Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Ladataan...

Suhteeni Juha Itkoseen on hieman kompleksinen. Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä teki suuren vaikutuksen ja tyrkytin sitä muillekin luettavaksi. Sen jälkeen olen ollut teos teokselta vähemmän vaikuttuneempi, teosta Seitsemäntoista en ole edes lukenut. Kuitenkin olen lukenut kaikki näkemäni Itkosen haastattelut, seurannut kirjailijaa ja toivonut, että pääsisin takaisin niiden joukkoon, joille Itkosen uusi teos on syksyn kohokohta: niin hieno Myöhempien aikojen pyhiä minusta oli.

Juuri ilmestynyt Hetken hohtava valo antoi toiveita: Lukuromaanimaisen paksu teos, kolme sukupolvea eli paljon erilaisia hahmoja, lähivuosikymmenien ajankuvaa Suomesta ja Amerikastakin, jopa Tokion olympiakisojen avajaisista. Tarkkana havainnoijana Itkonen osaa luoda aidon tuntuisia kuvauksia myös sellaisista asioista, joista ainakaan minun ei tulisi edes mieleen kirjoittaa. Suomalainen myyntimies taskumatteineen Tokion kisoissa - haloo? Mutta Itkosen kirjoittamana kaikki tuntuu todelta, yksityiskohdat ovat paikoillaan.

Tästä kaikesta huolimatta minun on ikäväkseni todettava, etten siirtynyt takaisin Itkos-intoilijoiden joukkoon.

Hetken hohtava valo oli taidokas mutta ehkä liiankin moitteeton, se jokin määrittelemätön roso puuttui.  Hahmot olivat periaatteessa uskottavia mutta käytännössä paperinmakuisia. Vaikka yksi oli kauppias, toinen lehtimies ja kolmas "tulipunainen ",  koin, että henkilöhahmot olivat melko samankaltaisia: vakavia, hieman raskaita, itkosmaisia.  Vaikka Itkonen kuvasi varmasti ansiokkaasti paitsi päähenkilöiden elämänkohtaloja myös heidän ajatuksiensa ja arvojensa muuttumista vuosikymmenien varrella, en voinut olla toivomatta, että tapahtuisi nyt jotain räväkkää. Tai tapahtuisi jotain! Kirja tuntui liian pitkältä, tylsältä - kuten Helsingin Sanomissakin jo arvioitiin, suoraan sanottuna pitkäpiimäiseltä. 

Lukukokemus oli siis laadukas muttei tunteita liikuttava. Jäin myös hieman ihmettelemään kirjan takakannen tekstiä, jonka mukaan teos kertoo "jokaisen elämän ainutkertaisuudesta". Minulla oli lukiessani päinvastainen olo: ajat muuttuvat, ihmiset vaihtuvat, mutta emme pääse itseämme ja sukuamme pakoon, oman suvun tunne - oli se sitten kepeyttä, melankoliaa tai ahdistavaa raskautta - pysyy meissä ja siirtyy meissä eteenpäin.

 Äh. Yleensä olen se, joka hermostuu, kun kotimaista kirjallisuutta moititaan ankeaksi. Tästä kirjasta jäi kuitenkin ankea ja vähän ärsyyntynytkin olo. Pitääkö kaikkien kirjailijoiden kirjoittaa tietyssä iässä  perhe- tai sukukuvaus? Miksi niin monissa kirjoissa on hahmoja, jotka kantavat epämääräistä ahdistusta ja muuttumattomuutta yllään, miksi kirjoissa on niin vähän toimijoita mutta paljon sivustaseuraajia? Tämä kiukuttelu ei nyt koske juuri tätä kirjaa vaan tietyntyyppisiä kirjoja yleensä. Miksi aina sukupolviromaani?

Ajankuvauksena Itkosen työ on kyllä hieno. Ajatukseni harhautuivat kuitenkin useaan otteeseen Miika Nousiaiseen, joka selvisi omasta sukupolviteoksestaan mielestäni  Itkosta paremmin. Metsäjätin aihe on tärkeä ja kipeä sekin, mutta kirja etenee ripeästi ja on hauskakin, tai ainakin tragikoominen. 

Eli kirjoittakaa vain pois sitä sukujen taakkaa, mutta uudistakaa kirjoitustraditiota.

***

Itkosen Hetken hohtavasta valosta on ilmestynyt huomattavasti suopeampiakin blogiarvioita, melkeinpä päinvastaisia oman kantani kanssa. Kirjaa ehti kehua ensimmäiseksi Minna, jonka mielestä kirjan parisuhteen kuvaus oli herkkätuntoisen totista. Unni ahmi kirjan ja piti takakansitekstiä erinomaisena. Katja arvioi, että kirja on yksi parhaimpia kotimaisia tänä vuonna.

 

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo. Otava, 2012. 

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Kommentit

Katja / Lumiomena (Ei varmistettu)

Hihii, arvelen kyllä että tämä on syksyn parhaita kotimaisia, mutta kirjoitin samoin tuosta pitkäpiimäisyydestä. :) Minä olen Itkos-intoilija ja ihastuin tälläkin kertaa, mutta romaani on mielestäni turhan pitkä ja harhaileva. Hienosti Itkonen kuitenkin kirjoittaa!

