Lukupiirikeskustelu: J. K. Johansson, Laura

 

Lukupiirikeskustelun aika! Mielipiteet, kommentit, kysymykset, vastaukset, juonipaljastukset - kaikki puheenvuorot uuden kotimaisen trillerisarjan aloitusteoksesta Laurasta ovat nyt sallittuja. J. K. Johanssonin kirjasta saavat keskustella varsinaisten lukupiiriläisten lisäksi myös muut kirjan lukeneet sekä ylipäätään kaikki, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia tästä kirjasta.

Minä luin kirjan melkein yhteen soittoon. Annan kirjalle plussaa siis ainakin nopealukuisuudesta ja koukuttavuudesta, hyvään viihdekirjatyyliin sopivasta helppoudesta. Kiitän kirjaa myös luontevasta ajanmukaisuudesta. Vähän pelkäsin etukäteen, että nettiriippuvaisen ex-nettipoliisin työstä kertova kirja olisi liian osoitteleva tai "tekotrendikäs", nuoria diginatiivilukijoita kosiskeleva. Se ei ollut, vaan päähenkilö Miia sujahti muitta mutkitta poliisin työstä uuteen ammattinsa, vanhan kotipaikkakuntansa Palokasken koulun erityisopettajaksi. Miia oli pääosin tavanomainen oloinen ihminen, samoin moni muukin kirjan hahmo (jotkut sitäkin epäuskottavampia). Kirjan taustatiedoissa mainittiin, että kirjoittajat (J. K. Johansson on nimimerkki) pitävät laadukkaista tv-sarjoista, ja Lauran tarina kulkikin tv-sarjan tavoin sopivan juonikkaasti kohtauksesta toiseen.

Tv-sarjan tavoin kirjassa oli kyllä piirteitä, joiden uskottavuutta ei kenties kannattaisi lähteä pohtimaan juurta jaksaen. Minusta se, että Miia söi kuin hevonen lihomatta lainkaan, oli turha asia tarinan kannalta, ellei sillä ajateltu korostaa Miian täydellisyyttä. Selvästi hänen epätäydellisyyteensä taas kuului se, että nettipoliisin työ oli tehnyt hänet nettiriippuvaiseksi. Tämä jos mikä olisi ollut kiinnostava ja ajankohtainen aihe, josta olisin kaivannut enemmän tietoa ja taustoitusta.

En myöskää ymmärtänyt, miksi Miian piti alkaa noin vain tapailla Anttia, jolla ei tuntunut olevan kertomuksessa juuri muuta paikkaa kuin vällyjen välissä viihtyminen - paitsi aivan ihan lopussa, jossa alkoi tulla vihjeitä yhden sun toisen kirjan henkilön puuhista, yhteyksistä toisiin henkilöihin jne. Vaikka kadonneen Lauran salaisuus saatiinkin periaatteessa ratkottua, minua ärsytti hieman, että kirjan lopussa kävi niin selvästi ilmi, että eikä tässä vielä kaikki. Kirjan alku tuntui minusta loppua hallitummalta, koska lopussa oli vahva tunne, että kokonaisvaltaisen tarinan päättämisen sijasta haluttiinkin varmistaa, että lukija lukee sarjan seuraavankin osan.

Millaisia fiiliksiä muille jäi kirjoista? Kiinnitittekö huomiota samoihin seikkoihin kuin minä? Entä alkoiko kukaan arvailla, keitä kirjailijanimimerkin taakse kätkeytyy? Tai jäikö jokin juonnenkäänne askaruttamaan: nyt saa kysyä!

Share

Kommentit

Mansikkamaa

Oli todella mukavaa saada lukupiirin kautta tämä kirja luettavaksi. Kirja sopii erinomaisesti bussimatkoille töihin tai vaikkapa luettavaksi lentokoneessa.

Kirja oli helppolukuinen, mutta ei kuitenkin liian yksinkertaista tekstiä.

Ensin olin huolissani vaatteiden ja ihmisten ulkonäköjen kuvailusta. Koen sen turhaksi tai kuvailu täytyy tehdä hienovaraisemmin, jottei tule halpisromaanin makua. Mutta alkufiilis meni kyllä pieleen. Kirja oli sujuvaa, hyvää tekstiä ja eritoten pidin siitä, että pääsin kirjan henkilöiden pään sisään.

