Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua
Hetkellisestä lukuhaluttomuudesta huolimatta haluan kuitenkin kertoa vielä tänään kiinnostavasta lastenromaanista, joka sopii mielestäni myös aikuisille – tai oikeastaan paremmin aikuisille kuin lapsille, luulen.
Hannu Mäkelä on ihailtavan monipuolinen kirjailija. Luulen, että monelle hän on mestari Mestari-teoksen takia, mutta minulle hän on ennen kaikkea Herra Huun isä (luen mielelläni myös hänen puutarhakolumnejaan). Herra Huustakin olen oppinut pitämään vasta aikuisena. En muista, että hassuhko hahmo olisi kiinnostanut minua lapsena; aikuisena sen sijaan yllätyin, tai oikeastaan tyrmistyinkin, Huun holtittomuutta tai melkeinpä anarkistisuutta. Mutta juuri se, ettei Herra Huu ole kovinkaan kiltti tai edes mukava, tekee hahmosta ja Huu-kirjoista niin mainioita. Tänä vuonna muuten vietetään jo Herra Huun 40-vuotisjuhlia.
Mäkelän uusin lastenromaani ei kuitenkaan kerro Huusta, vaan Äänestä, melankolisesta hahmosta, joka asuu yksin pimeässä kotiluolassaan ja kaipaa jotakin hahmotonta, määrittelemätöntä. Ääni lähtee tutustumaan maailmaan vähä vähältä. Hän näkee luonnon ja kaupungin, tapaa luotettavia ja ei-niin-luotettavia muita hahmoja heti seikkailunsa alussa tapaamansa Korpin avulla. Ääni ymmärtää kaipaavansa Laulua – onko Laulu hahmo vai asia, sitä hän ei aluksi oikein tiedä. Kunnon satujen tavoin Ääni kokee pahoja ja hurjiakin asioita sekä monenlaisia tunteita. Ja kunnon satujen tavoin kertomuksessa on myös vertauskuvallinen, ehkä opettavainenkin, puolensa. Äänen kertomus on tarina rohkeudesta ja ystävyydestä ja ennen kaikkea siitä, että on hyvä olla oma itsensä ja pyrkiä omaan tärkeään päämääränsä.
Pidin Ääni joka etsi Laulua -teoksessa eniten juuri tuosta viisasta sanomasta ja siitä, että se oli (aikuisen) lukijan itse rivien välistä löydettävistä. Pääosin pidin myös kirjan tarkasta ja rauhallisesta, harkitusta ja hieman filosofisesta tyylistä. Minun oli hyvä olla tämän kirjan kanssa ja luulen, että kirjan kirjoittaminenkin on tuntunut hyvältä. Vaikken ole lukenut Mäkelän lyriikkaa, hänet on helppo mieltää myös runoilijaksi tämän teoksen perusteella. Mäkelä näkee pienessä seikassa suurempia merkityksiä, siitähän runojenkin voima usein tulee.
Oikeastaan ainoa asia, johon en ollut varauksetta ihastunut, oli se, että välillä tuo viehättävä viisaan filosofinen tyyli vaihtui roisimpaan menoon. Ehkä etenkin lastenkirjassa on hyvä erottaa erilaiset hahmot (hyvät ja pahat) erilaisilla puhetyyleilläkin, mutta ajoittainen puhekielisyys tuntui minusta alkuksi rikkovan lukukokemuksen harmonisuutta. Kun totuin siihen, ettei kirja ole vain viisasta runollista filosofiaa, jatkoin lukemista mielelläni. Suljettuani kirjan jopa harmittelin, etten ollut merkinnyt sen koskettavimpia kohtia tai parhaita ajatuksia ylös, mutta toisaalta kirja on melko lyhyt ja kirjasinkoko iso. Sen parhaimpien palojen pariin on helppo palata.
Lopuksi haluan kehua vielä kirjan kuvitusta. Taiteilija Marika Maijala on mielestäni tavoittanut hyvin etenkin tarinan herkän puolen.
Oletko tutustunut Hannu Mäkelän tuotantoon?
Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua. Paasilinna, 2013. Kansi & muu kuvitus: Marika Maijala