Maarit Verronen: Varjonainen

Ladataan...

 

Maarit Verrosen Varjonainen on inhottava ja ahdistava, mutta myös trillerimäisen koukuttava ja ennen kaikkea voimakas, hieno kertomus. Se saa pohtimaan sekä suomalaista yhteiskuntaa että sitä, voiko kirja olla hyvä, jos sen päähenkilöstä ei ollenkaan pidä.

Varjonaisen kansi tuo mieleen Estonia-onnettomuuden, ja samankaltaisella turmalla alkaa tarinakin. Nuorehko suomalaissukuinen, mutta Siperiassa rankan elämän viettänyt nainen on laivassa salamatkustajana. Vaikka hän pelastuu onnettomuudessa, elämä jatkuu haaksirikkoisena. Millaista on, kun ihmisellä ei ole papereita eikä siis identiteettiä? Voiko toisen ihmisen identiteetin varastaa? Mitä kaikkea voi tehdä pelastaakseen itsensä?

Luulin ensin, että kirja kertoisi, millaista on hakea turvapaikkaa Suomesta (tai muusta länsimaasta). Päähenkilö - hänen nimeämisensä tuntuu hankalalta, koska hän esiintyy monella nimellä ja henkilöllisyydellä - ei kuitenkaan luota viranomaisiin vaan ryhtyy määrätietoisesti muuttumaan suomalaiseksi kaikin tavoin. Aluksi hän piileskelee hylätyssä siirtolapuutarhamökissä ja viettää aikaa työttömien tapaamiskeskuksessa, mutta vähitellen tarinasta tulee yhä monimutkaisempi ja hurjempi. Pari kertaa ihan säpsähdin nopeaa juonenkäännettä, moni asia tuntui myös hyvin vastenmieliseltä. Täytyy lisäksi sanoa, että vaikka kertomus oli kaikkkineen hyvin tehokas, oli se myös aika absurdi. Tai sitten minä en vain pikkusieluisessa espoolaispumpulielämässäni voi uskoa, mitä tässäkin talossa voisi tapahtua. Päähenkilö on kieltämättä hyvin fiksu ja hämmästyttävän määrätietoinen - ja niin tunteeton, että se kylmää. Alussa tuntemani empatianhäive katosi kirjan myötä. Arvostin Verrosen tarkkaa ihmis- ja yhteiskuntakuvausta, mutta toivoin, että hän olisi kaikessa aivan väärässä.

Pelkään, ettei hän ole. Vaikka Varjonainen on jännityselokuvamaisen sujuva ja raaka, siinä on paljon todentuntuisiakin elementtejä ja tärkeitä teemoja. Vaikeita perhesuhteita, alkoholismia, pikku- ja vähän suurempaakin rikollisuutta, monenlaisia kavalluksia ja huijauksia, elämän repaleisuutta ja toivottomuutta - ja sitä hyytävää tunteettomuutta. Tästä ankeiden aiheiden kokoelmasta huolimatta kirja ei sääli, selittele tai mässäile, ei varsinaisesti ankeile. Tarina kulki eteenpäin niin selkeästi ja määrätietoisesti, etten voinut kuin ihmetellä tällaista tekstin lujuutta.

Lisäksi ihmettelin siis myös sitä, pitääkö kirjassa olla joku samastuttava tai mieluummin mukava hahmo, että kirja todella pysäyttää ja jää mieleen. Voin sanoa, että tässä kirjassa ei ollut ensimmäistäkään. Nekin, jotka olisivat voineet olla, kuvattiin vain päähenkilön havaintojen kautta ja katosivat tarinasta äkillisesti. Huomaan, että jäin miettimään tarinaa kokonaisuutena mutta en yksittäisten hahmojen kohtaloita tai sitä, mitä heille myöhemmin tapahtui. Varjonainen oli minulle kiinnostavia sosiologisia ja psykologisia kannanottoja sisältävä, kiinnostavasti rakennettu kirjallinen teos, mutta ei sellainen "kirjaa suurempi" elävä tarina.

Olen kuitenkin tyytyväinen, että sain luettua vihdoin yhden Maarit Verrosen teoksen. Olen joskus yrittänyt novellikokoelmaa. En muista enää kokoelman nimeä, mutta sen muistan ikuisesti, että jo ensimmäisessä kertomuksessa niin rujo nyrjähdys loppupuolella, että minulle tuli hieman huijattu ja varsinkin ihan fyysisestikin paha olo. Mukavuudenhalu voitti ja rajut jutut jäivät lukematta, mutta olen harmitellut asiaa, kun niin moni on kehunut Verrosen teoksia.