Helmi K
sivulauseita

Mulla on ihan samanlainen suhde Itkoseen! Myöhempien aikojen pyhiä  oli ihan järisyttävän hyvä, mutta sen jälkeen mikään ei ole oikein kolahtanut. En tiedä miten tämän kanssa käy.

Jenni S.

Katja, tosiaan, kirjassa on n. 500 sivua! Vaikka olisi kuinka hienosti kirjoitettu, niin harva kirja oikeasti tuntuu tarvitsevan noin monta sivua - vaikka onhan hienoja tiiliskiviromaanejakin toki olemassa. Jos Itkos-intoilijakin ihastuksen lomassa havaitsee pitkäpiimäisyyden, niin kyllä tämä ehkä on vähän liian tasainen tai pitkä kirja...

Helmi, ahaa, kiinnostavaa kuulla samanlaisesta Itkos-suhteesta! Toivottavasti saat tämän uutuuden käsiisi ja kerrot sitten, miltä se sinusta tuntui. Seuraan mielenkiinnolla muiden arvioita, saavatko muut tästä enemmän irti.

Reeta Karoliina, http://kertomusjatkuu.com (Ei varmistettu)

Minä tykäsin tosi paljon Itkosen kolmesta ensimmäisestä romaanista ("Myöhemipien aikojen pyhiä" oli tosiaan paras!), mutta novellikokoelma "Huolimattomia unelmia" oli niin tylsä, etten edes viitsinyt lukea romaania "Seitsemäntoista", varsinkin kun niin monet bloggaajat sitä mollasivat. Ja nyt sitten tämä, että oikein Hesarissa moititaan pitkäpiimäisyydestä. Höh! Sääli. Kaipaan minäkin sitä alkuaikojen Itkosta.

Toisaalta, tuo "Seitsemäntoista" oli miehen ensimmäinen norjaksi käännetty kirja ja täällä sitä on hehkutettu kovastikin. Saa nähdä käännetäänkö tämä uusinkin.

Jenni S.

Reeta Karoliina, eletään toivossa, että alkuaikojen Itkonen vielä löytyy! Tässä oli sitä kyllä, mutta vähän liikaakin. Seuraavaan kirjaan hieman napakkuutta, kiitos.

Mielenkiintoinen tieto, että Seitsemäntoista on käännetty norjaksi ja siellä noin pidetty. En tiennytkään! Toivottavasti Myöhempien aikojen pyhiäkin käännettäisiin: sen aiheen luulisi kiinnostavan muitakin kuin suomalaisia. Anna minun rakastaa enemmän on jotenkin hyvällä tavalla epäsuomalainen teos sekin. Toivottavasti sekin käännetään!

Ilselän Minna (Ei varmistettu)

Napakkuutta, ei kiitos. :D

Minä otan Itkoseni niin runsaina kuin mahdollista, ja tämä Hetken hohtava valo on minusta kypsyneen kirjailijan taidonnäyte. Itkonen itse muuten sanoi kerran haastattelussa, että ihmiset ovat suhtautuneet häneen kirjailijana jotenkin kaksijakoisesti: on ne jotka rakastivat esikoista ja joista myöhemmät teokset eivät ole olleet niin hyviä, ja sitten ne toiset (niin kuin minä), joihin esikoinen ei tehnyt vaikutusta vaan kaikki sen jälkeen tapahtunut.

Tuo mitä sanot takakannesta on minustakin muuten totta. Mikään ei ole ainutkertaista, kaikki koetaan monta kertaa ja kaikkialla, valo hohtaa vain hetken.

Jenni S.

Minna, napakkuutta, kyllä kiitos!:) Sillä tarkoitan sitä, että Itkonen saa kernaaasti kertoa asiat juuri hänen omalla taidokkaalla tyylillään, mutta (vaikka en ole edes erityisen juonivetoinen lukija) seuraavassa teoksessa voisi tapahtua jotain. Tai olla enemmän rytmiä. Tai jotain, ettei se olisi laadustaan huolimatta näin tasainen.

Mielenkiintoinen tuo tieto, että Itkonen on itsekin sanonut noin lukijoistaan! Nyt hän on kyllä kirjoittanut aika monta kirjaa teille muille, voisi kirjoittaa esikoiskirjansa rakastajille sen seuraavan. ;D

Hienosti tulkittu takakantta!

Ina
Inahdus

No voi Jenni, jälleen ollaan samoilla linjoilla... ;) Luin ja kirjoitin nyt vasta, kesti kauan lukea. Kiitos hyvästä ja osuvasta arviosta!

Jenni S.

Ina, haa mikä kommentti! Ei ollakaan pitkään aikaan todettu, että juuri noin, mutta hyvä että ollaan samoilla linjoilla. :) Mäkin kävin jo aiemmin lukemassa kirjoituksesi ja luin sen nyökytellen. Yritän kommentoidakin siihen vielä lähiaikoina!

Kommentoi

Ladataan...