Harvemmin pidän kirjasta, jossa kirjailija kuvailee hahmoja ulkopuolelta. Haluan aina lukea hahmojen mietteitä, pelkoja, ajatuksia ja myös negatiivisia inhimillisiä ajatuksia. Tässä ne olivat Miian kyvyttömyys sitoutumiseen ja Facebook addiktio. En voinut olla miettimättä onko maailmassa todellakin ihmisiä, jotka ovat riippuvaisia heidän kommenttiensa Facebook "tykkäyksistä". Mutta päädyin siihen, että varmasti on.

Itse pääjuoni eli Lauran katoaminen oli hieman heppoinen ja juonenkulku harppoi suorastaan eteenpäin. En voinut olla miettimättä mistä moinen kiire? Olisin mieluusti lukenut tätä kirjaa tupla/tripla paksumpana versioina. Teksti oli jouhevaa ja kirjailija osaa kirjoittaa todella hyvin. Sisältöä olisi saanut vain olla enemmän.

Toisaalta kysyntää on myös tälläisille ohuemmillekin romaaneille. Kuka nyt haluaa työmatkoillaan kantaa tiiliskiveä käsilaukussaan. Silti koin mukavasti soljuvan tekstin olevan ristiriidassa näin ohuen kirjan kanssa.

En  osaa arvata, kuka kirjailija on. Mutta jatko-osat tulen taatusti lukemaan. Tästä kirjasta on vaikea olla pitämättä ja soveltuu monenlaisille lukijoille.

 

 

 

 

minmartoi (Ei varmistettu)

Saattaa olla etten olisi lukenut Laura-teosta loppuun ellen olisi saanut sitä lukupiirikirja-arvonnassa, tässä alkoi ehkä rasittaa laskelmoinnin ilmiselvyys? Toisaalta luen innokkaasti vaikkapa Kepler-pseudonyymillä kirjoittavan ruotsalaispariskunnan dekkareita ja muutenkin monenlaista kirjallisuutta.

Lukijana minua ei siis välttämättä haittaa uskottavuuden puute, sillä fiktiota lukiessani pystyn kyllä sulattamaan sen ettei kirjassa kuvata reaalitodellisuutta. Loppujen lopuksi kyse voikin olla siitä, että olen lukenut tämäntapaisia - mutta paremmin tehtyjä - viihdekirjoja niin paljon että todennäköisesti jätän Palokaski-sarjan sikseen.

Laura-teos vaikutti nimittäin vähän liiankin ilmiselvältä prologilta jatkuvajuoniselle sarjalle, mutta silloin tarvittaisiin koukuttavampia cliffhangereitä aloituskirjaan. Miian ja muiden tarinat eivät ole niin kiinnostavia että odottelisin sarjaan jatkoa. Tässä oli yhdistelty monia (aika kliseisiä) aineksia ammattitaitoisesti, mutta lopputulos ei ollut enemmän kuin osiensa summa. Etukäteen rummutettu some-pointti jäi mielestäni aika laimeaksi, esim. Miian some-riippuvuutta ei sen enempää pohdittu.

Kirjasta tuli mielleyhtymiä varsinkin Outi Pakkasen viime aikojen dekkareihin (joista en muuten pidä ollenkaan niin paljon kuin hänen alkutuotannostaan; esim. alkukauden teoksessa Murhan jälkeen mainoskatko viehättää ajankuva ja henkilöt). Miian kyky vetää naamaansa ruokaa metsurityyliin ilman pelkoa lihomisesta toi mieleen Anna Laineen, Pakkasen dekkareitten vakiohahmon. Laura-teoksen kirjoittajilla tuntui muuten olevan tonnikalafiksaatio, sillä melkein kaikessa pikaruuassa, jota kirjassa syötiin oli nimenomaan sitä. Minäkin vähän nikottelin Miian kahden (?!) perhekoon tonnikalapitsan tilausta…

Myös Leena Lehtolaisen kirjoihin, esimerkiksi teokseen Kuparisydän, peilailin tätä dekkaria, vaikkakaan tämä ei ihan samalle tasolle mielestäni päässyt. Kuparisydämessä päähenkilö palaa takaisin kotiseudulleen ja tutkii lapsuudenystäviensä kytköksiä rikokseen. Yhteiskunnallisten kysymysten esiintuominen viittasi myös vähän Lehtolaisen suuntaan, hän kuitenkin vie niitä syvemmälle ja problematisoi pitemmälle.