Oletko lukenut Maarit Verrosta? Mitä teosta suosittelet?

Savon Sanomissakin on kiinnitetty huomiota Varjonaisen ahdistavuuteen ja tunteettomuuteen.

 

Maarit Verronen: Varjonainen. Tammi, 2013. Kansi: Marko Taina

Kustantamon kirjaesittely

 

Share

Kommentit

Tuulia/Lukutuulia (Ei varmistettu)

Minulle tämä oli myös ensikosketus kirjailijaan. Pidin kirjasta kyllä (mutta en päähenkilöstä). Mietin myös ajoittain uskottavuutta, kun asiat vaan sujuivat niin tavattoman kätevästi aina. Mutta kiinnostus Verrosta kohtaan heräsi ja haluaisin myös tietää, mitä häneltä kannattaisi seuraavaksi lukea.

Jenni S.

Tuulia, kävinkin vielä illalla lukemassa bloggauksesi ja huomasin, että aika samoilla linjoilla ollaan. Kylmäverisyys meni välillä jo hieman liioitteluksi. Toivotaan, että joku kokeneempi Verros-lukija näkee kysymyksen ja osaa kertoa Verrosen muusta tuotannosta!

Booksy

Heh, kokeneena Verros-lukijana (joka ei tosin tätä Varjonaista ole vielä ehtinyt) vastaan: päähenkilöiden jonkinasteinen etäisyys ja tunnekylmyys ovat kyllä tyypillisiä Verrosen tarinoille. Mutta siitä pääsee yli. Minua vetää näihin Verrosen kirjoihin jatkuvasti hänen äärimmäinen ja pureva tarkkanäköisyytensä ihmisten ja yhteiskunnan suhteen... olkoonkin, että Verronen tuntuu enemmän näkevän niitä kielteisiä kuin myönteisiä piirteitä. 

Novellikokoelmistakin olen Verrosen kohdalla tykännyt, vaikken oikein novelli-ihminen olekaan. Niistä suosittaisin Normaalia elämää, romaaneista varmaan Karsintavaihetta, joka on yksi Verrosen tunnetuimpia. Dystopiaa, totta kai! :D

Jaana M. (Ei varmistettu) http://lukukausi.blogspot.fi/

Olen Booksyn kanssa samoilla linjoilla: tietynlainen kalseus on tyypillistä Verrosen ihmisille. Karsintavaihetta pidän Verrosen parhainpana romaanina - dystopiana se on peräti klassikkoainesta.

Luru / Lurun luvut (Ei varmistettu) http://lurunluvut.blogspot.com

Juu, Maarit Verrosen kirjoja ei tosiaan voi kuvailla mitenkään erityisen lämminhenkisiksi... :-) Minä olen lukenut Verroselta lähinnä 90-luvulla ilmestyneitä ja muistan pitäneeni ainakin romaaneista Yksinäinen vuori ja Luolavuodet sekä novellikokoelmista. Ja Matka Albaniaan on mielenkiintoinen matkakirja! Tuoreemmasta tuotannosta tykkäsin Normaalia elämää -kokoelman novelleista, mutta Saari kaupungissa -romaani meni yli hilseen.

Jenni S.

Kiitos asiantuntevista kommenteista! Kalseus, purevuus ja tarkkanäköisyys tuntuvat ainakin tämän yhden teoksen perusteella hyvin sopivilta kuvaamaan Verrosen tyyliä. Noista Lurun mainitsemista kirjoista en ole kaikista edes kuullut, nimet ovat ainakin kiinnostavia!

Vierailija (Ei varmistettu)

Tietynlainen irrallisuus, järjellisyys ja tunnekylmyys ovat kyllä Verrosen henkilöille tyypillisiä piirteitä. Romaaneista Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää ovat samankaltaiseen yhteiskuntaan sijoittuvia dystopioita, teospari suorastaan. Pieni elintila puolestaan on pienenä romaanina kenties ehein ja tasapainoisin. Saari kaupungissa taas on omanlaisensa lajihybridi.

