättä kietoa sujuvasti yhteen elämän monet puolet, vähäpätöiset havainnot ja absurdin traagisetkin kohtalot. Niistä kai useimpien elämä on lopulta tehty.

 

Ravintolakin vikuroi yhä tavallista enemmän; hänen paras kokkinsa oli ottanut lopputilin koska hänen horoskoopissaan niin neuvottiin; ja helleaalto tuntui typerryttävän koko Baltimoren kaupungin. Asiat olivat niin huonosti, että mitä joutavimmat havainnot pönkittivät hänen epätoivoaan - jalkakäytävällä läähättävä naapurin koira tai äidin ainoa heiveröinen hortensiapensas joka kuihtui ja nuokkui joka päivä kahteen mennessä. Jopa postinkantaja enteili katastrofia; hänen vaimonsa oli tapettu murtovarkauden yhteydessö viime keväänä, ja nyt hän raahasi nahkalaukkuaan kulmakunnan halki niin kuin se olisi sietämättömän raskas, niin kuin sen paino vähin erin pysäyttäisi hänet lopullisesti. (s. 285-286)

 

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982). Otava, 2012. 3. painos. Suom. Jussi Nousiainen. 

 

P.S. Tyleriltä julkaistaan tänä keväänä romaani Jää hyvästi.

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...