Laura-kirjan kieli oli sinänsä ihan sujuvaa. En osaa arvailla kirjoittajia, mutta mietin onkohan kirjoitusvastuu jaettu niin, että kirjoittajista nainen kirjoitti Miian näkökulmasta ja mies taas Niken? Jossain vaiheessa nimittäin tuntui tulevan tekstin kulussa näkyvä saumakohta kun tarinoitiin ”Psyko”-Niken hikoiluista ja syyllisyydentunnoista. Tällaista kirjoitusratkaisua on Suomessa 90-luvulla käyttänyt ainakin kirjoittajapari Kirsti Manninen ja Jouko Raivio kirjoittaessaan historiallisia dekkareita, mm. Stenvallin tapaus (sinänsä ihan sympaattinen Aleksi Kivi -mysteeri).

Minulle kävi niin, että luin sen yhdeltä istumalta.

Aluksi teksti vaikutti omasta mielestäni jotenkin oudolta. En osannut itsekään tätä outoutta heti itselleni selittää ja avata mutta sellainen fiilis siitä tuli. Mieleeni tulivat nuorena luetut Neiti etsivät. Neiti etsiviä ja Lauraa yhdistää molempia se, että niissä on ollut useampi kirjoittaja, joten luultavasti se on se joka aiheutti tuon outouden olon. Yhden kirjailijoiden kirjat ovat jollakin lailla kieliasultaan persoonallisempia ja johdonmukaisempia. Loppupeleissä tämä outouden tunne ei kuitenkaan lukukokemusta juuri haitannut. 

Itse pidin kirjasta. Minusta se oli nopealukuinen ja ennenkaikkea jännittävä. Ja jäin odottamaan seuraavaa osaa. Ärsyttävää kun kirja loppuu tuolla lailla kesken ja seuraavaa kirjaa ei ole vielä saatavilla.  Hirveän haastava kirja ei ollut. Viimeaikoina olen lukenut enemmän erilaisia palkintoja kahmineita kirjoja, joten niiden rinnalla Laura vaikutti todella keveältä. Keveys ei kuitenkaan tässä kontekstissa ollut mikään huono asia. Laura oli mielestäni loistavaa viihdettä.

Yksi ärsyttävä yksityiskohta kirjasta löytyi. Takakannessa sanotaan, että "Laura on hoikka, keskipituinen, hänellä on mustaksi värjätty tukka, siniset silmät ja kadotessaan hän oli pukeutunut mustiin shortseihin ja huppariin." Oman muistikuvani mukaan jossakin kohtaa kirjaa kuitenkin väitettiin, että Lauralla oli katoamishetkellä päällään vaaleanpunainen(?) paita. Ainakin oli kuvailtu aivan erilailla. ( ja tiedän, että Laura oli myös muuttanut ulkonäköään jossain vaiheessa mutta puhun kuitenkin nyt siitä tapaamishetkestä). En nyt äkkiseltään aamutuimaan löytänyt kirjasta kyseistä kohtaa mutta jos sen löydän niin voin vielä sen tänne laittaa. Voin olla väärässäkin, elän kuitenkin muistikuvan varassa. Joskin vahvan sellaisen. 

Lopputulema: Kirja oli kevyeksi dekkariksi hyvä! Toimi siis omassa genressään.  Jatkoa odotellessa..

Jenni S.

Kiitos kaikille kiinnostavista kommenteista! Pystyn hyvin samastumaan kaikkien lukukokemuksiin. Minustakaan kirjan ei sinänsä tarvitse olla totta - muutenhan ei kaunoa kai kannattaisi lukea - mutta olen useimmiten hyvinkin tarkka, että kirja on totta eli uskottava omassa maailmassaan. Laurassa oli muutama seikka, jolle olisin varmasti muuten kohotellut enemmänkin kulmiani, mutta kun tiesin, että kyseessä on kirjasarjan ensimmäinen osa, ajattelin että kaikki saa selityksensä myöhemmin. Ja joka tapauksessa kirjan tyyliin kuului paitsi nopea tempo myös ainakin ajoittainen liioittelu, minusta tuntui.