Parhaimmillaan Verronen on mielestäni kuitenkin novellistina: Luotettava ohikulkija, Keihäslintu ja Normaalia elämää ovat yhteiskuntaa monenlaisista perspektiiveistä tarkkailevaa lyhytproosaa.

Suosittelen aina Verrosta kaikille :) Itse olen hänen novelleistaan kirjoittanut gradunkin, ja minua harmittaa, kun näin hieno kirjailija on niin vähän saanut huomiota!

Delilah (Ei varmistettu)

Itse luen myös mielelläni Maarit Verrosen tuotannosta novelleja. Hänen kirjoitustyyli on helppoa lukea Korkeushyppääjä harjoitteli ahkerasti -tyyliin. Järkyttävimpiä lukukokemuksia taas oli novelli, kun perhe lähti lautalla saareen. Äidin kokemukset ensimmäisestä avioliitosta projisoituivat esikoispoikaan. Novelli oli kuin suoraan lehdestä, novelli ei ollut fiktiota, vaan uutinen. Maarit Verronen on taitava näkemään missä mennään ennenkuin näemme missä menimme.

Jenni S.

Vierailija, kiitos suosituksista sinullekin! Gradukin Verrosesta - tiedät siis, mistä puhut. Luulen, että kokeilen seuraavaksi noita novellikokoelmia. Lyhyt kerronta viehättää ja yhteiskunnan ja ihmisten tarkkailu on aina kiinnostavaa. En muista, mikä novellikokoelma minulla jäi joskus Verroselta kesken, muttei ainakaan mikään noista.

stupidus (Ei varmistettu)

Moni kirjan lukeneista tuntuu korostavan päähenkilön kylmyyttä/tunteettomuutta.

Itse katsoin, että tappaminen oli päähenkilölle jokseenkin yhtä vastenmielinen teko kuin se oletettavasti on useimmille meistä. Se nyt vain oli ainoa tapa jolla hän kuvitteli kykenevänsä pitämään vaivoin rakentamansa kulissit kasassa.

Se, että kuolemat tulivat päähenkilön näkökulmasta sopivaan saumaan on vain suora seuraus Verrosen laiskasta juonikäsikirjoituksesta, joka on kauniisti ilmaisten borderline uskottava.

Ei päähenkilö ollut tunteeton.

Hänen koko elämänsä oli vain jossain vaiheessa päässyt muodostumaan sellaiseksi, että hänen piti oman selviytymisensä vuoksi opetella ainakin jollakin tarkkuudella kuvittelemaan ennalta mihin suuntaan tilanteet ovat todennäköisesti ajautumassa - ja sitten oltava myös valmis toimimaan parhaiten katsomallaan tavalla.

Hän yksinkertaisesti tuli dog eat dog -maailmasta, jossa koira joka alistuu on pian kuollut koira. Hänellä ei ollut VARAA luottaa kehenkään tai mihinkään. Hänen ainoa resurssinsa oli neuvokkuus ja em. kyky toimia - myös vaistonvaraisesti.

Ei hänellä ollut varaa poissulkea sitäkään vaihtoehtoa, että joutuisi ehkä tappamaan jonkun. Se, että hänellä ei ollut varaa tunteiluun ei tarkoita, etteikö hänellä ollut ihan sama yleisinhimillinen kapasiteetti tuntea sääliä, katumusta ynnä muita humaaneja tunteita.

Päähenkilöhän päinvastoin kuvasi useaan otteeseen sitä kuinka ihmiset joihin hänellä ei "oikeasti" ollut mitään konkreettisia siteitä, tulivat hänelle kuitenkin tutustumisen myötä tärkeiksi, jopa jollain tapaa rakkaiksikin ihmisiksi.

Mielestäni Verrosen tuotannossa tämä on ollut jonkinlainen punainen lanka ja epäsuora kehotus lukijoille ottamaan kontaktia "tuntemattomia" kohtaan. Sillä Tolstoita mukaellen: kaikki ovat onnellisia samoista syistä, mutta jokainen on onneton omalla tavallaan.

Eli että ei pitäisi automaagisesti esimerkiksi olettaa, että ihmiset eivät voi arvostaa eivätkä myöskään haluta sitä, että joskus joku tuntematon pysähtyy hetkeksi, ja jotenkin huomioi tämän toisen ihmisen sinä nimenomaisena hetkenä.

Antaa siis omalla esimerkillään toiselle vahvistuksen siitä, että vielä on "hyviäkin" ihmisiä olemassa. Tai ainakin ihmisiä, jotka eivät ole heti suoralta kädeltä valmiita tuomitsemaan, vaan antavat ihmisarvon ns. nobodeillekin ja "luusereille". Vaikka vain sitten syystä, että edustavat samaa "rotua" itsekin.

Verrosen hahmoissa on aina ollut hyvää se, että ihmiset eivät ole "joko tai" vaan "sekä että" - aivan niin kuin oikeassakin elämässä.

Ihmiset tekevät hölmöjä, joskus vastenmielisiäkin, asioita usein vieläkin hölmömmistä/vastenmielisistä syistä, mutta useimmilla meistä on kuitenkin myös se valoisampi puoli, parempi minä.

Ikäväkseni huomaan, että monen tuntuu olevan vaikea kyetä käsittelemään ambivalenssia.

Päähenkilön ainoa motiivihan oli pyrkiä luomaan vieraassa maassa melkein nollasta sellainen elämä joka olisi siedettävä, parhaimmillaan jopa tyydyttävä. Elämä jossa hän voisi lopultakin tuntea olevansa kuin kuka tahansa muukin, ilman jatkuvaa muistutusta menneisyyden painolastista.

Ja ennen kaikkea ilman, että hänen tarvitsisi jatkossa enää koskaan syyllistyä niinkin karmeisiin tekoihin kuin tappamiseen tällaisen elämän saavuttaakseen. Kaikkein parhaimmassa tilanteessa hänkin ehkä saattaisi kyetä ajan kanssa laskemaan oman suojakuorensa, ja suhtautumaan muihin ihmisiin ilman taka-ajatuksia ja ilman välitöntä hyödyn tavoittelua.

Alusta asti päähenkilömme on kuitenkin tehnyt itselleen selväksi, että hänen täytyy olla valmis luopumaan kaikesta, kävelemään ovesta ulos taakseen katsomatta, jos tilanne sitä vaatisi.

Vaikutti siltä, että päähenkilö ei ollut koskaan saanut kokea olleensa todella vapaa, turvassa. Hän saattoi hyvin myös kokea ettei ollut saanut ehkä koskaan osakseen aitoa, pyyteetöntä rakkautta. Mahdollisesti koki ettei myöskään itse osannut tällaista rakkautta (vielä) antaa.

Ainakin itse oletin, että nimenomaan henkilökohtainen autonomia ja vapaus näyttäytyi hänelle kaikkein tärkeimpänä asiana. Hän oli valmis jopa tappamaan tämän saavuttaakseen. Muu oli uhrattavissa.

***

Itselleni se, että kukaan ei tosiaan tuntunut erottavan näitä kahta naista toisistaan, ("jotka jonkin verran muistuttivat toisiaan"), oli se kaikkein suurin kynnyskysymys. Tässä pitää lukijan tehdä aika luvattoman iso leap of faith. Nimittäin niitäkin ihmisiä aina on jotka eivät unohda kasvoja koskaan - eivät vuosien päästäkään.

Jotkut muutkin liian-hyvää-ollakseen-totta -yhteensattumukset menivät uskottavuuden rajan yli. Joitakin lipsahduksia(?) olisi ollut varsin helppo korjata vain pienillä muutoksilla.

Koska meille kerrottiin, että päähenkilö imi tietoa kuin sieni ("koska kaikki tieto voi osoittautua jossain vaiheessa hyödylliseksi" - mikä ihan oikein onkin), esimerkiksi jälleenkohtaamisen pohjoisen miehen kanssa olisi voitu ratkaista yksinkertaisesti sillä, että oltaisi mainittu, että päähenkilö oli luonnollisesti selvittänyt myös työmiesten yhteystiedot työskennellessään Ranen firmassa.

Itseni oli aika vaikea ylipäätään sulattaa päähenkilön jumittuminen Helsinkiin/pk-seudulle - puhumattakaan fiksoitumisesta esittämänsä naisen elämään.

Oletan, että näinkin suunnitelmallinen ihminen olisi kokenut parhaimmaksi suunnata niin pian kuin suinkin mahdollista mahdollisimman etäälle (kaikin tavoin) ihmisistä joiden avulla hän oli päässyt - tai ainakin pääsemässä - uuden elämän alkuun.