En ole lukenut Neiti Etsiviä edes lapsena, mutta NinaMarian vertaus sekä kiinnosti että huvitti. Minä en kiinnittänyt huomiota tuohon vaateasiaan, mutta tiedän, että jos ja kun tuollainen osuu silmiin kirjassa, se voi alkaa vaivata ihan tarpeettomankin paljon.

minmartoi (Ei varmistettu)

Viihteen uskottavuudesta vielä vähän - ehkä sitä alkaa miettiä siinä vaiheessa jos kirja ei muuten vedä? Jos jokin muu kirjassa alkaa tökkiä, niin sitten peli on menetetty kun lukija alkaa miettiä vielä uskottavuuttakin? Esimerkiksi Stieg Larssonia luin innokkaasti (jopa niin, etten malttanut odottaa edes suomennoksia vaan luin ruotsiksi trilogian vikan osan...) Larssoninkin kirjatkin ovat aika epäuskottavia jos asiaa tarkemmin miettisi, mutta niissä oli aika tehokas imu eikä uskottavuus tullut mieleenkään.

Mansikkamaa

Kiitos Jenni sinulle. Oli todella mukavaa päästä lukupiiriin mukaan.  Kirja oli hyvää viihdettä ja jään innolla odottamaan tietoa, ketkä kirjan takana ovat?

Aurinkoista kevättä!

Velma (Ei varmistettu) http://kirjavakukko.blogspot.fi

Mua jäi kanssa hämäämään lukemisen jälkeen useampi asia, jotka jäi epäselväksi (esim. toi Antti-juttu, kun koko tyyppi oli niin irrallinen muusta kuviosta). Toivon mukaan ne kuitenkin selviää myöhemmin. Tulevat osat tulevat siis varmasti luettua, kun tykkäsin kirjan viihdedekkari-tyylistä. Tässä oli jotain samaa kuin Outi Pakkasen kirjoista, muuten en osaa tekijöitä arvailla, kun olen niin vähän dekkareita lukenut.

Tässä vielä linkki blogitekstiini: http://kirjavakukko.blogspot.fi/2013/03/kirja-laura.html

Puhuin siis katoamishetkestä en tapaamishetkestä :) Kirjoitin aiemman kommenttini kiireessä. Ja Jenni S. on todellakin oikeassa siinä, että tuo vaateasia jäi vaivaamaan ja vaivaa vieläkin :) Arvatkaa vaan olenko selannut nyt sitä kirjaa ja yrittänyt löytää  sitä kohtaa jossa tuo "virhe" tapahtuu. Olisi pitänyt merkata se jotenkin silloin kun sen huomasin.

Jenni S.

Minmartoi, hyvä huomio. Olen usein ajatellut, että jos huomio kiinnittyy liikaa johonkin kirjan piirteeseen taas joutuu miettimään, onko kirja omassa maailmassaan uskottava, kirja ei ole ihan napakymppi vaikka hyvä olisikin.

Mansikkamaa, kiitos sinulle ja muillekin osallistumisesta. :)

Velma, en siis ollut todellakaan ainoa irto-Antin ym. ihmettelijä. Minustakin kirja oli kyllä niin vetävä että luen jatko-osankin.

NinaMaria, voi ei, toivottavasti kadonnut kohta löytyy! Sivujuonne jännityskirjassa: kohta, joka katosi.

a0503067 (Ei varmistettu)

Minä tulen vähässä myöhässä mukaan, mutta vasta nyt löysin tämän kirjan.

Luin kirjasta etukäteen muutaman ei-positiivisen arvion ja hämmästyin, kun teksti imaisikin mukaansa. Minuakin jäi mietityttämään usea avoimeksi jätetty kohta, kuten miten Antti liittyi kuvioihin, koska selvästi hänellä oli näppinsä pelissä. Mistä hän tunsi Tonin? Tai miksi Laura oli syönyt hormoneja, oliko ajatellut auttavansa Nikkeä ja Suskia lapsettomuudessa ja luovutamassa munasolua? Tai miksi tyydyttiin toteamaan, että kyseessä oli pelkkä onnettomuus ja Laura oli vain pudonnut kallionkielekkeeltä. Tai miksi videota pidettiin todisteena joukkoraiskauksesta, jos kerran Laura oli neitsyt.

Pidin kirjan henkilöhahmoista, Miiasta ja Nikestä, Korhosesta, Suskista neurooseineen, Mikaelista jne.

Hmph, todellakin seuraavaa osaa odotellessa. Ja toivottavasti se ei nyt ole jo ilmestynyt, kun vähän myöhässä tämänkin löysin :)

Kommentoi