Esimerkiksi lyöttäytyminen jonkun em. kiertelevän työmiehen kelkkaan olisi ollut varsin looginen valinta.

Nämä miehethän asuivat pitkiäkin aikoja poissa kotoa, saattoivat olla hyvinkin viinaan meneviä, mahdollisesti omistivat ampuma-aseita (tai tod.näk. ainakin tunsivat ihmisiä joilta aseita löytyisi), ja jotka eivätkä ehkä muutenkaan edustaneet ns. penaalin terävimpiä kyniä.

Toisin sanoen, erittäin helposti hyödynnettävissä/manipuloitavissa olevia ihmisiä.

Minua häiritsi myös Verrosen pakottava tarve pyrkiä väkisin linkittämään erilliset tapahtumat nätisti yhteen, ikään kuin koherentiksi ja tyydyttäväksi (ja tavallaan jopa eeppiseksi) tarinaksi. Sen sijaan, että tällaiset ratkaisut olisivat lisänneet uskottavuutta, ne nakersivat pohjaa hyvältä - ihmisen kokoiselta - tarinalta.

Esimerkiksi kuvatulla tavoin kätkettyä ruumista ei todennäköisesti löydettäisi koskaan, tai ainakin siihen menisi niin pitkä aika, ettei silloin enää kukaan kykenisi yhdistämään ruumista tarinan rikokseen.

Mutta tietysti ruumis löytyi kun käsikirjoittaja niin halusi käyvän...

Todennäköisempää on, että päähenkilö olisi myöhemmin sopivana ajankohtana palannut rikospaikalle ja hävittänyt ruumiin - siis sen mitä siitä vielä oli silloin jäljellä - lopullisesti. Siis tarvittaessa vaikka osissa.

Yltympäri Lapin kairoja rinkasta sinne tänne tiputeltuja ja haudattuja luita ei paraskaan Sherlock Holmes osaisi pitää yhtään minään. End of story.

Monen muun tavoin itsekin diggaankin Verrosesta paljon enemmän novellistina. Verrosen tulevaisuusdystopiaa (nimeä en nyt tähän hätään muista) en jaksanut alun alkukankeuden jälkeen lukea edes loppuun. Verrosella on omat vahvuutensa, eikä romaanien kirjoittaminen tunnu olevan yksi niistä.

Siitäkin huolimatta Verrosen päähenkilöissä itseäni viehättää heidän yleensä poikkeuksellisen pragmaattinen suhtautuminen elämään, ja ns. normiarjenkuvioista selviytymisestä usein varsin poikkeuksellisissakin elämäntilantessa.

Me kovin helposti ajattelemme, että monet - ehkä useimmatkin - asiat ovat hirveän monimutkaisia, ja että asioiden toteuttaminen vaatii aina kuitenkin hirveän paljon työtä ja muunlaista vaivannäköä, sanalla sanoen rautaista osaamista.

Kuitenkin Verronen kertoo kirjoissaan vastaanpanemattomasti siitä kuinka oikeastaan tolkuttomankin helppoa vielä modernissa maailmassakin on yhä olla tällainen kameleonttimainen selviytyjä. Osaaminen tulee motivaation kautta kuin itsestään.

Usein se ei lopultakaan vaadi muuta kuin sen, että avaa tuntemattoman oven ja kävelee heidän maailmaansa sisään. Ulkopuolisuus muuttuu sisäpiiriydeksi pelottavan helposti.

Nytkin oli hykerryttävää kun pystyin itsekin vaivattomasti tunnistamaan miten helppoa olisi jossakin random omakotitalokommuunissa tulla ja mennä vähän oman mielensä mukaan, pelkästään omaksumalla asenteen, että "kuuluu kalustoon" eikä kenelläkään ole oikeastaan sitä ensimmäistäkään todellista insentiiviä alkaa tivata sinulta, että kuka sinä oikein olet ja mitä sinä tarkalleen ottaen edes teet täällä.

Toivottavasti Varjonainen saa ainakin jotkut hipit lukitsemaan yhteisen ulko-ovensa. Mutta toisaalta, niin makaa kuin petaa. It's all fine by me.

Lukukokemuksena vähän mixed bag. Itse suosittelen lukemaan nimenomaan Verrosen novelleita mikäli eivät ole tulleet tutuiksi.

Kommentoi

Ladataan...